Inkeriläiset

Wikipediasta
(Ohjattu sivulta Inkerinsuomalaiset)
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Inkeriläiset
Inkerin lippu.
Inkerin lippu.
Inkerinmaan vaakuna
Inkerinmaan vaakuna
Asuinalueet Inkerinmaa
Merkittävät asuinalueet
 Suomi50 000–70 000
 Venäjä19 000
 Viro7 500
 Ruotsi4 000–5 000
 Kanada
 Kazakstan
 Australia[1]
 Yhdysvallat[2]
Kielet Suomen kielen kaakkoismurteet
Uskonnot Luterilaisuus
Sukulaiskansat muut venäjänsuomalaiset ja suomalaiset, muut itämerensuomalaiset kansat

Inkeriläiset eli inkerinsuomalaiset (myös: Inkerin suomalaiset[3]) ovat Ruotsin vallan aikana 1600-luvulla Inkerinmaalle siirtyneiden savolaisten (savakot) ja karjalaisten (äyrämöiset) jälkeläisiä, joista valtaosa kuuluu evankelisluterilaiseen kirkkoon. Inkeriläisiä ei tule sekoittaa inkerikkoihin, jotka ovat alueella jo inkeriläisiä aikaisemmin asunutta suomensukuista – tarkemmin itämerensuomalaista – enimmäkseen ortodoksiseen kirkkoon kuuluvaa väestöä.

Suomessa elää noin 50 000–70 000, Venäjällä arvioilta noin 19 000 ja Virossa noin 7 500 inkeriläistä.[4][5] Tosin Venäjän vuoden 2010 väestönlaskennan mukaan maassa eli vain 441 inkeriläistä ja vuoden 2021 laskennan mukaan 571 inkeriläistä.[6] Inkeriläisten alkuperäinen asuinalue sijaitsee nykyään Pietaria ympäröivällä Leningradin alueella Luoteis-Venäjällä. Neuvostoliiton toteuttaman inkeriläisten kansanmurhan ja venäläistämistoimien johdosta sekä teollistumisen ja kaupungistumisen seurauksena lähes kaikki inkeriläiset puhuvat nykyään äidinkielenään venäjää, kun vielä vuonna 1926 oli 98 prosentin äidinkieli suomi.[1] Kuitenkin vuonna 2015 Suomessa asuneista 67 000 venäjänkielisestä alle puolet oli etnisiä inkeriläisiä, ja sen lisäksi moni inkeriläinen oli rekisteröinyt äidinkielekseen suomen.[7]

Inkeristä on kerätty huomattava määrä suomalaista kansanrunoutta ja -perinnettä. Esimerkiksi Kalevalan Kullervo-runo on kerätty 1800-luvulla Inkeristä.[8] Inkeriläiset ovat kuitenkin jääneet sekä suomalaisessa että venäläisessä historiankirjoituksessa pieneen osaan.[9] Heidän kulttuurinsa on ollut samanlaista kuin muidenkin suomalaisten, ja elinkeinoinaan he ovat harjoittaneet muun muassa maataloutta ja kalastusta.[9]

Valtioneuvoston päätöksellä vuoden 2020 syyskuussa alkoi Suomessa Kansallisarkiston viisivuotinen tutkimushanke suomalaisten joukkotuhoamisesta[10] ja kohtaloista Neuvostoliitossa, jonka puitteissa on tarkoitus julkaista muutama tutkimus inkeriläisistä.[11] Inkeriläiset viettävät kansallispäiväänsä 5. lokakuuta Inkerin päivänä niin Suomessa kuin Virossakin.[12]

Historia

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Inkeri ennen suomalaismuuttoa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Inkerin alkuperäisväestöä ovat itämerensuomalaiset vatjalaiset ja inkerikot (inkeroiset eli isurit). Slaavilaiset heimot levittäytyivät alueelle ensimmäisen vuosituhannen lopulla. Keskiajalla slaavien välityksellä alueelle levisi kristinusko sen ortodoksisessa muodossa.[13]

Suomalaismuutto

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Inkerin luterilaiset seurakunnat noin vuonna 1925.

Ensimmäiset luterilaiset suomalaiset muuttivat Inkerinmaalle Viipurin ja Käkisalmen lääneistä 1610-luvulla, kun Ruotsi valloitti alueen. Muuttoliike vahvistui Stolbovan rauhan tultua, kun sotaa paenneet palasivat kotiseuduilleen. Vuosien 1656–1658 sota synnytti alkuperäisen ortodoksiväestön pakoliikkeen. Seuraavalla vuosikymmenellä tulomuutto Suomen puolelta täytti autioituneita alueita ja taloja. Muuttajia tuli Savosta sekä Viipurin läänistä, erityisesti Äyräpään kihlakunnasta.[14] Suomesta muuttaneille perustettiin luterilaisia seurakuntia, joiden tehtävänä oli myös lujittaa Ruotsin otetta valloitetusta alueesta.[15]

Vuoteen 1643 mennessä Inkeriin oli muuttanut Suomesta 3 681 henkeä.[16] Vuoteen 1675 mennessä Pohjois- ja Keski-Inkeri käytännössä luterilaistuivat ja suomalaistuivat. Länsi-Inkerissä ortodoksisuus säilytti asemansa enemmistön uskontona. Kun Inkerin väestöstä vuonna 1656 oli suomalaisia 41 prosenttia, oli vuonna 1695 heitä väestöstä kolme neljännestä. Inkerinmaan eteläpuoliset alueet taas olivat venäläistyneet keskiajan kuluessa.lähde?

Kaiken kaikkiaan 1600-luvun lopussa 90 prosenttia Inkerin alueen väestöstä oli suomensukuista inkeriläiset mukaan lukien.[17] 1600-luvun lopussa inkerissä oli jo 45 000 suomalaista.[18]

Etnonyymien taustaa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Savosta, Jääskestä, Lappeelta ja Viipurista tulleita nimitettiin savakoiksi ja Kannakselta tulleita äyrämöisiksi. Yhdessä nämä ryhmät muodostivat pohjan Inkerinmaan suomalaisväestölle eli inkerinsuomalaisille. Savakoiden ja äyrämöisten erot säilyivät jopa 1900-luvulle saakka. Myöhemmin alueelle muuttaneita suomalaisia kutsuttiin usein suomenmaakkoisiksi. Venäläiset käyttivät inkeriläisistä 1700-luvulla aluksi termiä maimisty (маймисты), joka oli peräisin nimityksestä maamies eli täkäläinen, jota Inkerinmaan asukkaat tuohon aikaan olivat itsestään käyttäneet. Maimistojen sisäinen jako äyrämöisiin ja savakoihin selvisi venäläisille vasta 1800-luvulla kansanelämän tutkijoiden välityksellä.lähde?

Venäjän vallan aika

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suuren Pohjan sodan jälkeen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1721 Inkeri liitettiin Ruotsista Venäjään suuren Pohjan sodan päätteeksi, mutta inkeriläiset pystyivät säilyttämään suomen kielen ja suomalaisen identiteetin.[18] Tähän sisältyi myös inkeriläisten oikeus säilyttää luterilainen usko ja luterilaisuudesta tuli suomenkielen ohella inkeriläisten kansallisen identiteetin peruselementti. Ne erottivat heidät ympäröivästä venäläisestä kulttuurista ja ortodoksisesta uskonnosta.[19] Inkeriläisten identiteetti säilyi siitä huolimatta, että heidät ja muita suomensukuisia kansoja ajettiin pois perinteisiltä asuma-aloiltaan, ja Pietari Suuri perusti alueelle Pietarin kaupungin.[10] Inkeriläisistä tuli kuitenkin maaorjia ja merkittäviä vuonna 1703 perustetun kaupungin elintarvikkeiden toimittajia.[18]

Inkeriläisten aseman vahvistumisesta venäläistämistoimiin

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pietarin perustamisen jälkeen Inkerinmaa alkoi venäläistyä.[10] Pietari Suuren vallattua alueen takaisin aateliset siirsivät paljon venäläisiä maaorjia uusille tiluksilleen ja karkottivat samalla inkeriläisiä pois näiden siihenastisilta mailta.[10] Vuonna 1848 Inkerissä asui 76 079 suomalaista.[16] Maaorjuuden lakkauttaminen Venäjällä vuonna 1861 mahdollisti inkeriläisen maalaisväestön vaurastumisen.[20] Inkeriläinen sivistyneistö sai alkunsa vuonna 1863 perustetun Kolppanan opettajaseminaarin seurauksena.[20] 1800-luvun lopulla vahva suomalainen kansallisaate alkoi saada kannatusta inkeriläisten parissa, muun muassa kirjallisuuden ansiosta.[1] Kuitenkin vuonna 1891 Inkeri koulut joutuivat kansanvalistusministerin valvontaan ja oppilaitosten venäläistäminen alkoi.[1] Urheilu-, raittius- ja lauluseurat pitivät yllä inkeriläiskulttuuria.[1] Vuosina 1899–1913 järjestettiinkin kuusi suurta inkeriläisten laulujuhlaa, jotka kokosivat tuhansia ihmisiä.[1] Tilaisuudet vahvistivat kansallistunnetta ja vastustivat venäläistämispolitiikkaa.[1] Myös kirjallisuudella ja lehdistöllä oli tässä tärkeä osa, mutta niiden toiminta tyrehdytettiin ennen ensimmäistä maailmansotaa.[1] Kuitenkin vuonna 1908 venäjästä tuli pääasiallinen opetuskieli ja Kolppanan seminaarin opettajia syrjittiin virkoja täytettäessä.[1] Tästä huolimatta inkeriläisten sivistystaso oli korkea sekä kirjoitus- ja lukutaito olivat väestön keskuudessa yleisiä.[1]

