ROOMA Italiassa käydään keskustelua siitä, kenellä on oikeus olla laillisesti tunnistettu italialainen.
Maan vuonna 1992 säädetty kansalaisuuslaki on erityisen ankara Italiassa asuvien ulkomaalaisten vanhempien lasten kohdalla. Maassa on satojatuhansia ihmisiä, jotka ovat syntyneet tai kasvaneet Italiassa, mutta eivät saa kansalaisuutta, järjestöt arvioivat.
Viime vuosina Italiassa syntyneet ja lapsesta asti asuneet ovat kertoneet julkisuudessa vaikeuksistaan saada maan kansalaisuutta ja vaatineet tiukkaan lakiin helpotuksia.
Kampanja on saanut taakseen myös julkisuuden henkilöitä, kuten jalkapalloilija Mario Balotellin.
Poliittisella tasolla asiaa on viety päinvastaiseen suuntaan. Esimerkiksi oikeistopopulistisen La Lega -puolueen johtaja Matteo Salvini kiristi kansalaisuuslakia entisestään ollessaan sisäministerinä vuosina 2018–2019.
Neljä Italiassa syntynyttä tai maahan lapsena muuttanutta kertoivat Ylelle Roomassa tilanteestaan.
“En minä ole afrikkalainen, olen roomalainen”
Sonny Olumati, 34, syntynyt Italiassa.
“Nigerialaiset vanhempani tulivat Roomaan opiskelemaan 35 vuotta sitten. Minä synnyin vuotta myöhemmin. Pian vanhempani erosivat ja jäin asumaan äitini kanssa.
Rooma on kotikaupunkini, olen asunut täällä aina. Koulut käytyäni menin yliopistoon opiskelemaan lääketiedettä, mutta en ole vielä saanut tutkintoa valmiiksi. Opetan katutanssia ja olen ollut televisio-ohjelmissa juontajana ja taustatanssijana. Lisäksi viimeistelen juuri toista romaaniani.
Hain ensimmäistä kertaa kansalaisuutta, kun olin 18 vuotta ja 4 kuukautta vanha. Italia vaati minulta esimerkiksi rikosrekisteriä Nigeriasta. Sen saaminen suurlähetystöstä oli käytännössä mahdotonta, sillä Nigerian viranomaiset eivät tunnista minua, koska en ole koskaan asunut siellä.
Byrokratian takia en ehtinyt tehdä hakemusta vuoden aikana siitä, kun täytin 18, joten asiat monimutkaistuivat entisestään. Italia vaati entistä enemmän todisteita asumisestani Italiassa. Ensimmäinen hakemukseni katosi maahanmuuttotoimistossa, toinen hylättiin. Palkkasin avukseni asianajajan ja sitten toisen.
Nyt 16 vuotta myöhemmin olen edelleen byrokratialimbossa ilman kansalaisuutta. Paljasjalkaisena roomalaisena tuntuu aika absurdilta jonottaa joka toinen vuosi uusimaan oleskelulupaa maahanmuuttoviraston edessä aamuyöllä niiden kanssa, jotka ovat vasta saapuneet Italiaan.
Harmittaa, etten voi kansalaisuuden puuttumisen takia äänestää parlamenttivaaleissa, osallistua politiikkaan tai hakea julkisiin virkoihin.
Olen lakannut matkustamasta, sillä se on niin hankalaa, kun Euroopassakin pitää hakea ensin viisumia. Se ei ole nigerialaisella passilla helppoa.
Koulussa olin ainoa, joka ei päässyt opintomatkoille ulkomaille. Se oli ikävää, koska olin jo muutenkin erilainen kuin muut.
Tuntuu pahalta, kun ihmiset sanovat kadulla: muistathan, että olet afrikkalainen. En minä ole afrikkalainen, äitini on. Olen roomalainen. Olen käynyt Nigeriassa kaksi kertaa. Ikäiseni nigerialainen on elänyt toisenlaisen elämän ja hänellä on ihan erilainen kokemusmaailma kuin minulla.”
“Kotimaani hylkii minua – olen vihainen ja turhautunut”
Tasaffa Akramul, 29, syntynyt Bangladeshissa, muuttanut Italiaan 1-vuotiaana.
“Sain kaksi päivää sitten negatiivisen kansalaisuuspäätöksen – seitsemän vuoden odottamisen jälkeen. Olen vihainen ja turhautunut. Tuntuu siltä, että kotimaani hylkii minua.
Tulin Italiaan yksivuotiaana työn takia muuttaneiden bangladeshilaisten vanhempieni kanssa. Olen asunut Roomassa siitä lähtien. Työskentelen vakituisesti valuutanvaihtoyrityksessä.
Vanhempani ja kaksi nuorempaa sisarustani ovat saaneet Italian kansalaisuuden. Pari vuotta sitten he muuttivat Englantiin töiden perässä.
Minä halusin jäädä Roomaan aviomieheni kanssa, koska kotikaupunkini on minulle rakas. Tunnen itseni sekä italialaiseksi että bangladeshilaiseksi. Juureni ovat Bangladeshissa, mutta minä käyttäydyn, puhun ja ajattelen kuin italialainen.
