”Hankkiudutaan pahuksen lehmistä eroon.” Tämä on otsikko Guardianissa ja klikkaan sen auki, tietäen, että sen lukemisesta ei paljon hyvää seuraa.
Jutussa on äänessä lihaa korvaavia kasvistuotteita valmistavan Impossible Foodsin toimitusjohtaja. Hän kertoo, että yksi motivaatio yrityksen perustamiseen oli biodiversiteetin suojeleminen. Jos oikein ymmärrän, hänen mielestään ”pahuksen lehmät” vievät niin paljon elintilaa, ettei tilaa jää muille eläimille.
Vedän henkeä ja päätän, että kiusaan itseäni vielä vähän. Luen Oatlyn maitomyytit läpi ja kostoksi tekee mieli valuttaa Oatlyn kaurakermat viemäriin. Oatly ei puhu pahuksen lehmistä, mutta sanoma on käytännössä sama: korkea aika päästä eroon ilmasto-ongelmasta nimeltä lehmä korvaamalla se tuotteella, joka tekee Oatlyn omistajista rikkaita.
Tekee mieli huutaa. ”Miina Äkkijyrkkä, missä sinä olet? Tarvitsen apuasi, ihmiset haukkuvat lehmiä koko ajan. Voitko tulla vielä kerran takaisin ja kertoa meille lehmistä. Ei tuotantoyksiköistä, ei kuluyksiköistä, ei päästöyksiköistä, vaan lehmistä. Kertoa 10 000 vuoden yhteisestä historiastamme.”
Kertokaa te puolestanne, olenko minä ainoa, jonka kesä on pilalla, kun matkalla läpi puolen Suomen ei näe lehmiä.
Lehmät antoivat minulle kaiken, mikä oli lapsuudessani rakasta.
Antakaapa kun kerron miksi rakastan lehmiä. Siksi, että lehmät – silloin sitä tietämättäni –antoivat minulle kaiken, mikä minulle oli lapsuudessani rakasta.
Linturetket laitumilla, jotka kuhisivat elämää. Pensastaskut aidanseipäillä, kottaraisten surisevat parvet puhelinlangoilla, keltavästäräkit rantalaitumilla, pääskysten jatkuvan kitinän taivaalla ja kuovien kurluttavan kuui-kuuin kaikkialla.
Kun vaihdoin harrastuksen hyönteisiin, ne antoivat minulle perhosten paljouden, otsaan kopsahtelevat koppiaiset pyöräretkellä, auton ikkunaan läsähtelevät vihertävänkeltaiset läiskät ja keväällä omenapuun alta kuuluvan huminan – kuin olisi elänyt vesiputouksen vieressä.
Lehmät antoivat minulle myös sen ärsyttävän huonekärpäsen, joka herätti minut kesäaamuina liian aikaisin.
Sitten lehmät hävisivät maisemasta. Ja samalla hävisi kaikki tuo. Milloin olen viimeksi nähnyt keltavästäräkin tai pensastaskun? Milloin kuullut kuovin? Pääskyt ovat uhanalaisia eikä keltasirkkuja näe kuten ennen.
Lehtien otsikot kertovat hyönteiskadosta. Viime kesänä näin yhden huonekärpäsen. Maalaismaisema on hiljainen ja staattinen. Päivät pääksytysten haaveilen vain siitä, kuinka saisimme lehmät takaisin. Tarkoitan sillä lehmät ulos, lehmät laitumille, lehmät maisemaan – en mitään tehotuotantojuttuja.
”Lehmäongelman” toisinajattelija minusta alkoi kehittyä viime kesänä kun tutkin juttua rapsikuoriaisten biologisesta torjunnasta. Haastattelemani maanviljelijä kertoi, ettei monikaan viljelijä enää pidä peltoa säännöllisesti heinällä vaikka se olisi tärkeää maaperän laadun ja rakenteen kannalta. Miksi, minä kysyin? Siksi että heinää ei saa myytyä, koska ei ole ostajia. Kun peltoa kerran ei kannata pitää heinällä, syntyy kiusaus pitää se viljelykierrossa.
Ei ole huono idea suojella hedelmällistä pintamaata.
Kai tiedätte mitä tapahtuu, jos viljelysmaa ei saa levähtää, vaan sitä pidetään liian intensiivisessä viljelykierrossa? Vastaus on, että maaperä alkaa menettää hedelmällisyyttään. No, jos näin käy, se voidaan toki korjata lannoitteilla. Ja sitten ne valuvat järviin ja Itämereen.
Ei ole huono idea suojella hedelmällistä pintamaata. Historia kertoo kuinka sivilisaatiot Roomasta Polynesiaan kukoistivat niin kauan kuin pellot tuottivat ruokaa, ja kuinka ne tuhoutuivat, kun eroosio vähä vähältä söi pintamaan loppuun. Eikä tämä eroosio jäänyt aikalaisilta huomaamatta: ”Rikas, pehmeä maa on kokonaan poissa ja jäljellä ovat vain maan nahka ja luut”, kirjoitti huomioistaan filosofi Platon.