Inkeriläisten määrä 1800- ja 1900-lukujen taitteessa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1897 Inkerissä asui jo 130 413 suomalaista.[16] Vuonna 1917 suomalaisia oli 140 470, mutta suomalaisten määrän nousu ei selity pelkästään syntyvyyden kasvulla, vaan kertoo voimakkaasta muuttoliikkeestä.[16] Merkittävää on, että lukumäärän kasvusta huolimatta suomalaisten suhteellinen osuus alueen kokonaisväestöstä supistui kaiken aikaa.[16] Seka-avioliitot olivat harvinaisia, ja inkeriläiset pyrkivät avioitumaan keskenään, sillä luterilais-ortodoksisessa avioliitossa syntyneiden lapsien oli aina liityttävä ortodoksiseen kirkkoon.[1] Vuonna 1919 niistä Inkerin kylistä, joissa oli inkeriläisiä, 67 prosenttia oli täysin inkeriläisten asuttamia.[1] Pietaria ympäröivä maaseutu oli Pietarin nopeasta kasvusta huolimatta lähes yksinomaan inkeriläisten asuttamaa vielä 1900-luvun alussa. Vuoden 1926 väestönlaskennan mukaan asui Neuvosto-Venäjällä 114 831 ”Leningradin suomalaista” (eli inkerinsuomalaista).[21] Jako Pietarin suomalaisten ja inkerinsuomalaisten välillä on myös ollut melko sattumanvaraista, mutta karkean jaon mukaan inkeriläiset ovat Pietaria ympäröivän maaseudun suomalaista maatalousväkeä ja Pietarin suomalaiset kaupunkilaisia.[16] Luokittelun keinotekoisuutta havainnollistaa esimerkiksi kysymys siitä, kumpaan luokkaan Pietarista maaseudulle muuttava renki olisi kuulunut ja kumpaan maaseudulta Pietariin muuttava piika.[16] 1920-luvun alussa Inkerissä asui 140 000 inkeriläistä.[20]

Inkeriläisten kansannousu ja Kirjasalon tasavalta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkeli: Inkeriläisten kansannousu, Kirjasalon tasavalta

Osana heimosotia vuosina 1918–1920 Inkerissä puhkesi inkeriläisten kansannousu. Sen aikana perustettiin Suomen tuella Suomen rajan tuntumaan inkeriläisten joukkojen hallitsema alue Venäjän puolelle Karjalankannakselle. Aluetta kutsuttiin Kirjasalon tasavallaksi. Samoihin aikoihin Inkerin Pataljoona taisteli Länsi-Inkerin suunnalla. Suomi luovutti Tarton rauhassa Kirjasalon alueen Neuvosto-Venäjälle, ja inkeriläiset joukot poistuivat Kirjasalosta Suomen puolelle 5. joulukuuta 1920. Inkeriläispakolaisia oli tuhansia.[20] Kaikkiaan Suomeen pakeni vuosina 1918–1920 yhteensä 8 000 inkeriläistä.[1] Pakolaisuus oli lyhytaikaista, ja liki puolet inkeriläisistä palasi Neuvostoliittoon rauhanneuvottelujen jälkeen.[1] Pakolaisia meni myös Viroon.[17]

Vuoteen 1926 mennessä kotikyliinsä palasi noin 5 000 inkeriläistä.[17] Suomi yritti neuvotella Inkerille autonomista asemaa, mutta Inkerin itsenäistymishankkeet päättyivät Tarton rauhanneuvotteluihin vuonna 1920.[17] Venäläiset lupasivat Pietarin kuvernementin suomalaiselle väestölle kuitenkin kulttuuriautonomian ja vähemmistökansallisuuksien oikeudet.[17] Lupaavalta kuulostanut autonomia ei kuitenkaan koskaan toteutunut.[17]

Inkeriläiset Neuvostoliiton aikana

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkeli: Inkeriläisten kansanmurha

Inkerin alueen suomalaisia vainottiin Neuvostoliitossa eritoten 1920–1950-luvuilla Stalinin aikana. Inkerinsuomalaiset joutuivat joukkokarkotusten, vangintojen ja teloitusten kohteeksi.[22][9] Maatalouden pakkokollektivisointi vaikeutti maaseudun oloja: vuosina 1929–1931 karkotettiin Inkerinmaalta Karjalaan, Kazakstaniin ja Keski-Aasiaan noin 18 000 ihmistä. Inkeriläisiä talonpoikia karkotettiin myös Kuolan niemimaalle, esimerkiksi Hiipinään, sekä Uralille ja Siperiaan.[23][22] Vuosina 1935–1937 noin 27 000 inkeriläistä karkotettiin Kazakstaniin ja Vienanmeren alueelle.[24] Inkerinsuomalaisia pakkosiirrettiin aluksi kulakkitalonpoikina ja myöhemmin vuodesta 1935 pelkästään suomalaisen kansallisuutensa takia. 1930-luvulla yhteensä 45 000 inkerinsuomalaista karkotettiin hajaannukseen eri puolille Neuvostoliittoa.[25]

Stalinin vainot huipentuivat vuosiin 1937–1938, jolloin Inkerinmaan suomalainen väestö väheni arviolta 40 000–50 000 hengellä. 1930-luvulla inkeriläisten suomalaisuus oli neuvostojohtajille merkki neuvostovastaisuudesta.[23] Stalinin lisäksi Andrei Ždanov piti inkerinsuomalaisia valtiolle vaarallisena kansana ja asetti heidät laajamittaisen vainon kohteeksi.[26] Neuvostoaikaan siirtymisen jälkeen Inkerinmaan suomalaisten määrä kääntyi jyrkkään laskuun.[16] Kaikkiaan 1930-luvun aikana inkerinsuomalaisia tuhottiin noin 50 000, eli kolmannes koko kansasta.[26] Vuonna 1937 suomenkielinen opetus kiellettiin Neuvostoliiton kouluissa.[23] 1930-luvulla myös suomalaiset kirjastot ja kulttuurilaitokset sekä inkeriläisten seurakunnat lakkautettiin pakolla.[26] Kirkot suljettiin ja niistä tehtiin muun muassa klubeja ja varastoja tai tuhottiin kokonaan.[27] Ennen talvisotaa Pohjois-Inkerin väestö siirrettiin pois Suomen vastaiselta raja-alueelta ja ohjattiin Sisä-Venäjälle.[26]

Pakkosiirrot tehtiin kuorma-autoilla ja pääosin junilla. Karkotettavat eivät saaneet ottaa juurikaan matkatavaroita. Aina junan pysähtyessä täitä ja likaa täynnä olleiden vaunujen ovet avattiin ja tarkastettiin, oliko vaunuissa kuolleita, joita usein olikin. Matkojen aikana nälkäiset ja epätoivoiset ihmiset vaihtoivat yllään olevia vaatteitaan ruokaan, kuten leivänpaloihin ja perunoihin.[28]

Talvisodan aikana inkeriläisiä palveli Suomen armeijassa Sissipataljoona 5:ssä.

Jatkosota

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Viimeinen inkeriläisryhmä lähdössä Paldiskin satamasta Suomeen 18. kesäkuuta 1944.

