Kansallisromantiikka

Kansallisromantiikka on oman kansakunnan menneisyydestä virikkeitä etsinyt romanttinen tyylisuuntaus Euroopan eri maissa noin 1890–1910. Kansallisromantiikka suosi kansallisia aiheita tai kansallisuusaatteen värittämää romantiikkaa. Kansakunnan omaksi katsottu perintö ja erityislaatu olivat arvostuksen, jäljittelyn ja ihannoinnin kohteita. Kansallisromantiikka ilmeni muun muassa historiankirjoituksessa sekä taidesuuntauksissa, joka esiintyi useissa Euroopan maissa pitkin 1800-lukua ja erityisesti vuosien 1890 ja 1910 välillä. Paikallisista eroista huolimatta näitä taidesuuntauksia yhdisti pyrkimys hakeutua isänmaan luonnon ja maisemien pariin ja perehtyä sen kansanelämään. Myös kansanrunoudesta, mytologiasta ja menneisyydestä poimittuja aiheita sovellettiin taideteoksissa.

Suomalainen luonto innoitti monia suomalaisia taiteilijoita 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alussa. Kolivaaran maisema inspiroi kuvataiteessa Eero Järnefeltiä ja Pekka Halosta, kirjallisuuden alalla Juhani Ahoa ja säveltaiteessa Jean Sibeliusta.

Kansallisromantiikan aatteellisena lähteenä oli 1800-luvun nationalismi.

Kansallisromanttinen musiikki

Kansallisromanttisen musiikin tyylipiirteitä olivat kansallisen tunteen värittämä sävelkieli sekä kansantarinoista ja myyteistä kumpuavat aihepiirit. Sävellysten osana saatettiin käyttää kansansävelmiä tai niiden mukaelmia. Kansallisromanttiselle musiikille oli ominaista myös tunnepitoisuus, kuten romantiikan musiikille laajemminkin.^lähde?

Tunnettuja kansallisromanttisia säveltäjiä olivat Antonín Dvořák, Edvard Grieg, Nikolai Rimski-Korsakov, Sergei Rahmaninov, Edward Elgar sekä Jean Sibelius.

Kansallisromantiikka suomalaisessa taiteessa

Suomessa Kalevala ja karelianismi eli karjalaisen kulttuurialueen ihannointi olivat jo kauan ohjailleet taiteen aihevalintoja. Arkeologia ja kansatiede lisäsivät kiinnostusta menneisyyteen, josta esimerkkeinä olivat keskiaikaiset harmaakivikirkot ja niiden säilynyt esineistö. Kansallisromanttisessa arkkitehtuurissa yhdisteltiin piirteitä kivilinnoista ja karjalaistalosta. Muista eurooppalaisista maista omaksuttiin eläin- ja hirviöhahmojen käyttö ulkoseinissä, pylväissä ja portaikoissa. Ornamentiikassa suosittiin kansallisiksi miellettyjä aiheita, joista yleisimpiä olivat karhu, orava, mänty, kuusi, käpy ja erilaiset lehdet. Kansallisromantiikka liittyi erottamattomasti jugendiin.

Kansallisromantiikan ajan tärkeimmät taidemaalarit Suomessa olivat Albert Edelfelt ja Akseli Gallen-Kallela, arkkitehdit Eliel Saarinen, Lars Sonck ja Josef Stenbäck. Säveltaiteen tärkein nimi oli Jean Sibelius (muun muassa Kullervo-sinfonia ja Lemminkäis-sarja) ja kirjallisuudessa Juhani Aho sekä Eino Leino. He kaikki ammensivat inspiraatiota kansallisista aiheista ja perinteestä.

