Jenni Luukkonen ehti tehdä töitä eläintenhoitajana eläinklinikalla vain muutaman vuoden, kun hän tajusi saavansa todella pientä palkkaa. Käteen jäävä noin tuhannen euron palkkapussi oli vielä työuran ensimetreillä tuntunut juhlalta, sillä opintojen aikana oli pitänyt kituuttaa vielä pienemmillä tuloilla.
Mutta kun sisko sai kesätöistä pikaruokaravintolan kassalta paremman tilin kuin Luukkonen, Luukkosta alkoi ottaa päähän. Hänen tilipussissaan ei näkynyt mitenkään se, että hänen työnsä vaati kolmen vuoden ammattikouluopinnot.
– Piti ottaa labroja, röntgenkuvia ja valvoa eläinten anestesiaa. Piti tehdä paljon spesiaaliosaamista vaativaa työtä, johon täytyy kouluttautua, Luukkonen sanoo.
Luukkosen tulot jäivät alle köyhyysrajan eli alle 1200 euroon kuukaudessa.
Useampi kuin joka kymmenes suomalaisista työssäkäyvistä työskentelee matalapalkka-alalla. 170 000 saa niin pientä palkkaa, ettei pärjää ilman sosiaaliturvaa.
Vaikutusmahdollisuudet palkkaan ovat pienet. Ellei äänestä jaloillaan, kuten Luukkonen teki.
Hänestä tuli insinööri ja melkein keskituloinen.
Syitä matalapalkka-alojen surkeaan liksaan on ainakin kolme
Luukkosen työelämä on kuin oppikirjan kertomus siitä, miten monimutkainen vyyhti matalapalkkaisuuteen kietoutuu. Ei ole Luukkosen vika, että eläinhoitajilla on surkea palkka. Toisaalta ei ole myöskään hänen ansiotaan, että insinöörit tienaavat paremmin. Syyt löytyvät työelämän historiasta ja rakenteista.
Työelämän historiaa tutkinut dosentti Tapio Bergholm Itä-Suomen yliopistosta jakaa taakkaa palkkakehityksestä useaan suuntaan. Ensinnäkin Luukkosen työ eläintenhoitajana tapahtui naisvaltaisella alalla.
Ei ole kuin muutamaa vuosikymmen siitä, kun naisille oli useilla aloilla eri palkkataulukko kuin miehille. Esimerkiksi teollisuudessa naiset saivat yli kolmanneksen pienempää palkkaa. Historia on ohjannut eri alojen palkkakehitystä tähän päivään saakka.
– Edelleen palkoissa on alojen välisiä eroja. Nykyään palkkaero on keskimäärin noin 15 prosenttia, Bergholm sanoo.
Luukkonen ei tehnyt siirtymistä naisvaltaiselta alalta miesvaltaiselle alalle tietoisesti. Kun hän oli päättänyt, ettei kituuta eläintenhoitajan palkalla loppuelämäänsä, hän alkoi selailla ammattikorkeakoulun opintotarjontaa.
Hän ei tehnyt edes palkkavertailua eri alojen välillä vaan luotti siihen, että korkeakoulututkinto takaisi paremman palkkatason.
– Insinööri kuulosti hyvältä ja alaa pystyi opiskelemaan Mikkelissä. Ajattelin, että insinöörinä varmaan tienaa enemmän kuin eläintenhoitajana, Luukkonen kertoo.
Toinen tekijä, jonka Bergholm mainitsee matalapalkka-alojen kehnon tulotason vaikuttimeksi on se, jos koko toimialalla menee huonosti. Silloin ei työnantajalla ole rahaa maksaa kunnon palkkoja. Eläintenhoitajia työllistävät klinikat eivät tosin polje kurjuuden alhossa, sillä palveluiden kysyntä kasvaa kohisten.
Kolmantena syynä dosentti mainitsee ammattiliittojen vaikutusvallan. Kun Jenni Luukkonen oli eläintenhoitaja, hän kuului Yleiseen työttömyyskassaan, sillä pieneläinhoitajien oma Erityisalojen liitto ei hänestä kyennyt pitämään riittävästi työntekijöiden puolia.
Ärhäkät ammattiliitot ovat historiassa onnistuneet parantamaan omien alojensa palkkakehitystä. Lisäksi kattavilla työehtosopimuksilla ja työntekijöiden järjestäytymisella on vaikutusta siihen, kuinka paljon koko yhteiskunnassa on matalapalkka-aloja.
– Työmarkkinakuvio on kuitenkin niin monimutkainen, ettei suoraa yhteyttä voi vetää ärhäkän liiton ja hyvän palkan välille, Bergholm sanoo.
Työmarkkinoiden lainalaisuuksien monimutkaisuuden takia työntekijän voikin olla vaikea hahmottaa, miksi juuri itse sattuu olemaan se, jolle työelämän arpa on langettanut surkean palkan.
Se tekee työssäkäyvän pienituloisuudesta eri tavalla hankalaa kuin vaikkapa työttömän köyhyydestä.