Toisen maailmansodan aikana Inkerinmaa käytännössä tyhjennettiin inkeriläisistä. Länsi- ja Keski-Inkeri joutui saksalaisten miehittämäksi syksyllä 1941. Suomen kanssa tehdyn sopimuksen mukaan alueen suomalaisväestö (myös vatjalaiset ja inkeroiset) evakuoitiin Suomeen maaliskuun 1943 ja kesäkuun 1944 välisenä aikana. Saksalaisten miehittämille alueelle jäi yhteensä yli 76 000 inkeriläistä, mukaan lukien lähes 9 000 inkerikkoa ja vajaa 700 vatjalaista.[29] Kaikkiaan Suomeen tuli yli 63 000 inkeriläistä.[30] Heistä 80 prosenttia oli naisia ja lapsia.[29] Erityisesti suomalaiset heimojärjestöt ajoivat heidän asemansa turvaamista.[29]

Suomeen tulleet inkeriläiset koottiin ensin Virossa Kloogan ja Pölkkylän pakolaisleireille.[29] Taudit ja nälkä uuvuttivat sotapakolaisia, ja noin 1 500 menehtyi tauteihin odottaessaan pääsyä turvaan.[10] Põllkülan metsässä näkyy edelleen inkeriläisten joukkohautojen kumpuja.[10] Alue jäi vuosiksi saavuttamattomiin Paldiskin sotilasalueen sisään.[10] Nykyisin alueella on viitoin merkitty muistolehto, jota kunnostetaan talkoilla.[10] Monilla inkerinsuomalaisella on joku sukulainen, joka on kulkenut Pölkkyläksi kutsutun kylän kautta evakkoon Suomeen tai menehtynyt matkalla.[10] Leireiltä heidät kuljetettiin Paldiskin satamaan ja sieltä laivoilla Hankoon.[29] Hangosta inkeriläiset kuljetettiin junilla ympäri Suomea, heille etsittiin asunnot sekä työtä ja lapset pääsivät suomenkielisen opetuksen pariin.[29]

Inkerinsuomalaisten joukkohaudan muistokiven viereen Paldiskissa ilmestyi vuonna 2012 toinen kivi, joka on lähes kopio vuonna 2008 pystytetystä kivestä.[10] Alkuperäisessä kivessä lukee: ”Tässä lepäävät sadat Inkerinmaalta evakuoidut siviilit, jotka odottivat kuljetusta Suomeen 1942–43”.[10] Uudemmassa, Venäjän suurlähetystön tuella pystytetyssä kivessä lukee: ”Muistaen fasismin uhreja, jotka tuotiin 1942–44 Venäjältä Paldiskin keskitysleiriin”.[10] Uutta kiveä pidetään Venäjän valtion harjoittamana hybridisotana.[10] On ilmennyt, että kiveä on vaikea saada enää poistettua.[10] Niinpä suomalainen muistokivi kunnostettiin vuonna 2018.[10] Põllkülan leirialuetta pyritään saamaan viralliseksi hautausmaaksi.[10] Muistomerkin viereen kerätään nimiä Põllkülassa menehtyneistä.[10] Se ei ole helppoa, koska menehtyneiden lista tuhoutui Paldiskin palossa vuonna 1944.[10]

Puna-armeijan valvontaan jääneiltä inkeriläisalueilta ja Leningradin piirityksestä karkotettiin talvella 1942–1943 noin 20 000–30 000 inkeriläistä Siperiaan.[21] Ensimmäiset karkotukset alkoivat jo vuonna 1941, mutta ne jouduttiin keskeyttämään pommitusten takia. Myös Jakutiaan ja Komiin siirrettiin inkeriläisiä.[22][24]

Inkeriläiset vapaaehtoiset Suomen armeijassa jatkosodan aikana

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen Puolustusvoimat perusti jatkosodan aikana heimosoturiyksiköitä, joihin koottiin ulkosuomalaisia, myös inkeriläisiä. Heimosoturiyksiköiden muut taistelijat olivat puolestaan suomensukuisia, kuten karjalaisia ja vepsäläisiä. Inkeriläisten yksiköitä olivat Heimopataljoona 3, Prikaati Kuussaari sekä Erillinen pataljoona 6.

Suomen ja Saksan armeijassa palvelleita Heimopataljoona 3:n ja Erillisen pataljoona 6:n inkeriläismiehiä sekä erityistehtävissä olleita määrättiin luovutettavaksi Neuvostoliittoon. Valpon ja sen seuraajan Suopon jäljittämiä heimosotilaita palautettiin Neuvostoliittoon vuoteen 1953 mennessä 654 henkeä. Yksityishenkilöt ja paikallistason viranomaiset auttoivat heimosotilaita pääsemään turvaan ja pakenemaan Ruotsiin, johon tiedetään varmuudella päässeen yhteensä 396 miestä vuoteen 1953 mennessä.[31]

Jatkosodan jälkeen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Moskovan välirauhan jälkeen syksyllä 1944 Suomesta palautettiin 55 000 inkeriläispakolaista Neuvostoliittoon. Heidät asutettiin kuitenkin Sisä-Venäjälle, Kalininin (Tverin), Novgorodin, Pihkovan, Velikije Lukin ja Jaroslavlin alueille, eikä heillä ollut paluuta kotiseudulleen ennen 1950-luvun puoltaväliä.[30] Palautukset tapahtuivat Neuvostoliiton painostuksesta.[26][32] Neuvostoliiton valvontakomissio huijasi inkeriläisiä, kun heille luvattiin pääsy takaisin kotiseudulleen, mutta heidät vietiinkin kauas Etelä-Venäjälle.[32]

Inkerinsuomalaiset pyrkivät kuitenkin kotiseuduilleen – jossa jo asui muualta siirrettyä vierasta väkeä – ja jo vuonna 1945 annettiin määräys Neuvostoliiton Sisäasiain kansankomissariaatin valvonnan tehostamisesta inkerinsuomalaisten asumisen estämiseksi Leningradin alueella.[26] Vuonna 1946 annettiin määräys karkottaa inkeriläiset hallinnollisin perustein.[26] Se muutti karkotettujen aseman ja esti heidän liikkumisensa Neuvostoliiton sisällä.[26] Määräys oli voimassa vuoden 1954 huhtikuuhun asti, mutta se ei tehonnut, vaan inkerinsuomalaiset pyrkivät edelleen kotiseuduilleen.[26] Sen johdosta annettiin vuonna 1947 määräys omavaltaisesti Leningradin alueelle palanneiden inkerinsuomalaisten karkotuksesta.[26]

1940-luvun loppuun mennessä karkotukset, teloitukset ja vankileirit olivat tyhjentäneet lähes 140 000 inkerinsuomalaisen kotikylät, ja inkeriläistalot tuhottiin tai annettiin muiden käyttöön.[33] Aikaa Inkerin tyhjentämiseen suomalaisista kului noin 15 vuotta.[26] Näitä tapahtumia on kutsuttu inkeriläisten kansanmurhaksi.[26][34][32]

Vankileireillä ja alueilla, jonne inkeriläiset joutuivat he työskentelivät pakkotyössä kaivoksilla, kalastaen, puuvillapelloilla ja metsätöissä.[33] Sodan jälkeen inkerinsuomalaisia muutti Karjalaan ja Neuvosto-Viroon. Toisesta maailmansodasta lähtien inkeriläiset ovatkin olleet hajaannuksessa. Stalinin kuoltuakaan karkotetut ja tuomitut eivät usein uskaltaneet opettaa suomea lapsilleen, ja suomalaisen kulttuurin harjoittaminen oli mahdotonta.[33] Stalinin kuoltua alkoi kyyditettyjen ja karkotettujen vähittäinen paluu.[10] Viroon ja Karjalaan, lähelle inkeriläisten kotiseutua, päätyi kumpaankin karkeasti arvioiden noin 20 000 inkerinsuomalaista.[10] Vain muutama tuhat inkeriläistä oli saanut jäädä Leningradin seudulle.[10] Monen Neuvostoliitossa asuneen suomalaisen etninen tausta hävitettiin tai häivytettiin taka-alalle niin, että heidän Neuvostoliiton sisäisessä passissaan kansallisuutena saattoi lukea ”venäläinen” suomalaisista sukujuurista huolimatta.[35]

Venäläistämistä tehtiin myös muilla keinoin: suomalaisille orpolapsille, joiden vanhemmat oli teloitettu tai viety vankileireille, kehitettiin venäläinen identiteetti ja tausta. Orpokodeissa suomalaislapsille annettiin venäläiset nimet.[35]

Vuonna 1959 Neuvostoliitossa asui virallisen väestölaskennan mukaan 92 000 inkeriläistä.[1] Kun Pähkinäsaaren kihlakunnassa suomenkielisten osuus oli 1600-luvun lopussa 92 prosenttia, vuonna 1959 vastaava luku oli enää 1,6 prosenttia.[16] Vuonna 1979 inkeriläisiä oli Neuvostoliitossa 77 000, vuonna 1989 yhteensä 67 300.[1] Vuoden 1989 väestönlaskennassa lähteestä riippuen 35 prosenttia inkeriläisistä ilmoitti puhuvansa suomea.[1][16] Vuonna 1995 inkeriläisiä arvioitiin elävän eniten Pietarin seudulla, 15 000–20 000.[1] Toiseksi eniten heitä arvioitiin elävän Karjalan tasavallassa, 17 000–18 000.[16][1] Virossa inkeriläisten määrän arveltiin olevan 16 700 ja muualla entisen Neuvostoliiton alueella 12 000–15 000.[1][16] Esimerkiksi Pietarin eteläpuolella sijaitsevassa Hatsinassa vuonna 1940 alueen enemmistö oli suomenkielistä, mutta vuonna 1989 suomalaisia oli enää vajaat 5 000 eli vain parisen prosenttia alueen koko väestöstä.[16] Suomalaisista vain puolet ilmoitti suomen äidinkielekseen.[16]

