Muinoin, kolmekymmentä vuotta ennen internetin yleistymistä, mediatutkija Marshall McLuhan kirjoitti, että väline on viesti.
Nykyisin väitteen voi viedä jo pidemmälle. Olemme melkeinpä itse käyttämämme väline.
Rakkaudessa muutoksen huomaa selvimmin. Rakkauden uskotaan olevan yhtä syvää ja ihanaa kuin aina ennenkin, vai onko virtuaalimaailma sittenkin muuttanut sitä jotenkin?
Ei tietenkään, se on vain helpottanut lemmen leiskahdusta, vastaavat likimain kaikki.
Mutta asiassa on toinenkin puoli, pimeämpi, pienempi ja ahdistavampi. Deittisovellukset, nuo nykyrakkauden keväänvehreät kylvösmaat, ovat luoneet ihka uuden rakkauden muodon, kuluttajarakkauden, jossa pätevät samat lainalaisuudet kuin shoppailussa ylipäätään. Kuluttaja etsii onnea ja täyttymystä tavalla, joka ei koskaan toteudu, sillä täyttymyksen logiikassa on mukana ainoastaan hän itse.
Rakkaudessa on kyse jakamisesta ja kompromisseista, mutta se ei tunnu olevan nykyrakkaudessa aina pääasia – ellei kyse ole kuhertelevien päivitysten jakamisesta somessa. Usein on kiire julkistaa suhde mahdollisimman pian Facebookissa niin, että virtuaalihääkellot vain kumahtelevat. Jokainen sydänemoji vahvistaa uutta suhdetta aivan kuten seurakunnan hääparin niskaan viskomat riisinjyvät.
Yhtä lailla myös suhteen päättymisestä on tullut tapa ilmoittaa sosiaalisessa mediassa, ytimekkäästi, lyhyesti kuitaten. Parhaiten epäonnistumisen häpeä paikkaantuu uudella rakkaudella, mitä pikimmin sen paremmin - ja mieluusti taas someonnea tulvillaan.
Yleiseen psykologiseen käsitykseen kuuluu, että ihmisen pitää rakastaa ennen muuta itseään, että hän ansaitsee vain parasta, eikä onni saa olla ”kenestäkään kiinni”.
Siksi suurin turn-off on heikko, tarvitseva ihminen.
Sydänten torien perimmäisellä laidalla elää joukko arvottomia tyyppejä. He ovat kuin kirpputorien huumorimukit tai kierrätyskeskusten aataminaikaiset tietokoneet, roikkuvat hyllyllä vuodesta toiseen ilman että kukaan edes vilkaisee.
Näillä rakkauden markkinoilla pätee tavaran logiikka. Niin kuin missä tahansa tavaratalon syyskatalogissa, deittisovelluksessakin on imarteleva kuva tuotteesta ja mainos, mutta kuva määrää menekin. Valikoimaa plärää kuin rättirekkejä, tylsistyneenä ja haukotellen, josko löytäisi uudet juoksutossut tai rintsikat, joista innostuisi edes hiukan.
Koska valinnanvaraa on niin paljon, kriteerit kovenevat. Aivan kuten kauppakeskuksessa voi viettää aikaa tuntikausia mitään ostamatta, vain käyden ketjukahvilassa ja ihastellen cappuccinovaahdon nallekuviota, saman voi tehdä sinkkuryhmissä. Tarjontaa on runsaudenpulaksi asti. Suhdemarkkinat ovat ihmisbasaari; jokaisen kulman takana odottaa uusi mahdollisuus ja parempi vaihtoehto.
Samalla tämän sydänten torin perimmäisellä laidalla elää joukko arvottomia tyyppejä. He ovat kuin kirpputorien huumorimukit tai kierrätyskeskusten aataminaikaiset tietokoneet, roikkuvat hyllyllä vuodesta toiseen ilman että kukaan edes vilkaisee. Turhaan he huutavat, että toimivat vielä aivan hyvin, jaksavat ilahduttaa ja ovat sisimmässään tosi kivoja.
Markkina-arvossa tärkeintä on dynaaminen muotoilu ja tuore vuosimalli.
Kun päästään itse asiaan, treffeille, käy usein kuten kuluttajalle. Valittu tuote on menettänyt uutuudenviehätyksensä, vai tuliko tehtyä peräti heräteostos? Kun kahvilan pöydässä erottuu moikkaava deitti, voi kääntyä kannoillaan ja luikkia karkuun. Tai mikä ettei jättää menemättä paikalle kokonaan. Viesteihinkään ei maksa aina vaivaa vastata.
Joskus kun on saatu mitä haluttu, yleensä petikaveri numero 37, viimeinenkin ”oston” lumo on haihtunut ja kyllästyksen inho iskee. Amerikkalaisen tutkimuksen mukaan jopa uuden auton hankinnan ilo alkaa hälventyä ensimmäistä kertaa puolentoista tunnin kuluttua ostotapahtumasta, joskus jo ajomatkalla takaisin kotiin.
Usein lakanoissa makaakin kaksi onttoa ostosta. Mutta tulipahan käytyä määräaikaishuollossa.
Seksihän on myös terveyskysymys.
Surullisinta on, että yksi jos toinenkin sanoo etsivänsä ihan päinvastaista. Sielunkumppania, yhteisymmärrystä, syvää henkistä ja fyysistä yhteyttä. Miksi sen luomiseksi on käytävä läpi satoja ihmisiä, kun siihen ennen internetiä tarvittiin pieni opiskelijaryhmä? Ympärillä näkyy onnellisia liittoja, joissa on oltu yhdessä yläasteelta saakka.
Olisiko syy siinä, että ennen oltiin avoimempia, mutta myös tyhmempiä – että tyydyttiin liian vähään ja kutistettiin samalla oma itsekin? Hukattiin suuret unelmat?
En tosiaankaan tiedä.
Asta Leppä
Kirjoittaja on elähtänyt sinkku, joka ei etsi enää mitään.
Kolumnista voi keskustella 7.10. klo 23.00 saakka.