Suomalaisen mytologian kansallisromanttinen kuvaaminen sai alkunsa, kun Elias Lönnrot julkaisi Kalevalan vuonna 1835. Jo eepoksen nimi Kalewala taikka Wanhoja Karjalan Runoja Suomen kansan muinosista ajoista kertoi, mistä runot oli koottu. Monet kansallisromantiikan ajan taiteilijat lähtivät Karjalaan etsimään oikeaa, alkuperäistä suomalaisuutta ja kalevalaisen runouden alkukotia. Tämä karelianismina tunnettu ilmiö (vaikka karelianismi-sanan otti käyttöön Yrjö Hirn vasta vuonna 1939) sai lukuisia taiteilijoita tekemään tutkimusretkiä Karjalaan 1800-luvulla. Muiden muassa Severin Falkman, Carl Eneas Sjöstrand ja Robert Wilhelm Ekman matkustivat Karjalaan jo 1840–1850-luvuilla tekemään etnografisia luonnoksia, joita he myöhemmin käyttivät Kalevalan kuvauksissaan. Esimerkiksi Ekmanin maalauksessa Väinämöisen soitto Väinämöinen on pukeutunut karjalaiseen kansanpukuun. Muutoin tänä aikana kansallinenkin taide oli vielä hyvin klassistisesti suuntautunutta.

1880-luvulla tuli kansallisromantiikka muotiin, ja se oli vallitsevana tyylisuuntana lähes kaikessa suomalaisessa taiteessa. Se sekoittui realismiin ja symbolismiin sekä arkkitehtuurissa ja muotoilussa jugendtyyliin. Taiteilijoiden pyhiinvaellusmatkoiksi rinnastetut vierailut Karjalaan yleistyivät: vuonna 1890 Gallen-Kallela ja Louis Sparre matkasivat Karjalaan, ja seuraavina vuosina heitä seurasivat monet muut, kuten Emil Wikström, Pekka Halonen, Eero Järnefelt, Juhani Aho, Eino Leino, Jean Sibelius, I. K. Inha, Viktor Sucksdorff ja Yrjö Blomstedt. Sortokausien alkaminen antoi vauhtia kansallisen hengen herättämiseen taiteen keinoin. Itsenäisyys puolestaan vei tarpeen oman kansakunnan korostamiselta. Siihen aikaan myös jugendtyyli oli hiljalleen väistynyt klassismin tieltä.

Kansallisromantiikan maalaustaidetta

• 
  Eugène Delacroix, Vapaus johtaa kansaa, 1830.
• 
  Hans Gude ja Adolph Tidemand, Brudeferden i Hardanger, 1848.
• 
  Robert Wilhelm Ekman, Ilmatar, 1860.
• 
  Robert Wilhelm Ekman, Väinämöisen soitto, 1866.
• 
  Peter Nicolai Arbo, Valkyria, 1869.
• 
  Albert Edelfelt, Lapsen ruumissaatto, 1879.
• 
  Akseli Gallen-Kallela, Väinämöisen lähtö, 1895.
• 
  Pekka Halonen, Väinämöisen soitto, 1897.
• 
  Hugo Simberg, Haavoittunut enkeli, 1903.
• 
  Akseli Gallen-Kallela, Velisurmaaja, 1903.
• 
  Hugo Simberg, Köynnöksenkantajat, 1905–1906.
• 
  Viktor Vasnetsov, Sammakkoprinsessa, 1918.

Kansallisromantiikan arkkitehtuuria

Arkkitehtuurissa suomalainen kansallisromantiikka syntyi 1890-luvulla. Gallen-Kallelan ja Wikströmin erämaa-ateljeet Kalela ja Visavuori oli rakennettu tyyliteltyyn karjalaisen tyyliin, johon he tutustuivat matkoillaan. Myös Halosen Halosenniemi on selvästi karjalaisvaikutteinen. Taiteilijoiden itse suunnittelemat rakennukset kuitenkin erosivat suuresti ammattiarkkitehtien tyylistä, joka oli enemmän kansainvälisesti suuntautunutta ja joka ei ainakaan kaupunkiympäristössä voinut saavuttaa samanlaista kansallista tyylipuhtautta.