Suomeen ja Ruotsiin siirtyneet inkeriläiset

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomeen jäi sodan jälkeen noin 8 000 inkeriläistä, joista noin 4 000–5 000 arvellaan paenneen Ruotsiin 1950-luvun alkuun mennessä.[36][37] Ruotsiin lähti inkeriläisiä kuitenkin esimerkiksi vielä vuonna 1954.[38] Osa naisista ja lapsista toimi sodan aikana saksalaisten tulkkeina.[38] Tällaisia omaa maataan vastaan toimineita henkilöitä ja heidän lähisukulaisiaan olisi odottanut Neuvostoliitossa kova tuomio, joten myös siksi inkeriläisiä muutti Ruotsiin.[38] Pako Suomesta Ruotsiin toteutettiin lähes poikkeuksetta salassa.[38] Tieto siitä, kuinka paon voi toteuttaa, kuka siinä voi auttaa ja paljonko se maksaa kiiri suusta suuhun.[38] Pako meren tai rajajoen yli tehtiin usein öiseen aikaan.[38] Pakenijoita avustaneet henkilöt kuljettivat heitä kuorma-autoissa yleensä rajasillalle asti, josta heitä kehotettiin suuntaamaan kohti kaukana kajastavia valoja.[38] Monesti myrskyisät merimatkat taitettiin vanhoilla vuotavilla tai muuten epäkunnossa olevilla kalastajaveneillä.[38] Inkeriläisiä pakeni myös Kanadaan, Australiaan ja Yhdysvaltoihin.[1][39] Ainakin 1980–1990-lukujen taitteessa Kanadassa eli inkeriläisiä, jotka puhuivat suomea.[39]

Neuvostoliiton valvontakomissio ja Suomen punainen Valpo loivat sodan jälkeen inkeriläisten keskuuteen pelon ilmapiirin, josta tuli pitkäaikainen olotila Suomeen jääneen siirtoväen keskuuteen.[32] He pelkäsivät palautusta Neuvostoliittoon.[32] Palautuksia tapahtui vielä kymmenen vuoden jälkeen valvontakomission perustamisesta.[36] Suomeen jääneet noin 3 000 inkeriläistä alkoivat saada Suomen kansalaisuuksia vasta 1950-luvun puolivälissä, viimeiset 1970-luvun lopulla.[1]

Glasnost

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Neuvostoliiton kommunistisen puolueen pääsihteerin Mihail Gorbatšovin vuonna 1985 käynnistämä avoimuuspolitiikka glasnost vapautti Neuvostoliiton ilmapiiriä.[40] Inkeriläisten itsetunto heräsi, kansallinen liikehdintä alkoi, vankileireistä ja karkotuksista voitiin puhua avoimesti ja inkeriläiset etsivät juuriaan.[40] Inkeriläisten keskeisimmille asuinalueille Inkerinmaalle, Neuvosto-Karjalaan ja Neuvosto-Viroon perustettiin kansallisia kulttuuriseuroja, Inkerin-liittoja.[41]

Samalla käynnistyi myös kirkollinen herääminen, kun aiempaa useampi inkeriläinen kiinnostui sukujensa luterilaisesta taustasta. Glasnostin seurauksena valtion kontrolli uskonnollisia yhteisöjä kohtaan alkoi murtua ja inkeriläiset ryhtyivät perustamaan seurakuntia. Niistä muodostettu Inkerin kirkko aloitti itsenäisen toimintansa 1992. Kirkon perustaminen oli paitsi uskonnollinen, mutta myös kansallinen projekti: oma kansallinen kirkko korvasi puuttuvia kansallisia rakenteita.[42]

Kansallisesta liikehdinnästä ja oman kirkon perustamisesta huolimatta inkeriläisten asema Neuvostoliitossa oli hyvin heikko. Vuoden 1989 väestönlaskennan mukaan inkeriläisiä asui Neuvostoliitossa noin 61 000, mutta heidän todellinen lukumääränsä on saattanut olla huomattavasti suurempi, jopa 87 000–100 000. Neuvostokansalaiset ilmoittivat väestönlaskennassa itse oman kansallisuutensa, eikä maininta inkerinsuomalaisuudesta ollut välttämättä eduksi, minkä vuoksi oli helpompi sanoa olevansa venäläinen. Lisäksi assimiloituminen venäläiseen väestöön oli edennyt varsin pitkälle ja vain noin 35 prosenttia inkeriläisistä puhui äidinkielenään suomea.[42]

Vanhalla Inkerinmaalla, Leningradin ympäristössä inkeriläisiä asui 1980-luvun lopussa noin 19 000–25 000, Neuvosto-Karjalassa 18 400 ja Neuvosto-Virossa 16 700. Suuri osa inkeriläisistä asui hajaannuksessa ympäri Neuvostoliittoa.[41]

Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1992 Neuvostoliitossa toimineet Inkerin liitot vaativat useita kertoja Venäjän valtiolta inkeriläisille asumisoikeutta ja autonomiaa valtiollisine oikeuksineen Laatokan Karjalan alueelle ja Karjalankannakselle.[43] Autonomiaa vaadittiin näille alueille, koska Inkeri oli asutettu jo muilla kansallisuuksilla.[43] Inkeriläisille vaadittiin myös maineen puhdistamista kaikista poliittisista syytteistä, ja vuonna 1993 Venäjän korkein neuvosto hyväksyi asetuksen Venäjän suomalaisten rehabilitisoinnista.[1]

Inkeriläiset olivat asetukseen tyytymättömiä, koska he pyysivät käyttöönsä 600 hehtaaria maata, jotta Inkeriin voisi muodostua uusi inkeriläisyhteisö, eräänlainen inkeriläisreservaatti, ja kulttuuria ja suomen kieltä voitaisiin elvyttää.[1][16] Venäjä lupasi inkeriläisille 60 hehtaaria, ja se sijaitsi eri alueella, kuin inkeriläisten ehdotuksessa.[1] Vuoteen 1997 mennessä vain muutama kymmenen inkerinsuomalaista oli palannut Inkeriin, ja inkeriläisten tiedotusvälineet eivät enää juuri kirjoittaneet aiheesta 2000-luvun alussa.[1][16] Venäjän vuoden 2010 väestönlaskennan mukaan maassa eli vain 441 inkeriläistä ja vuoden 2021 laskennan mukaan 571 inkeriläistä.[6]

Vironinkeriläiset

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Viron inkerinsuomalaisten laulu- ja tanhujuhlat Võrussa vuonna 2007.

Vuonna 1995 Virossa arvioitiin elävän 16 700 inkeriläistä.[1] 2010-luvun lopulla Inkerin suomalaisia oli Virossa noin 7 500.[5] Heillä on Virossa vähemmistökansoille kuuluva kulttuuriautonomia.[5] Sitä toteuttaa vaaleilla valittava kulttuurineuvosto.[5] Viimeksi kulttuurineuvostovaalit järjestettiin vuonna 2017.[5] Eräiden arvioiden mukaan inkerinsuomalaisten kulttuuri on elinvoimaisempaa Virossa kuin Suomessa, ja vaikka osa ei tuokaan taustaansa esille, inkeriläisiä toimii Virossa niin tieteen kuin taiteenkin parissa.[10] Myös neuvostoaika painoi inkeriläisten kansallistunnetta ja kulttuuria alas, sillä osalle inkeriläisistä saatettiin merkitä neuvostopassiin kansallisuudeksi suomalaisen sijaan virolainen.[10] Monessa perheessä myös kotikieli vaihtui suomesta viroksi.[10] Edelleen osa inkeriläisvanhuksista Virossa pelkää sanoa olevansa inkerinsuomalaisia.[10]

Virossa inkerinsuomalaiset ovat pitkään esiintyneet tilastoissa suomalaisina, siis ilman tarkennusta siitä, että he ovat lähtöisin Inkeristä.[10] Vasta uusimmassa Viron väestönlaskennassa inkeriläisillä oli mahdollista rekisteröityä myös inkerinsuomalaisiksi.[10] Vaihtoehtoa käytti muutama sata.[10] Uudelleenitsenäistymisen jälkeen Viroon on tullut myös uusi suomalaisryhmä, Suomesta Viroon muuttaneet suomalaiset, joilla ei ole inkeriläistaustaa.[10] Lisäksi Virossa on entuudestaan asunut suomalaisia, joilla ei ole inkeriläistaustaa, mutta Viron kansalaisuus.[10] Näin ollen Virossa on siis periaatteessa kolme eri suomalaisryhmää, mikä vaikeuttaa tilastointia.[10]

Virossa ja Suomessakin toimii nykyisin oma akateeminen Inkeri-seura.[10] Lisäksi vuonna 2018 vironsuomalaisten kulttuuri-itsehallinto järjestäytyi uudelleen, ja toimintansa aloitti Eestisoomlaste Kultuuriomavalitsus (ESKO), jota johtaa Taisto Raudalainen.[10] Hän on myös esittänyt Inkerin Instituutin perustamista.[10]

Kulttuuri

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kansanrunous ja musiikki

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Daniel Europaeus löysi Inkerinmaan kansanperinteen aittana 1800-luvun puolivälissä, jolloin perinteinen runolaulu oli Suomesta jo suurelta osalta hävinnyt. Europaeus kävi Inkerissä keruumatkalla vuosina 1847–1853 kolme kertaa. Elias Lönnrot kävi Inkerissä vuonna 1844. Europaeuksen kannustuksesta lähetti Suomalaisen Kirjallisuuden Seura inkeriläisten pariin ylioppilaita 1850- ja 1860-luvuilla, jotka kokosivat merkittävän määrän inkeriläisten henkistä perinnettä, runolaulua, itkuja, tarinoita ja musiikkia. Suomalaiset kerääjät kävivät Inkerissä aina neuvostovallankumoukseen saakka, sen jälkeen tallennustyö keskittyi Viron Inkeriin, joka on inkeriläisalue silloisen Viron alueella.[44] Nykyään alue on osa Venäjää.

