Saimme kutsun esikoisen päiväkotikaverin syntymäpäiville. Whatsapp-viestissä pyydettiin, että sankarille ei tuotaisi lahjoja. Yllätin itseni ja tottelin toivetta. Se oli vaikeaa, sillä sisin sanoi, että kyllä nyt joku tuliainen pitää viedä. Meidäthän on kutsuttu syömään kakkua ja muita herkkuja toisen kotiin – tyhjin käsin meneminen olisi häväistys. Mutta kun kyselin muilta vanhemmilta, niin ei kukaan muukaan ollut viemässä mitään. Se oli ihanaa.
Tuli seuraavat synttärit – ei lahjoja kavereilta. Järjestimme esikoisen synttärit, ja nyt tuntui jo hyvin luontevalta lisätä kutsuun yksinkertaisesti: ei lahjoja.
Lapselle oli päivänselvää, että vanhemmat kyllä antavat harkitun ja toivotun lahjan, mutta kaverisynttäreiltä paketteja ei ole tulossa. Tapa oli syntynyt ja juurtunut, enää kukaan ei kyseenalaistanut sitä.
Jos kaverisynttäreitä on vaikka kymmenet vuodessa, kympin lahja per synttärit muodostuu nopeasti isoksi menoeräksi.
Olen pikkuhiljaa tajunnut, millaisesta vallankumouksesta lahjattomissa synttäreissä on kyse.
Ensinnäkin, kutsuille on älyttömästi helpompi mennä. Minun tai puolison ei tarvitse kiireessä käydä hakemassa jotain satunnaista krääsää lähikauppakeskuksesta tai pitää 10 euron muovileluarsenaalia kaapissa. Viimeksi saavuimme syntymäpäiville mökiltä pystymetsästä. Jos lahja olisi ollut pakollinen, lapsi ei olisi ehtinyt juhliin ollenkaan.
Toiseksi, asumme kantakaupungissa melko pienessä asunnossa. Emme kaipaa yhtäkään ylimääräistä esinettä viemään tilaa. Laskeskelin kerran ystävän kanssa, että lapsen yllätyksenä saama neliömetrin kokoinen pehmolelu maksaa käytännössä yli 6 000 euroa säilytystilaa. Näillä neliömetrihinnoilla ei ole varaa säilyttää kodissa asioita, joita ei sinne ole itse valinnut.
Kolmanneksi, kyse on taloudellisesta tasa-arvosta. On irvokas näky, kun alle kouluikäiset istuvat silmät kiiluen piirissä ja katsovat, kun sankari avaa vieraiden tuomia lahjoja. Kenen lahja on hienoin? Kenen kallein? Kuka toi kälyset parin euron tussit? Jos kaverisynttäreitä on vaikka kymmenet vuodessa, kympin lahja per synttärit muodostuu nopeasti isoksi menoeräksi. Jos perheessä on lapsia enemmän, menoerä kasvaa. On perheitä, joissa tälle rahalle olisi aidosti muuta käyttöä.
Enkä voi jättää nurisematta ylikulutuksesta luontokadon aikakautena. Siitä, että lapset opetetaan ihailemaan pienestä pitäen tavaran määrää, ei niinkään laatua.
Eikä sovi unohtaa hyvinvointitappiota. Taloustieteilijä Joel Waldfogel kysyi aikoinaan opiskelijoiltaan, paljonko nämä olisivat valmiita maksamaan juuri saamistaan joululahjoista. Mitä läheisempi lahjan antaja oli, sitä lähemmäs hankintahintaa lahjan arvo määritettiin. Lähtökohtaisesti lahjoista oltiin aina valmiita maksamaan vähemmän kuin millä summalla niiden antaja oli lahjan ostanut: Kun lahjan hankintahinta oli keskimäärin 438 dollaria, saajat olisivat olleet itse valmiita maksamaan vain 313 dollaria. Waldfogel kutsui erotusta hyvinvointitappioksi. Rahan olisi voinut käyttää paremminkin.
En minä tietenkään mikään lahjojenvihaaja ole, ja ymmärrän lahjojen hyvän tarkoituksen. Lahjoja tutkinut sosiologi Olli Pyyhtinen sanoo, että lahja toimii ikään kuin symbolina antajasta ja sillä voi ilmaista tunteensa vastaanottajaa kohtaan. Hän sanoo, että lahjan pitäisi täyttää monia vaatimuksia: sen pitäisi vastata saajan mieltymyksiä, kuvastaa sopivalla tavalla antajan ja saajan suhdetta ja ilmentää myös antajan persoonaa. Lahjat luovat parhaimmillaan lämmintä sidettä antajan ja saajan välille.
Mutta voiko vanhemman kaverisynttäreille ostama pikkuauto tai tehtäväkirja täyttää mitään näistä tarkoituksista? Vai onko se vain tapa, josta kannattaisi pikkuhiljaa opetella pois?
Meillä on käynyt tuuri. Ensimmäisten kaverisynttäreiden aikaan rohkeat vanhemmat kielsivät lahjojen tuomisen ja siitä syntyi selkeä käytäntö, jonka lapset ovat hyväksyneet mukisematta. Niissä kaveripiireissä, joissa lahjoja jo annetaan, tilanne on toinen, ja tapaa voi olla vaikea lähteä muuttamaan – niin aikuisten kuin lastenkin silmissä. Mutta yrittää toki sopii, sillä voin kertoa: lahjattomuus on valtavan vapauttavaa.
Julia Thurén
Kirjoittajalla on kaksi lasta ja kodissaan noin 7 000 legopalikkaa, 50 pehmolelua, 150 pikkuautoa ja neliömetrin verran tilaa vievä punainen polkuauto keskellä olohuonetta.
Kolumnista voi keskustella 8.10. klo 23.00 saakka.