Kotimaiset rakennusmateriaalit, kuten graniitti, vuolukivi, ja Ruskealan marmori sekä pääasiassa pienrakennuksissa hirsi olivat suosiossa. Tyylille ominaista on massiivisuus ja raskaus sekä rakennustaiteessa sittemmin hylätty tavoite kauniista ja kodikkaasta kokonaisuudesta. Fasadeissa käytettiin lohkokiveä ja monissa rakennuksissa on linnamaisia torneja. Etenkin huviloiden julkisivussa käytettiin myös hirttä, ja rapattujen pintojen värinä suosittiin keltaista. Pohjakaavat ovat tyypillisesti epäsymmetrisiä, mikä kirkoissa näkyy tornin sijoittamisessa sivuun keskiakselista. Kauden merkkirakennusten piirteitä ovat materiaalinkäsittelyn ja vapaan huoneryhmittelyn lisäksi pyrkimys sisustuksen kokonaisvaltaisuuteen sekä ornamenttien ja värityksen runsas käyttö: sisätiloja koristeltiin usein luontoaiheisin maalauksin, esimerkiksi kirkkojen holvikaariin maalattiin eri kasvien köynnöksiä. Monissa rakennuksissa oli tavoitteena kokonaistaideteos, esimerkkeinä Kalela, Hvitträsk ja Suur-Merijoen kartano. Kokonaistaideteos tarkoitti sitä, että arkkitehti suunnitteli rakennuksen huonekaluja, koristuksia ja pienimpiä yksityiskohtia myöten itse.

Ulkoarkkitehtuurissa käytettiin keskiaikaan viittaavia piirteitä. Keskiajan vaikutus näkyy monissa rakennuksissa. Kansallismuseossa ja kansallisteatterissa on selkeästi samoja piirteitä kuin suomalaisissa keskiaikaisissa kirkoissa ja linnoissa. Visavuoren uuden ateljeen ja Tarvaspään ateljeetilan muoto on lainattu keskiaikaisista kivikirkoista, ja Tarvaspään torni oli rakennuksen varhaisissa luonnoksissa huomattavan samanlainen kuin Olavinlinnan tornit. Ihanteena oli usein ympäröivään luontoon sopeutuva rakennus. Rakennukset liitettiin ympäröivään luontoon ja rakennusten sisätilat ulkotiloihin käyttäen pengerryksiä, pihakäytäviä, porrasaskelmia, torneja, terasseja, parvekkeita, toisinaan maastoon upotettuja erkkereitä ja sisätilojen vaihtelevia tasokorkeuksia.

1890-luvulla arkkitehtien tavoitteena oli ”suomalaisen tyylin” luominen. Arkkitehdit Blomstedt ja Sucksdorff olivat karjalankävijöitä ja matkansa jälkeen he kirjoittivat tutkimuksen Karjalaisia rakennuksia ja koristemuotoja oppaaksi muille arkkitehdeille. Karjalaisten talojen selkeää muotoa, luonnonmukaisuutta, ornamentteja ja käytännöllisyyttä ihannoitiin ja ne otettiin käyttöön uudessa tyylissä. Tällainen luonnonmukaisuus liittyy orgaaniseen arkkitehtuuriin, mutta myös sen ihanne on myöhemmin hylätty rakennustaiteesta. Varsinaista ”suomalaista tyyliä” ei koskaan syntynyt, sillä arkkitehtuurissa kansallisromantiikka esiintyi lomittain jugendtyylin kanssa. Puhtainta kansallisromantiikka on varhaisimmissa taiteilijoiden erämaa-asumuksissa, mutta kaupunkien rakennuksista harva on vain toisen tyylin edustaja. Eliel Saarinen, Armas Lindgren ja Herman Gesellius, jotka nousivat Pariisin vuoden 1900 maailmannäyttelyn jälkeen kuuluisuuteen, piirsivät rakennuksia synteettisellä tyylillä, joka oli saanut runsaasti vaikutteita vanhan suomalaisen arkkitehtuurin lisäksi saksalaisesta ja amerikkalaisesta arkkitehtuurista sekä englantilaisesta arts and crafts -suuntauksesta. Tästä hyvänä esimerkkinä käy yksi kolmikon varhaisimmista tunnetuista rakennuksista, Pohjolan talo Helsingin Aleksanterinkadulla, lennokkaalla mielikuvituksella suunniteltu kivilinna. Heidän toinen mestariteoksensa ja kotinsa Hvitträsk poikkeaa karjalankävijöiden erämaa-asumuksista selvillä jugendvaikutteillaan, joita ovat muiden muassa tiilikatot ja seinien paanutus. Saarisen siiven tupa tosin on hyvin karelianistinen hirsiseinineen ja leivinuuneineen, ja myös pelkkä ajatus kodista keskellä suomalaista luontoa liittyy kansallisromantiikkaan.