Inkeriläisten lippu

Laulaminen oli enimmäkseen naisten perinnettä, kun taas miehet pikemminkin soittivat kanteletta tai erilaisia puhaltimia paimenessa ollessaan. Naiset lauloivat useissa tilanteissa, usein myös liikkuen, niin että esilaulajan johdolla kuljettiin piirissä, ketjussa, tanssien tai leikkien taikka kylällä. Erityinen merkitys oli häillä, joka oli suurin elämänkaaren rituaaleista. Niissä laululla oli myös keskeinen rooli, niin että inkeriläisiä häitä voisi nimittää jopa ”suureksi laulunäytelmäksi”.[45]

Taitavimmat laulajat olivat esilaulajia, muut lauloivat kuorona, jäljessälaulajina. Kuuluisin Inkerin alueen runonlaulajista oli Larin Paraske. Etniseltä taustaltaan hän oli kuitenkin inkerikko.

Vanhalla Inkerinmaalla henkistä elämää kannusti erityisesti papisto. Luterilaisen kirkon johdolla perustettiin sunnuntaikouluja ja jopa kansakouluja. Ensimmäinen lauluseura perustettiin Markkovassa 1860-luvulla, mutta suurempi merkitys oli Kolppanan seminaarilla, joka perustettiin vuonna 1863. Kuoroharrastus sai vaikutteita Suomesta ja Virosta, missä oli alettiin järjestää laulujuhlia.[46] Suurten esikuvien mukaiset laulujuhlat järjestettiin Inkerissä ensimmäisen kerran Skuoritsassa vuonna 1899. Yksi juhlien järjestäjistä oli inkeriläisten kansallishymnin säveltäjä Mooses Putro.

Kuoroharrastusta on viritelty uudestaan 1980-luvun lopusta lähtien inkeriläisten kulttuuriyhdistyksissä. Perinteisestä musiikkikerrostumasta ovat säilyneet parhaiten riimilliset röntyskälaulut.[47]

Elokuva ja muu kulttuuri

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 2020 sai ensi-iltansa ensimmäinen inkeriläinen pitkä elokuva Näkemiin Neuvostoliitto.[48] Sen ohjaaja ja käsikirjoittaja on vironinkeriläinen Lauri Randla (s. 1981, Tartto).[48] Elokuva sijoittuu Neuvosto-Viron viimeisiin vuosiin, ja se on suomalaisen tuotantoyhtiö Bufon ja virolaisen Exitfilmin yhteistuotanto.[48] Näkemiin Neuvostoliitto perustuu Randlan omiin kokemuksiin kahden erilaisen poliittisen järjestelmän välissä kasvamisesta.[48] Sekä Viron että Suomen elokuvasäätiöt innostuivat hankkeesta nopeasti ja rahoittivat sitä.[49] Viron elokuvasäätiö ei ole aiemmin rahoittanut mitään elokuvaa yhtä suurella summalla.[49]

Kyseessä on Randlan ensimmäinen pitkä elokuva, ja sen budjetti on samaa luokkaa kuin keskimäärin suomalaisilla elokuvilla, eli 1,4 miljoonaa euroa.[49] Inkeriläisiä ei ole käsitelty virolaisessa elokuvassa paljoakaan ennen Randlan elokuvaa, eikä lainkaan heidän itsensä näkökulmasta.[49] Elokuvan näytösten järjestämisen osoittautui kuitenkin vaikeaksi koronapandemian vuoksi, mutta se sai lopulta ensi-iltansa Suomessa 10. heinäkuuta 2020.[49][50] Alun perin maaliskuulle ensi-iltaan suunniteltu elokuva herätti etukäteen runsaasti kiinnostusta, ja osa pääkaupunkiseudulle kesäkuussa järjestyistä ennakkonäytöksistä myytiin loppuun.[50] Randlalla on seuraavaksi tekeillä hanke, jossa hän käsittelee mummonsa kohtaloa.[49] Randlan isoäiti asui ennen Neuvostoliittoon palauttamista Lohjalla, josta hänet palautettiin Neuvostoliittoon vankileirille, sillä hän oli antautunut Saksan armeijalle elävänä.[49]

Valokuvaaja Meeri Koutaniemi sekä inkeriläiset toimittajat Lea ja Santeri Pakkanen ovat tehneet inkeriläisyyttä tunnetuksi kokoamalla Suomen kansallismuseoon inkeriläisiä käsittelevän Inkeriläiset – unohdetut suomalaiset -näyttelyn, joka avautui keväällä 2020.[51] Santeri ja Lea Pakkanen ovat isä ja tytär, inkerinsuomalaisia paluumuuttajia, joiden käsikirjoittamasta aineistosta sekä Koutaniemen valokuvista ja videoista näyttely koostuu.[51] Pakkaset ja Koutaniemi kokosivat näyttelyn aineiston vuosina 2017–2019 kenttämatkoilla muun muassa Inkerinmaalla, mutta myös Jakutiassa ja Keski-Siperiassa, joissa Pakkasten perheenjäseniä on asunut, ollut karkotettuina ja vangittuna.[51]

Syksyllä 2021 näyttelyn oli määrä avautua myös Pietarin valtiollisessa valokuvataiteen museossa Rosphotossa.[51] Näyttely peruttiin viime hetkellä, ja siinä kerrottavia historiallisia tosiasioita yritettiin silotella ennen äkillistä perumispäätöstä.[51] Pakkaset ja Koutaniemi pitivät syitä poliittisina.[51] Näyttely käsittelee Stalinin Neuvostoliitossa inkerinsuomalaisiin kohdistunutta etnistä puhdistusta: karkotuksia, teloituksia ja vankileirejä.[51] Museo lähetti näyttelyn järjestäjille venäjänkielisen tekstin, joka oli nimetty lehdistötiedotteeksi. Se sisälsi enimmäkseen näyttelyn tekstejä uudelleenkirjoitettuna.[51]

Lea Pakkasen mukaan teksti oli tavallaan vaihtoehtoinen kertomus inkerinsuomalaisten kohtalosta, josta oli poistettu Stalin, Neuvostoliiton kansanmurhat, perestroika sekä paluumuutto, ja jossa karkotuksista puhuttiin ”uudelleen asuttamisena”. Gulag-järjestelmää tai maaorjuutta teksteissä ei myöskään mainittu.[51] Pakkaset ja Koutaniemi ilmoittivat Rosphotolle, että he eivät voi hyväksyä museon ehdottamia muutoksia, sillä se muuttaisi näyttelyn perimmäistä ajatusta, jota he olivat kirjoittaneet yhteistyössä historioitsijoiden ja Suomen kansallismuseon kanssa.[51] Kun näyttelyn suomalaiset järjestäjät yrittivät vielä avata keskustelua muutettavista kohdista museon kanssa, vastauksia ei enää tullut.[51] Sen sijaan vain muutaman päivän sisällä he saivat viestin, että museo vetäytyy kokonaan näyttelystä.[51] Suomalaisjärjestäjät saivat käsityksen, että näyttelyn esittäminen sellaisenaan Venäjän nykyilmapiirissä ei ole mahdollista.[51]

Kansalaistoiminta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkeli: Inkeriläisten kulttuuriyhteisöt

Inkeriläistä kulttuuria Leningradin ja Pihkovan alueilla sekä Pietarissa vaalii Inkerin liitto sekä Suomessa Helsinkiin rekisteröity Inkerin kulttuuriseura. Inkerin liitto edistää inkeriläisen kulttuurin säilymistä, matkailua, toimintakeskuksia sekä järjestää työnvälityspalveluita. Inkerin kulttuuriseura puolestaan järjestää kulttuuritilaisuuksia ja ylläpitää verkossa palvelua, jonka nimi on Virtuaali-Inkeri. Inkerinsuomalaisilla on omat kulttuurijärjestönsä myös Ruotsissa, Virossa sekä Karjalan tasavallassa, joissa kaikissa on merkittävät inkeriläisvähemmistöt.

