Helsingin Sanomat julkaisi 4.2. artikkelin Maria Nordinista.
Artikkeli käsitteli sitä, miten Nordin on suhtautunut vastaanottamaansa kritiikkiin. Lyhyesti sanottuna: ei erityisen suopeasti. Hän on uhannut asianajajallaan ihmisiä, jotka ovat arvostelleet julkisesti hänen menetelmiään.
Kun Helsingin Sanomien juttu oli julkaistu, Nordin kirjoitti kotisivulleen:
"Otan haukut ja negatiiviset palautteet kiitollisuudella vastaan.”
Samalla hän esitti lehdelle oikaisupyynnön. Instagram-tilillään Nordin taas julkaisi viestejä, joissa seuraajat osoittivat hänelle tukeaan. Sanat “noitavaino” ja “naisviha” mainittiin.
En ole Maria Nordininin fani, mutta tavallaan ymmärrän hänen puolustajiaan. Ikävän palautteen vastaanottaminen arvostamistaan asioista ei ole koskaan mukavaa.
Me ihmiset emme ole täydellisiä. Sitä on kieltämättä vaikea uskoa aikana, jona perusasetus on se, että kaikki maailmassa on ihanaa ja voimaannuttavaa – varsinkin minä ja minun tekemiseni.
Totta kai on tärkeää, että arvostaa itseään ja tekemisiään. Kaikella on kuitenkin rajansa. On pelottavan helppoa luoda oma todellisuus, jossa kritiikille ei ole tilaa.
Tällä ajatusmaailmalla voi perustella monenlaisia asioita. Voi esimerkiksi alkaa tehdä televisioon deittiohjelmaa, jossa ihmiset jököttävät alasti neonvärisissä kopeissa päästäkseen treffeille, ja kuvailla formaattia näin: “Ohjelma haluaa normalisoida kehonkuvaa tässä ajassa ja näyttää monimuotoisen rehellisesti ja kunnioittavasti erilaisia ihmisiä. Kaiken tämän pohjimmainen tarkoitus on löytää RAKKAUS – tavalla, jota ei ole ennen nähty.”
Kyse on siis yhteiskunnallisen sanoman välittämisestä, eikä suinkaan siitä, että televisiosta voidaan lähettää käytännössä mitä tahansa tirkistelyn tarvetta tyydyttävää ja kuorruttaa se yhteiskunnallisella sanomalla.
Totta kai on tärkeää, että arvostaa itseään ja tekemisiään. Kaikella on kuitenkin rajansa. On pelottavan helppoa luoda oma todellisuus, jossa kritiikille ei ole tilaa. Ja ennen kuin ehdimme edes sanoa “salaliittoteoria”, on joku jo ängennyt kongressitaloon sarvilla korostettu turkishattu päässään.
Vaikkei niin pitkälle menisi, on aina huolestuttavaa, jos ihminen ei näe omissa tekemisissään parantamisen varaa. Silloin voi jäädä rauhassa kiertämään kehää oman itsensä ja hyvinvointinsa ympärille. Asiallinenkin arvostelu saattaa tuntua ihmisoikeusloukkaukselta.
Pian huomaan pohtivani – en aina, mutta joskus – että kritiikille saattaa olla syynsä.
Kritiikin vastaanottaminen ei ehkä ole helppoa, mutta sitä voi opetella.
Tiedän sen, koska aivan kuten Maria Nordin, myös minä haluaisin sanoa ottavani haukut ja negatiiviset palautteet kiitollisuudella vastaan.
Totuus kuitenkin on, että joka kerta kun saan kuulla muuta kuin ylistävää palautetta, muutun saman tien Tuukka Temoseksi, jolla meni pata jumiin, kun elokuvakriitikko Kalle Kinnunen kuvaili hänen ohjaamaansa Apulanta-elokuvaa kiusallisen teolliseksi vanukkaaksi. Soitan ystävälleni, kustannusoimittajalleni tai jollekin muulle epäonniselle, joka nyt sattuu ensimmäisenä vastaamaan soittooni ja haukun arvostelijani.
“Täysi idiootti!” huudan. “Varmaan kateellinen!”
Enkä lopeta.
“SE TULEE VIELÄ KATUMAAN!”
On hiljaista. (Lukuunottamatta sitä, että päässäni soi Jari Sillanpään kappale “Ei maailma kauniimpaa synnyttää voi, oot täydellinen…”)
Sitten tapahtuu jotain järkyttävää. Ihmiset eivät lähde mukaan mesoamiseeni.
Miksi, ihmettelen ja harkitsen välien katkaisemista. Mutta samaan aikaan huomaan, että pöly on alkanut laskeutua.
Pian huomaan pohtivani – en aina, mutta joskus – että kritiikille saattaa olla syynsä.
Ei sillä, että tuntisin kiitollisuutta arvostelijoitani kohtaan.
Kukaan ei ole täydellinen!
Sisko Savonlahti
Kirjoittaja on Helsingissä asuva toimittaja ja kirjailija joka yrittää suhtautua tämänkin kolumnin palautteisiin rakentavasti, eikä aio mesota niistä ystävilleen.
Kolumnista voi keskustella 22.2. klo 23.00 saakka.