Olisiko hedelmällisen pintamaan hupenemisesta sitten syytä olla huolissaan? Ei ehkä Suomessa, mutta globaalisti kyllä. FAOn asiantuntijaryhmä arvioi vuonna 2015, että pintamaan hupeneminen nipistää vuosittain puoli prosenttia globaalin viljelysmaan tuotantokapasiteetista. On itsestäänselvää, ettei tällainen kehitys voi jatkua kovin pitkään ennen kuin se näkyy ihmisten ruokapöydässä. Ja jos olette ihmetelleet, miksi Kiina hankkii hullun lailla maata Afrikasta, olisiko tässä yksi syy?
Tilanne herättää tietenkin kysymyksen siitä, voisimmeko jotenkin lisätä hedelmällistä pintamaata. Vastaus on, että voimme. Tapoja on monia, mutta tässä mainitsen vain sen, mitä ette ehkä osanneet odottaa. Nimittäin lehmät.
Kuvitelkaa hetki sitä päivää, jona ensimmäiset siirtolaiset saapuivat preerialle ja iskivät siihen lapionsa. Mikä riemu, kun sieltä paljastui mahtava paksu kerros mustaa, muhevaa maata. Mutta mistä tuo maa oli peräisin? Eihän preerialla ollut tapahtunut miljooniin vuosiin muuta kuin että valtavat biisoniilaumat olivat laiduntaneet sen ruohoja. Mutta se juuri oli vastaus. Biisonien ulosteet ja tallominen olivat luoneet loistavat olosuhteet maaperän mikro- ja makrobiologiselle toiminnalle ja juuriston kasvulle.
Viime vuosina jotkut karjankasvattajat ovat alkaneet jäljitellä tätä ruohomaiden ekologiaa ja kehittäneet uudenlaisen laidunmenetelmän. Menetelmästä on monta sovellusta, joten esittelen tässä vain sitä, josta käytetään nimeä ”mob-grazing”. Siinä heinän annetaan kasvaa erittäin pitkäksi, sitten päästetään karja laitumelle ja annetaan niiden syödä laidun puhtaaksi. Tämän jälleen karja siirretään seuraavalle laikulle. Laidunnuksen intensiivisyydestä riippuen karjaa voidaan liikutella uusille laikuille hyvinkin tiuhaan, 3-4 päivän välein.
Ideana tässä on, että kun heinät kasvavat pituutta, samalla kasvavat niiden juuret, ja mitä tuuheammat ovat juuret, sitä enemmän ne sitovat hiiltä ja tuottavat orgaanista ainetta maaperään. Estämällä eroosiota ja luomalla uutta orgaanista maata karja siis sekä varastoi hiiltä maaperään että estää sen vapautumista ilmaan.
Tiedän, että lehmästä on leivottu ilmastonmuutoksen pyhä syntipukki, mutta jos olet huolissasi ilmastonmuutoksesta, voinet uhrata ajatuksen myös tälle teorialle. Maapallon ilmasto alkoi viilentyä noin 50 miljoonaa vuotta sitten. Tämä tapahtui samanaikaisesti valtavien ruohotasankojen kehittymisen kanssa. Maapallolle syntyi valtavia herbivorien laumoja, jotka lehmien lailla mussuttivat heinää. On spekuloitu, että nämä herbivorit tallensivat ruohotasankojen maaperään niin valtavia määriä hiiltä, että sillä oli oma itsenäinen vaikutuksensa maapallon viilenemiseen.
Ymmärrän, että asia on monimutkainen ja vielä osin kyseenalainen. Ymmärrän, että se, mikä toimii yhdessä paikassa, ei toimi toisessa paikassa. Mutta minä peukutan tätä ideaa täysillä. Tutkimuksetkin osoittavat, etteivät nämä ideat ole tuulesta temmattuja.
Se valaa minuun toivoa siitä, että saisimme lehmät takaisin – ahoille, kedoille, hakametsiin, rantaniityille. Silloin palaisivat myös pensastaskut, keltavästäräkit, pääskyset ja tsiljoonat pörriäiset. Tiedättekö milloin pörriäisiä on minun mielestäni riittävästi? Silloin kun ihmiset valittavat, että niitä on liikaa.
Jani Kaaro
Kirjoittaja on tietokirjailija ja vapaa toimittaja. Hän rakastaa filosofiaa ja inspiroituu vanhan ja uuden, tutun ja tuntemattoman sekoittumisesta, joka johtaa johonkin hedelmälliseen asiaan.
Kolumnista voi keskustella 1.3. klo 23.00 saakka.