2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä Venäjän tiedotusvälineet ja viranomaiset kritisoivat Inkerin liittoa epäisänmaalliseksi eivätkä inkeriläisten kansalaisjärjestöjen suomenkieliset kulttuurilaitokset saaneet toimilleen tarvitsemaansa rahoitusta.[26] Venäjän tiedotusvälineissä on alettu myös tällä vuosituhannella puhua inkerinsuomalaisten sijaan säännönmukaisesti venäjänsuomalaisista, vaikka se on inkeriläisten yläkäsite.[26]

Inkeriläisten muutto Suomeen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Paluumuuttaja on ulkomailta Suomeen muuttava ulkosuomalainen, joka on asunut Suomen rajojen ulkopuolella ja palaa takaisin Suomeen. Paluumuuttaja-käsitettä sovelletaan entisiin ja nykyisiin Suomen kansalaisiin sekä entisen Neuvostoliiton alueelta peräisin oleviin inkerinsuomalaisiin.[52] Paluumuutto suljettiin eduskunnan päätöksellä.[53] Se astui voimaan voimaan 1. heinäkuuta 2011.[54] Paluumuuttojärjestelmä lakkautettiin vaiheittain.[54] Paluumuuttajaksi ilmoittautuneiden tuli hakea oleskelulupaa ennen viiden vuoden siirtymäajan päättymistä eli viimeistään 1. heinäkuuta 2016.[54]

1990-luvun lopulla arvioitiin, että paluumuuton ehdot täyttäviä henkilöitä on 70 000–100 000.[16] Keväällä 2007 arvioitiin, että 1990-luvulta lähtien inkeriläisiä oli muuttanut paluumuuttajina Suomeen yli 25 000.[55] Kaiken kaikkiaan vuosina 1990–2016 Suomeen saapui yli 30 000 inkeriläistä, jopa 35 000.[9][35] Suomessa olevien inkerinsuomalaisten paluumuuttajien täsmällistä määrää ei tiedetä, sillä paluumuutto oli 1990-luvun alussa hallitsematonta.lähde? Lisäksi maahanmuuttajia ei tilastoida kansallisuuden vaan esimerkiksi kansalaisuuden perusteella. Näin ollen inkerinsuomalaiset merkitään tilastoihin Venäjän, Viron tai entisen Neuvostoliiton kansalaisina, kunnes heille myönnetään Suomen kansalaisuus.[52]

Inkeriläisten paluumuuton taustaa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aloitteen inkeriläisten tilanteesta teki 2. kesäkuuta 1988 KGB:n Suomen-edustaja Feliks Karasev, joka tapasi Supon päällikkö Seppo Tiitisen Helsingissä. Karasev vertasi inkeriläisten tilannetta silloiseen Vuoristo Karabahin tilanteeseen, johon rinnastamista oudoksuttiin suomalaisten puolelta. Karasev toivoi inkeriläisten tilanteeseen Suomen korkean tason poliittista kantaa. Tiitinen keskusteli asiasta presidentti Mauno Koiviston kanssa, joka otti myönteisen kannan inkeriläisten paluuseen takaisin Suomeen – kysymys oli lähinnä siitä, keitä palaaminen tulisi koskemaan ja määriä.[56]

Hanketta valmisteltiin hyvin suppeassa piirissä vuosina 1988–1990. Puutteelliseen valmisteluun osallistuivat sisäministeri Jarmo Rantanen, sosiaaliministeri Vappu Taipale ja työministeriö. Koivistoa ärsytti erityisesti työministeriön ylenpalttinen puuttuminen valmisteluun.[56]

Seppo Tiitinen ilmoitti 9. maaliskuuta 1990 Feliks Karaseville Suomen olevan halukas vastaanottamaan suomalaisia paluumuuttajia Neuvostoliiton alueelta. Ensisijaisesti paluu koskisi karjalaisia ja inkeriläisiä, joiden Neuvostoliiton sisämaanpassissa lukisi kansallisuutena suomalainen ja suomen kielen taito.[56]

8. huhtikuuta 1990 kansliapäällikkö Juhani Perttunen kokosi eri ministeriöistä koostuvan paluumuuttoa koordinoivan työryhmän. Useille virkamiehille hanke tuli yllätyksenä, josta ei ollut aikaisemmin kuultukaan. Työryhmä kokoontui 15 kertaa.[56]

Presidentti Mauno Koivisto antoi keväällä 10. huhtikuuta 1990 julkisuudessa Ajankohtaisen kakkosen suorassa televisiolähetyksessä lausunnon, jossa hän totesi, että inkerinsuomalaisia voidaan pitää ulkosuomalaisina paluumuuttajina, josta paluumuutto käytännössä alkoi.[56] Koiviston lausunnon motiivina pidettiin yleisesti hyvittää inkeriläisten joukkopalautusta jatkosodan jälkeen Suomesta Neuvostoliittoon, joka oli tapahtunut vilpillisesti ja valheellisesti uskottelemalla paluusta omille kotiseuduille Inkeriin.lähde?

Todellinen motiivi oli kuitenkin Tarton rauhansopimuksessa vuonna 1920 pöytäkirjaan merkitty inkeriläisten kulttuuriautonomia, joka herätti katteetonta kansallistunteen nousua Inkerissä ja jota ei voitu vallitsevissa olosuhteissa millään tapaa tukea Suomesta käsin. Neuvostoliitto kosti kansallistunteen nousun ryhtymällä vainoamaan ja karkottamaan inkeriläisiä Neuvostoliiton sisäosiin. Koiviston mukaan kulttuuriautonomiasta sopiminen oli Suomen valtiolta katteeton lupaus inkeriläisille, josta he joutuivat myöhemmin kärsimään Neuvostoliitossa, joka harjoitti alueella reuna-aluepolitiikkaa ja puhdisti raja-alueitaan erilaisista vähemmistökansallisuuksista. Koiviston mukaan Suomi oli Tarton rauhanneuvotteluissa hyödyntänyt Neuvosto-Venäjän väliaikaista heikkoudentilaa Puolan sotatoimien menestyessä parhaillaan.[57][56]

Muuton ehdot

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lausunnon perusteella tehtiin virkamiespäätöksiä, joiden pohjalta varsinainen paluumuutto käynnistyi. Inkerinsuomalaisten paluumuuttoon suhtauduttiin kuten paluumuuttoon yleensä, ja siksi muutto tapahtui tuolloisia maahanmuuttosäännöksiä väljästi tulkitsemalla. Inkerinsuomalaisten maahanmuutto huomioitiin ulkomaalaislakia muutettaessa vuonna 1993. Suomalainen syntyperä otettiin maahanmuuton erityiseksi kriteeriksi ulkomaalaislakiin vuonna 1996.[52] Myöhemmin paluumuutossa otettiin käyttöön jonotusjärjestelmä, jossa alettiin edellyttää, että asianomaisilla olisi suomen kielen taitoa. Myöhemmin ehdot muuttuivat niin, että paluumuuttajien tuli suorittaa inkerinsuomalaisten paluumuuttajien kielitesti (IPAKI). Kun taloudellinen tilanne Venäjällä ja Virossa parantui jopa puolet muuttojonossa olevista inkeriläisistä jättäytyi jonon ulkopuolelle.[58]

Oleskeluluvan saadakseen paluumuuttajan tuli todistaa, että hän, toinen hänen vanhemmistaan tai vähintään kaksi isovanhempaa on merkitty asiakirjoihin suomalaiseksi. Lisäksi Toisen maailmansodan aikana Suomeen siirretyillä henkilöillä sekä Suomen armeijassa sodan aikana palvelleilla niin sanotuilla heimosotureilla oli mahdollisuus saada oleskelulupa. Paluumuuttajaksi hakevalta ei edellytetty selvitystä toimeentulosta, mutta hänellä täytyi olla tiedossa asunto Suomessa. Paluumuuttajan perheenjäsenet, puoliso ja alle 18-vuotiaat lapset, saivat jatkuvan oleskeluluvan.[59]

Koska oleskeluluvan saadakseen paluumuuttajan tuli todistaa suomalainen alkuperänsä, presidentti Koiviston myöntämä paluumuutto-oikeus ei koskenut vain Inkerin alueen suomalaisia, vaan kaikkia venäjänsuomalaisia.[35] Joukkoon kuului siis esimerkiksi ihmisiä, joiden vanhemmat tai isovanhemmat olivat muuttaneet Suomen autonomian aikana 1800-luvun lopussa tai 1900-luvun alussa Venäjälle Inkeriin tai muualle Venäjälle.[35] Paluumuuttajien joukossa oli myös amerikansuomalaisten ja kanadansuomalaisten jälkeläisiä, sillä näihin ryhmiin kuuluneita muutti Neuvostoliittoon 1930-luvulla Neuvostoliiton värväreiden houkuttelemina.[35] Toisaalta sellaisten pakolla venäläistettyjen inkeriläisten orpolapsien, joiden vanhemmat oli tapettu vainoissa oli vaikeaa todistaa suomalaista alkuperäänsä.[35] Heidän täytyi toimittaa Suomen viranomaisille muun muassa suomalaisia kirkonkirjoja ja sukuselvityksiä.[35]

