Jos köyhillä menee hyvin, rikkaidenkin elämä on parempaa. Jos taas kuilu köyhien ja rikkaiden välillä kasvaa kovin suureksi, köyhien pahoinvoinnin paino vetää rikkaidenkin hyvinvointia alaspäin. Näin summattiin sosiologisen tuloerotutkimuksen löydöksiä RIchard Wilkinsonin ja Kate Pickettin kirjassa Spirit Level vuonna 2009.
Näin röyhkeä löydös herätti tietenkin vastustusta, ja kirjan johtopäätöksiä koetettiin nakertaa monissa artikkeleissa ja raporteissa. Kuten aina tällaisissa kiistoissa, debatti muuttui nopeasti kuivakkaiksi metodologisiksi kysymyksiksi aineiston valinnasta, syy-seuraussuhteiden osoittamisesta, taustamuuttujista ja vastaavista asioista.
Mutta eikö löydöksessä kuitenkin ole intuitiivista järkeä? Jos toisilla on hyvin vähän ja toisilla älyttömän paljon; jos toiset kärsivät köyhyyden rotanloukussa, vailla kunnollisia mahdollisuuksia hyödyntää kapasiteettiaan, ja toisten elämä on kokoelma säkenöiviä carpe diem -hetkiä, millaisia seurauksia ajattelette sillä olevan?
Eikö tällä muka ole mitään tekemistä vuonna 2008 alkaneen globaalin talouskriisin kanssa?
Eivätkö elämän luuserit ala tuntea katkeruutta voittajia kohtaan? Eikö katkeruus muutu epäluottamukseksi, joka yleistyy epäluottamukseksi myös institutionaalisia toimijoita kohtaan? Entä eikö epäluottamus voi muuttua epätoivoksi, joka purkautuu… niin, minne se milloinkin purkautuu.
Miten hyvä idea ylipäänsä on, että yhteiskunnassa on suuri joukko hyvin tyytymättömiä ja hyvin vihaisia ihmisiä?
Katsokaapa ympärillenne: kaikkea tätä kiukkua, valheita, propagandaa, vihanlietsontaa ja epäluottamusta. Onko tässä todella kyse vain maahanmuutosta?
Eikö tällä muka ole mitään tekemistä vuonna 2008 alkaneen globaalin talouskriisin kanssa? Eikö mitään tekemistä sen kanssa, että talouskriisin arkkitehdit eivät saaneet mitään rangaistusta teoistaan, vaan ansaitsivat entistä enemmän? Eikö tällä ole mitään tekemistä sen kanssa, että rikkaiden tiedetään piilottavan rahojaan veroparatiiseihin? Eikö mitään tekemistä vuosia jatkuneen niukkuuspolitiikan hevoskuurin kanssa?
Kauan sitten miljoonia tällaisia ”kodittomia” saapui Pohjois-Amerikan rannikolle
Entä jos kysyisin vielä toisinpäin? Kuvittele, että kaikki köyhät ja katkeroituneet, syrjäytyneet ja turvattomat löytäisivät paikan, aseman tai tilan, jossa he voisivat käyttää lahjojaan ja kapasiteettiaan. Kuvittele, että he saisivat mielenrauhaa, tulevaisuudenuskoa, itseluottamusta ja omanarvontuntoa.
Mitä luulette, vähenisikö vihapuhe? Jos ihmisten ei tarvitse ylentää itseään alentamalla muita, miten se vaikuttaisi keskustelukulttuurimme?
Uhratkaa vielä ajatus turvapaikanhakijoiden ja omien syrjäytyneidemme yhtäläisyyksille. Eivätkö molemmat ole jollakin tavalla kodittomia, ulkopuolisia, joukkoon kuulumattomia? Yhdet ovat pakosalla omasta maastaan, toiset työnnetty oman yhteiskuntansa marginaaliin, ja siellä he kohtaavat.