Eläintenhoitajana palkka ei olisi koskaan juuri noussut
Luukkonen ei potenut itsesyytöksiä tai katkeruutta huonosta osastaan ollessaan eläintenhoitajana. Hän asui pienessä kaupungin vuokra-asunnossa, sai laskut maksettua ja ruokaa pöytään. Vähitellen häntä alkoi kuitenkin kaivella se, ettei tulevaisuuden suunnitelmia juuri voinut tehdä.
– En halunnut asua loppuelämääni vuokralla ja halusin ostaa auton. Rahaa ei kuitenkaan voinut laittaa säästöön.
Köyhyys aiheuttaa usein häpeää ja syrjään vetäytyneisyyttä, sillä yhteiskunnan menoon ei voi osallistua täysivaltaisesti. Luukkonen ei muista, että olisi joutunut kieltäytymään vaikkapa ravintolaillallisista rahan puutteen takia, mutta esimerkiksi matkustaminen oli poissuljettu.
Kun ihminen käy töissä, mutta on silti köyhä, tunneskaalaan kuuluu häpeän lisäksi usein myös katkeruus.
Työssäkäyviä köyhiä tutkiva sosiaalitieteiden yliopistonlehtori Hanna-Mari Ikonen Jyväskylän yliopistosta kertoo katkeruuden kumpuavan kunnon ihmisen määritelmästä. Suomalaisessa yhteiskunnassa nähdään, että ihminen on kunnollinen, kun hän osallistuu aktiivisesti yhteiskuntaan ja työelämään. Katkeruus herää, kun se ei riitäkään.
– Silti ei saa niitä asioita, mitä pitäisi tai mitä itse haluaisi. Se herättää katkeruutta ylöspäin päättäjiin, mutta myös esimerkiksi työttömiä kohtaan, Ikonen kertoo.
Luukkonen arvelee olleensa niin nuori vaihtaessaan alaa, ettei ehtinyt katkeroitua köyhyydestään. Hän kokee, ettei huono palkkaus ollut hänen henkilökohtainen ongelmansa vaan koko eläintenhoitoalan. Alan vaihtokin oli helppoa, kun ei ollut vielä lapsia, autoja ja lainoja hoidettavana.
Monet pienituloiset syyttävät itseään huonoista valinnoista. Yliopistonlehtori Ikosen mukaan myös yhteiskunnallinen puhetapa ohjaa herkästi kääntämään katsetta itseen. Tosiasiassa pienituloiset voivat vaikuttaa omaan tilanteeseensa vähän.
Esimerkiksi Luukkonen ei olisi voinut juuri kasvattaa tulojaan pysymällä eläintenhoitajana. Kokemuksen myötä palkka olisi noussut vähän, mutta ei tarpeeksi.
– Yhtenä syynä alan vaihtooni oli se, että ylenemismahdollisuuksia ei olisi juurikaan ollut. Eläintenhoitajana ei olisi ollut missään kohti uraa mahdollisuutta samaan palkkaan kuin nyt.
Ikonen muistuttaa, ettei alan vaihto ole kaikille yhtä helppoa kuin Luukkoselle. Etenkin, jos köyhyys on jatkunut pitkään, siitä kehkeytyy helposti kierre, joka alkaa nakertaa itsetuntoa. Kun omanarvontunto rapistuu, se heikentää rohkeutta heittäytyä uuteen. Lisäksi talous on vedetty niin tiukille, että opiskelemaan lähtö on vaikeaa.
Luukkonen kuitenkin kannustaa ihmisiä kokeilemaan alan vaihtoa, jos elämäntilanne mitenkään sen sallii.
– Kannattaa uskaltaa, ettei jämähtäisi sinne palkkakuoppaan.
Tällä hetkellä Luukkonen on ympäristöteknologian insinööri ja tutkii työkseen rakennusten sisäilmaa. Palkka on tuplaantunut entisestä, mutta bruttotulot eivät yllä vieläkään lähellekään suomalaisten keskipalkkaa, joka on 3500 euroa bruttona. Mutta Luukkonen on vasta uransa alussa.
– Tällä hetkellä olen tyytyväinen tähän.
Luukkonen asuu puolisonsa kanssa omakotitalossa maalla, hänellä on tytär, neljä koiraa, auto ja asuntovaunu. Matkustelu on mahdollista ja koirien kanssa voi harrastaa vapaasti pohtimatta, onko rahaa lähteä näyttelyreissulle. Elämä on spontaanimpaa kuin ennen.
Luukkonen ei koe joutuneensa luopumaan mistään, vaikka jätti unelmatyönsä eläinten kanssa.
– Nyt vaan teen muita asioita työaikana ja vapaa-ajalla touhuan eläinjuttuja. Voin edelleen hyödyntää taitojani hoitamalla omia eläimiäni.
Aiheesta voi keskustella keskiviikkoiltaan klo 23 saakka.
Työssäkäyvien köyhyydestä kerätään parhaillaan kokemuksia Jyväskylän yliopiston Töissä ja köyhä 2.0 -hankkeessa. Voit osallistua täällä.