Ensimmäistä oleskelulupaa hakiessaan paluumuuttajan oli todistettava kielitaitonsa kielitutkinnolla, joita järjestettiin Pietarissa ja Petroskoissa. Jos hakijalla oli jo oleskelulupa, hän pystyi tekemään kielitutkinnon myös Suomessa. Inkeriläisten paluumuuttajien kielitaitotestissä voidaan mitata suomen lisäksi myös ruotsin kielen taitoa. Vaadittava taitotaso vastaa Euroopan neuvoston laatiman kielenopetuksen eurooppalaisen viitekehyksen taitotasokuvausta A2 (selviytymistaso). Paluumuuttajan on osattava käyttää kieltä tavallisimmissa sosiaalisissa kontakteissa ja jokapäiväisten asioiden hoidossa. Kielitutkinnossa mitataan puhumista, puheen ymmärtämistä, tekstin ymmärtämistä sekä kirjoittamista.[60]

Inkeriläiset paluumuuttajat Suomessa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Inkeriläiset ovat muutto-oikeuden saatuaan muun muassa perustaneet Suomessa yrityksiä.[7] Vuoden 2005 tiedon mukaan kolmanneksen maahanmuuttajayrityksistä perustivat Venäjältä ja Virosta muuttaneet, mutta on otettava huomioon, että kaikki näistä maista muuttaneet eivät ole inkeriläisiä.[7] Suurin osa yrityksistä toimii ulkomaankauppa-alalla tai tarjoaa palveluita muille yrityksille.[7] Inkeriläiset ovat työskennelleet myös matkailualalla.[7] Inkeriläiset kuuluvat niihin maahanmuuttajaryhmiin, joihin Suomessa asennoidutaan myönteisimmin.[7]

Paluumuuton myötä Suomeen on tullut suuri määrä lahjakkaita inkeriläisiä: esimerkiksi runoilijoita, kirjailijoita, muusikoita ja tutkijoita.[7] Erityinen asema on inkeriläisillä kansatieteilijöillä, jotka tutkivat suomalaisten sukulaiskansojen elämää ja perinteitä.[7]

Elinkeinot

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Inkerinmaan suomalaisten pääelinkeino oli maatalous, peltoviljely ja karjanhoito. Vesistöseuduilla harjoitettiin myös kalastusta. Maareformi tehtiin Inkerissä vasta 1910 (Stolypinin maalaki), jolloin maasta tuli talonpoikien omaisuutta. Maaperä on viljavaa, ja Pietari oli ympärysalueiden maataloustuottajille hyvä markkina-alue. Metsätalous ei ollut Inkerissä koskaan merkittävä tulonlähde.[61]

Erityisesti alueen itäosissa oli merkittävää kiviteollisuutta. Puttilassa eli Putilovossa oli suuri kivilouhimo, joka tuotti katukäytäväkivitystä ja muita rakennusainetta Pietarin kaupungille. Myös Markkovassa oli tsaarinajalla useita louhimoita.[61]

Inkeriläismurteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
 Tähän osioon ei ole merkitty lähteitä, joten tiedot kannattaa tarkistaa muista tietolähteistä.
Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkeliin tarkistettavissa olevia lähteitä ja merkitsemällä ne ohjeen mukaan.
Pääartikkeli: Kaakkoismurteet

Inkerin suomalaiset puhuivat murteita, jotka olivat hyvin lähellä Karjalankannaksella puhuttuja kaakkoismurteita (eli niin sanottuja ”Karjalan murteita”) ja toisaalta lähellä inkeroiskieltä. Inkerin suomalaisväestö jakautui ennen toista maailmansotaa kolmeen murreryhmään, äyrämöisiin, savakoihin ja Narvusin suomalaisiin.

Äyrämöismurteet sekä Suomessa että Pohjois-Inkerissä ja Inkerinmaalla muistuttivat paljon toisiaan. Savakot olivat Äyräpäätä kauempaa sekä Savon eri kihlakunnista Inkeriin muuttaneiden jälkeläisiä. Heidän murteensa oli kuitenkin lähellä itäisen Kannaksen ja Saimaan etelärannan kaakkoismurteita. Savakkomurteita puhuttiin monin paikoin Pohjois- ja Keski-Inkerissä sekä koko Itä-Inkerissä. Länsi-Inkerin Narvusin suomalaiset erosivat muista alueen suomalaisista murteensa ja alkuperänsä puolesta. Heidän puhumansa kieli edustaa läntisempää murretta, jolla on yhteisiä piirteitä Viipurinlahden ja Kymijoen välisen rannikon murteiden kanssa. Heitä oli sotienvälisenä aikana arviolta 3 000 henkeä eli vain muutama prosentti Inkerin suomalaisväestöstä.

Tyypillisiä piirteitä Inkerin suomalaismurteille ovat esimerkiksi ts-yhtymän säilyminen (esimerkiksi metsä, vitsa), sananloppuisten vokaalien kato (esimerkiksi talos, kotont), perfektin partisiippimuodot ei tult, ei sanont, persoonapronominit mie ja sie, yksikön kolmannen persoonan muotojen labiaalistuminen tulloo/tulluo, männöö/männyö (’tulee’, ’menee’) sekä sk-yhtymän astevaihtelu (esimerkiksi sisko : sison, supistuneet infinitiivimuodot (esimerkiksi laskee/laskii : lasettii). Monikon kolmannessa persoonassa käytetään muotoja antaat/antuat, ottaat/ottuat (’antavat’, ’ottavat’), antoit, ottiit (’antoivat’, ’ottivat’).

Myös kaakkoismurteille tyypillinen -loi-monikko oli yleinen (esimerkiksi taloloi, tyttölöi eli ’taloja’, ’tyttöjä’). Myös kantasuomen kr-, tr-konsonanttiyhtymien säilyminen oli tavallista erityisesti äyrämöismurteissa esimerkiksi nakraa (’nauraa’), kakra (’kaura’), atra (’aura’). Äyrämöismurteissa on pitkä vokaali esimerkiksi tapauksissa maa, pää, vee’es’, kun taas savakkomurteissa vähintäänkin kaikki ensi tavun pitkät, avarat vokaalit ovat diftongiutuneet tai triftongiutuneet kuten muun muassa karjalan kielessä, esimerkiksi mua, piä, ies (’edessä’),vies/vie’es (’vedessä’) ja itäisimmissä murteissa diftongiutuminen koski myös jälkitavuja, esimerkiksi laulattuat (vertaa äyrämöismurteen laulattaat, ’laulattavat’).

Vuosisatoja jatkunut rinnakkaiselo venäjän kielen naapurissa on tuonut inkeriläismurteisiin huomattavan määrän lainasanastoa. Sanasto kattaa monia elämän osa-alueita, kaupasta ja elinkeinoista ja arkipäivän esineistöön.1900-luvun kuluessa venäjän vaikutus ulottui myös lauserakenteisiin ja sanajärjestykseen.

Kielelliset olosuhteet vaihtelivat Inkerinmaalla suuresti. Vielä Neuvostoliiton alkuaikoina 1920- ja 1930-luvuilla oli maaseutuväestö hyvin suomenkielistä, ja kylissä saattoi tulla toimeen täysin ilman venäjän kielen taitoa. Venäjän taito kuitenkin levisi nopeasti erityisesti kaupunkiin muuttamisen myötä. Varsinainen venäläistäminen alkoi 1930-luvun puolivälissä, ja karkotuksessa toisen maailmansodan jälkeen kielenvaihto tapahtui nopeasti.

Genetiikka

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuoden 2018 tutkimuksen mukaan inkerinsuomalaiset ovat autosomaalisen DNA:n suhteen lähellä Suomen suomalaisia sekä karjalaisia ja vepsäläisiä. Äitilinjoiltaan noin puolet inkerinsuomalaisista kuuluu haploryhmään H, ja 19,4 prosentilla on haploryhmä U5. Näitä esiintyy suunnilleen samoissa määrin myös muilla itämerensuomalaisilla. Heidän muita mtDNA-haploryhmiään ovat muun muassa T (11,1 %), V (5,6 %) ja W (5,6 %).[62]

Kuuluisia inkeriläisiä tai inkeriläistaustaisia

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Katso myös

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Saressalo, Lassi (toim.): Inkeri – Kertomus Inkerin kansoista ja kulttuureista. Tampereen Museoiden julkaisuja 56. Tampere, 2000
  • Luoma, Antti: Inkerin kirkon nousu ja suomalaiset 1988–1993, s. 54. (Väitöskirja) Suomen kirkkohistoriallinen seura, 2020. ISBN 978-952-5031-96-6
  • Reuter, Anni: Suomalaiset Stalinin puhdistuksissa. SKS Kirjat, 2023. ISBN 978-951-858-491-2.