Lars Sonckin tyyli on ehkä kaikkein raskainta ja massiivisinta suomalaisesta kansallisromantiikasta. Sonckin kuuluisimmat työt, Kultaranta, Kallion kirkko ja Tampereen tuomiokirkko, noudattavat hyvin järeää, kulmikasta muotoa päällystettynä karkeilla graniittijärkäleillä. Tampereen tuomiokirkko on taiteellisesti hyvin korkeatasoinen ja kuuluu Suomen kansallisromanttisiin päätöihin.

Josef Stenbäck suunnitteli pääosin kirkkoja ja niitä huomattavasti pienemmässä mittakaavassa kuin Sonck. Hänen tyylilleen ominaista ovat kaavat, joita sovelletaan eri rakennuksissa, ja sen vuoksi monet Stenbäckin kirkot muistuttavat toisiaan paljon.

• 
  Baijerin kuningas Ludvig II:n itselleen rakennuttama Neuschwansteinin linna (Eduard Riedel ja Georg Dollmann, 1869–1886) jäljittelee keskiaikaisten ritarilinnojen tunnelmaa. Saksalaista kansallisromantiikkaa.
• 
  Georg Dollmann, alppimaja Schachen, 1869–1872, toinen Ludvig II:n asumuksista. Sveitsiläistä kansallisromantiikkaa.
• 
  Alfred Parland, Verikirkko, 1883–1907, Pietari. Venäläistä kansallisromantiikkaa, jossa on mukana bysanttilaisia tyylipiirteitä.
• 
  Akseli Gallen-Kallela, Kalela, 1894–1895.
• 
  Emil Wikström: Visavuoren ylätalo, 1899–1901.
• 
  Pekka ja Antti Halonen, Halosenniemi, 1900–1902.
• 
  Eliel Saarinen, Herman Gesellius ja Armas Lindgren, julkisivun yksityiskohta Pohjola-talosta, 1901.
• 
  Uudenmaan osakunnan talo Kasarmikadulla, Karl Hård af Segerstad, 1901.
• 
  Onni Tarjanne, Suomen kansallisteatteri, 1902.
• 
  Eliel Saarinen, Herman Gesellius ja Armas Lindgren, Hvitträskin erämaa-ateljee, 1902.
• 
  Eliel Saarinen, Herman Gesellius ja Armas Lindgren, huvila Hvittorp, 1902.
• 
  Lars Sonck, Tampereen tuomiokirkko, 1902–1907.
• 
  Emil Wikström: Visavuoren ateljee, 1903, laajennettu 1912.
• 
  Lars Sonck, Ainola, 1903.
• 
  Lars Israel Wahlmanin vuosina 1904–1906 itselleen rakennuttama Villa Tallom. Ruotsalaista kansallisromantiikkaa.
• 
  Eliel Saarinen, Herman Gesellius ja Armas Lindgren: Suomen kansallismuseo, 1905–1910.
• 
  Josef Stenbäck, Nilsiän kirkko, 1905.
• 
  Lars Sonck, Kallion kirkko, 1908–1912.
• 
  Josef Stenbäck, Karunan kirkko, 1910.
• 
  Akseli Gallen-Kallela, Tarvaspää, 1911–1913.

Lähteet

• Kämäräinen, Aki et al. (toim.): Suomen ja maailman taide - Hakemisto, Sanasto. WSOY, 1986. ISBN 951-0-10729-8

Kirjallisuutta

• Wäre, Ritva: Rakennettu suomalaisuus: Nationalismi viime vuosisadan vaihteen arkkitehtuurissa ja sitä koskevissa kirjoituksissa. (Väitöskirja: Helsingin yliopisto. Suomen muinaismuistoyhdistyksen aikakauskirja 95) Helsinki: Suomen muinaismuistoyhdistys, 1991. ISBN 951-9056-98-X