Kauan sitten miljoonia tällaisia ”kodittomia” saapui Pohjois-Amerikan rannikolle. He olivat jättäneet taakseen kaiken tutun ja lohdullisen. He olivat juurettomia ja turvattomia eikä heillä ollut muuta kuin tietonsa ja taitonsa. Mutta Pohjois-Amerikka oli täynnä mahdollisuuksia, joihin tarttua, ja he tarttuivat niihin. He osallistuivat yhteiskunnan rakentamiseen, loivat oman elämänsä ja saivat itseluottamusta ja omanarvontuntoa.
Mutta mitä olisi tapahtunut, jos mahdollisuuksia ei olisi ollut? Mitä jos ei olisi ollut paikkaa, johon raivata oma lokeronsa? Jos tämä joukko olisi kokenut olevansa tyhjän päällä ja katsonut tulevaisuuteen pelolla? Mitä ihmiset tekevät, jos he eivät voi saavuttaa todellista itseluottamusta ja omanarvontuntoa osallistumalla yhteiskuntaan omilla kyvyillään?
Vihanlietsojat usuttavat kaksi turvatonta ryhmää – köyhät ja maahanmuuttajat – toisiaan vastaan
Vastaus on, että silloin he käyttävät korvikkeita. Kirjailija Eric Hofferin sanoin: Itseluottamuksen korvike on usko, omanarvontunnon korvike on ylpeys ja tasapainoisen yksilöllisen elämän korvike on sulautuminen johonkin liikkeeseen.
Heitä tähän hornankattilaan vihanlietsoja tai kaksi, ja näet kaiken sen, mitä olemme saaneet viime vuosina todistaa. Loukattu, herkkänahkainen ylpeys löytää itsensä nationalismista ja usko työntää syrjään faktat ja terveen järjen. Kun ihmiset tässä mielentilassa liittyvät yhteen, he haluavat näyttää maailmalle aivan kuin sanoakseen: et pitänyt meitä arvossa, nyt näet mihin me kykenemme.
Mitä siis sanotte? Jos yhteiskunnassa on paljon hyvin tyytymättömiä ja hyvin vihaisia ihmisiä – vihaisia, koska he ovat satimessa kuin rotat – eikö se jossain vaiheessa ala vetää hyväosaistenkin hyvinvointia alaspäin? Mitä tilastoja tähän tarvitaan? Katso ympärillesi ja havainnoi.
Ihmettelen, miksi niin monet populistiset liikkeet puhuvat niin paljon maahanmuutosta? Miksi ne eivät nosta kepin nokkaan verokeitaita tai niukkuuspolitiikan kärsimystä? Vastaus lienee se, että joukkosielun valtaamat ihmiset ovat vihanlietsojien vietävissä.
Vihanlietsojat usuttavat kaksi turvatonta ryhmää – köyhät ja maahanmuuttajat – toisiaan vastaan, ja kun köyhä nokkii toisen köyhän silmää, poliittinen ja taloudellinen eliitti saavat olla rauhassa – toistaiseksi.
Mitä minä tästä kaikesta ajattelen? Kun katson ympärilleni, tunnen väsymystä ja melankoliaa. Mietin, miten tämän saisi loppumaan? Vastaus on, että se vaimenee huomattavasti, jos voimme parantaa ihmisten elämää. Jos sitoutuisimme siihen 1980-luvulla oppimaani hokemaan, että me kaikki olemme samassa veneessä.
Me kaikki tarvitsemme mielenrauhaa, tulevaisuudenuskoa, itseluottamusta ja omanarvontuntoa. Kaikille tätä. Se on sivistyneen, kypsästi toimivan yhteiskunnan ratkaisu.
Jani Kaaro
Kirjoittaja on tietokirjailija ja vapaa toimittaja. Hän rakastaa filosofiaa ja inspiroituu vanhan ja uuden, tutun ja tuntemattoman sekoittumisesta, joka johtaa johonkin hedelmälliseen asiaan.