Kansalaisuushakemukseni hylättiin, koska minulla oli kuuden kuukauden aukko pysyvässä osoitteessa. Olimme silloin muuttaneet perheeni kanssa paikasta toiseen, ja osoitteen rekisteröimisessä kesti. Minulla on ollut pysyvä osoite Roomassa 26 vuotta.
Voisin valittaa päätöksestä, mutta lakimiesten mukaan on vain hyvin pieni mahdollisuus, että päätös muuttuisi. Prosessi maksaisi kaikkine kuluineen yli 2 000 euroa, eikä se luultavasti edes muuttaisi mitään. Aion siis luovuttaa.”
Kuuntele Maailmanpolitiikan arkipäivää -ohjelma:
“Pienikin virhe voi tehdä näkymättömäksi”
Luca Neves, 32, syntynyt Italiassa.
“Jos synnyt ulkomaalaisille vanhemmille Italiassa, kannattaa varoa, sillä pienikin virhe voi tehdä sinusta näkymättömän. Niin kuin minulle kävi.
Minä en ole saanut Italian kansalaisuutta, eikä minulla ole enää edes oleskelulupaa. Olen siis paperiton – siitä huolimatta, että olen syntynyt ja asunut koko elämäni Roomassa.
Isäni on kapverdeläinen merimies, joka tuli Italiaan vuonna 1975 ja rakastui räätälinä työskentelevään kapverdeläiseen äitiini. Olen muusikko ja tunnettu kokki, mutta en voi enää työskennellä missään laillisesti tilanteeni takia.
Yritin hakea kansalaisuutta heti täytettyäni 18. Tarvittavien papereiden kerääminen vei aikaa ja ehdin täyttää 19, mikä aiheutti hakemuksen hylkäyksen.
Kun ensimmäinen hakemusprosessi oli vielä kesken, minun olisi pitänyt uusia oleskelulupani. Lakimieheni mukaan se ei ollut tarpeen, sillä olin oikeutettu kansalaisuuteen. Sitten kansalaisuushakemukseni hylättiin. Yhtäkkiä minulla ei ollut enää oleskelulupaa.
Sen jälkeen olen hakenut asian uudelleenkäsittelyä eri perustein. Minulla on ollut kaksi eri lakimiestä, joista kumpikaan ei ole onnistunut auttamaan minua.
Minut on sittemmin muun muassa pidätetty ja minulle on annettu myös määräys palata Italiasta Kap Verdeen. Sen tuomari kumosi onneksi heti.
Tunnen Italian valtiota kohtaan suurta vihaa. He ovat katkaisseet siipeni. Olen yhteiskunnan ulkopuolella.”
“Minulla on helpompaa, koska en näytä ulkomaalaiselta”
Jovana Kuzman, 23, syntynyt Serbiassa, muuttanut Italiaan 3-vuotiaana.
“Minusta tuntuu siltä, että minun pitää tehdä töitä näyttääkseni muille olevani italialainen. Aivan kuten minulla olisi siihen pienempi oikeus kuin niillä, jotka syntyvät italialaisille vanhemmille.
Se on turhauttavaa, varsinkin, kun lisäksi pitää kohdata erittäin monimutkainen prosessi, jotta tulisi virallisesti Italian kansalaiseksi.
Minä olen odottanut kolme vuotta kansalaisuuspäätöstä. Haen kansalaisuutta samalta viivalta kuin sellaiset ihmiset, jotka ovat tulleet Italiaan aikuisina. Se on epäreilua. Minä olen kasvanut Italiassa ja koko elämäni on täällä.
Minulla on poikaystävä ja valmistun pian valtiotieteellisestä tiedekunnasta yliopistosta. Tunnen itseni myös serbialaiseksi ja rakastan Serbiaa, mutta en tiedä, osaisinko ikinä elää siellä.
Minun on helpompi olla Italiassa kuin vaikka monien afrikkalaistaustaisten, koska en poikkea ulkonäöltäni valtaväestöstä.
Hakemuksessa minun piti esimerkiksi todistaa perheeni riittävä toimeentulo ja pysyvä asuminen Italiassa. Monelle meistä samassa tilanteessa olevista toimeentuloraja on ongelma: vanhempamme tekevät usein töitä huonosti palkatuilla aloilla ja pätkäsopimuksilla.
Minua huolettaa, että hakemukseni hylätään, koska äitini on koronaviruksen takia menettänyt osan töistään. Tiedän myös, että pysyvässä osoitteessani on muuton takia muutaman kuukauden tauko.
Niin kauan kun en saa kansalaisuutta, tunnen levottomuutta tulevaisuudesta. Minua seuraa pelko siitä, että jotain tapahtuu, menetän oleskelulupani ja minut lähetetään Serbiaan, maahan, jota en tunne.”
Lue lisää:
Sveitsiläiset hyväksyivät: Maahanmuuttajataustaisille nuorille helpommin kansalaisuus