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ a b c d e f g h i j k l m n o p q r s t u v w x y z aa Lammi-Nieminen, Taina Hannele: Inkerinsuomalaisten paluumuuttajien elämää Jyväskylässä. Jyväskylän yliopisto, 1997.
  2. ↑ Helena Sulkala: Inkerinsuomen variaatio. Virittäjä, 2.1.1997, nro 2, s. 312–312. ISSN 2242-8828 Artikkelin verkkoversio.
  3. ↑ Flink, Toivo: MITKÄ IHMEEN INKERILÄISET? doria.fi. Viitattu 26.10.2023.
  4. ↑ Inkeriläiset – unohdetut suomalaiset 24.1.–19.4.2020 Näyttelyn tekstit, s. 42. Kansallismuseo.
  5. ↑ a b c d e Kahdenväliset suhteet Viro. Arkistoitu 18.1.2022. Viitattu 25.11.2019.
  6. ↑ a b Salminen, Esa-Jussi: Venäjän viimeisimmän väestönlaskennan korutonta kertomaa sukukansoista. Alkukoti, 2024, nro 16, s. 10. Sukukansojen ystävät ry.
  7. ↑ a b c d e f g h Inkeriläisten paluumuutto muutti Suomea monella tavalla Yle Uutiset. Viitattu 27.5.2020.
  8. ↑ Inkeriläiset – unohdetut suomalaiset 24.1.–19.4.2020 Näyttelyn tekstit, s. 13. Kansallismuseo.
  9. ↑ a b c d Inkeriläiset – unohdetut suomalaiset 24.1.–19.4.2020 Näyttelyn tekstit, s. 4. Kansallismuseo.
  10. ↑ a b c d e f g h i j k l m n o p q r s t u v w x y z aa ab ac ad ae af ag ah ai aj ak Hannele Valkeeniemi: Viron inkerinsuomalaiset – tuntemattomin Suomen-silta Tuglas-Seura. Viitattu 31.3.2022.
  11. ↑ Suomalaiset Venäjällä 1917–1964 Kansallisarkiston tiedote. Viitattu 31.3.2022.
  12. ↑ Ingeri päeva tähistamine üle Eesti – Eestisoomlane.ee eestisoomlane.ee. Viitattu 30.9.2023. (eesti)
  13. ↑ Pirjo Uino: Inkerinmaan esihistoriaa. – Inkeri: historia, kansa, kulttuuri s. 20. SKS, Helsinki. ISBN 951-717-668-6.
  14. ↑ Saloheimo, Veijo: Inkerinmaan asutus ja väestö 1617–1700. – Inkeri: historia, kansa, kulttuuri s. 68–80. SKS, Helsinki 1992. ISBN 951-717-668-6.
  15. ↑ Inkeriläiset ja inkeriläisyys 2021. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Viitattu 7.4.2021.
  16. ↑ a b c d e f g h i j k l m n o p q Miettinen, Helena: Menetetyt kodit, elämät, unelmat – Suomalaisuus paluumuuttajastatukseen oikeutettujen venäjänsuomalaisten narratiivisessa itsemäärittelyssä. Sosiaalipsykologian laitos, Helsingin yliopisto, 2004.
  17. ↑ a b c d e f Korpivaara, Pirita: Hämäläinen vai Khyamyalyaynen? – Inkerinsuomalaisten paluumuuttajien nimienmuutoksista. Jyväskylän yliopisto, 2005.
  18. ↑ a b c Inkeriläiset – unohdetut suomalaiset 24.1.–19.4.2020 Näyttelyn tekstit, s. 14. Kansallismuseo.
  19. ↑ Paaskoski, Jyrki: ”Inkerin kirkko Venäjän keisarikunnassa Pohjan sodasta 1800-luvun alkuun”, Inkerin kirkon neljä vuosisataa, s. 125–126. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2015.
  20. ↑ a b c d Inkeriläiset – unohdetut suomalaiset 24.1.–19.4.2020 Näyttelyn tekstit, s. 15. Kansallismuseo.
  21. ↑ a b Eesti rahvaste raamat. Rahvusvähemused, -rühmad, -killud s. 438. Toim. Jüri Viikberg. Eesti Entsüklopeediakirjastus, Tallinn 1999.
  22. ↑ a b c Reuter, Anni: Suomalaiset Stalinin puhdistuksissa. SKS Kirjat. Määritä julkaisija!
  23. ↑ a b c Inkeriläiset – unohdetut suomalaiset 24.1.–19.4.2020 Näyttelyn tekstit, s. 21. Kansallismuseo.
  24. ↑ a b Inkeriläiset – unohdetut suomalaiset 24.1.–19.4.2020 Näyttelyn tekstit, s. 23. Kansallismuseo.
  25. ↑ Reuter, Anni: Suomalaiset Stalinin vainoissa. SKS Kirjat. Määritä julkaisija!
  26. ↑ a b c d e f g h i j k l m n o Dokumentti Inkerinsuomalaisten kansanmurhasta agricolaverkko.fi. Viitattu 30.10.2019.
  27. ↑ Reuter, Anni: Neuvostovaltaa vastaan – Inkerinsuomalaisten hiljaista vastarintaa 1930-luvulla, s. 131–162. Tampere University Press, 2019. Teoksen verkkoversio.
  28. ↑ Anna-Maria Orgolainen, 86, karkotettiin lapsena Siperiaan – ”Kuljin paljain ja­loin 10-vuotiaaksi” www.apu.fi. 3.11.2023. Viitattu 7.11.2023.
  29. ↑ a b c d e f Inkeriläiset – unohdetut suomalaiset 24.1.–19.4.2020 Näyttelyn tekstit, s. 24. Kansallismuseo.
  30. ↑ a b Narc.fi (Arkistoitu – Internet Archive)
  31. ↑ Heimosotureiden luovutukset 6.2.2014. Inkerikeskus ry. Viitattu 22.11.2022.
  32. ↑ a b c d e Valvontakomissio huijasi inkeriläiset palaamaan Neuvostoliittoon Väitöstiedote uef.fi. Arkistoitu 30.10.2019. Viitattu 30.10.2019.
  33. ↑ a b c Inkeriläiset – unohdetut suomalaiset 24.1.–19.4.2020 Näyttelyn tekstit, s. 22. Kansallismuseo.
  34. ↑ Vaiettu kansanmurha – Jari Tervo kiinnostui inkeriläisten kohtalosta Yle Uutiset. Viitattu 30.10.2019.
  35. ↑ a b c d e f g h Koiviston inkeriläislausunto avasi ovet kaikille Neuvostoliiton etnisille suomalaisille Yle Uutiset. Viitattu 8.2.2020.
  36. ↑ a b Inkeriläiset – unohdetut suomalaiset 24.1.–19.4.2020 Näyttelyn tekstit, s. 25. Kansallismuseo.
  37. ↑ Riikka Mahlamäki-Kaistinen: ”Tämä dokumentti oli tehtävä” Inkeriläisten viesti. Suomen Inkeri-liitto ry.. Viitattu 7.2.2020.
  38. ↑ a b c d e f g h Vielä kerran meren yli. Inkerinsuomalaisten muistitietohaastattelut Ruotsissa. Vähäisiä lisiä neba.finlit.fi. Viitattu 8.2.2020.
  39. ↑ a b Helena Sulkala: Inkerinsuomen variaatio. Virittäjä, 2.1.1997, nro 2, s. 312–312. ISSN 2242-8828 Artikkelin verkkoversio.
  40. ↑ a b Inkeriläiset – unohdetut suomalaiset 24.1.–19.4.2020 Näyttelyn tekstit, s. 39. Kansallismuseo.
  41. ↑ a b Luoma 2020, s. 54
  42. ↑ a b Luoma 2020, s. 54–55
  43. ↑ a b Inkeriläiset vaativat autonomiaa Laatokan-Karjala ja Kannas kiinnostavat, kun Inkerinmaa on jo asuttu Helsingin Sanomat. 18.6.1992. Viitattu 3.2.2020.
  44. ↑ Saressalo, 2000. S. 25
  45. ↑ Saressalo, 2000. S. 25–26
  46. ↑ Saressalo, 2000. S. 27–28.
  47. ↑ Saressalo, 2000. S. 28
  48. ↑ a b c d e Jussi Huhtala: Uutuuselokuvassa kuvataan Neuvostoliiton murrosvuosia humoristisella otteella Episodi.fi. Viitattu 13.2.2020.
  49. ↑ a b c d e f g Näkemiin Neuvostoliitto on ihastuttava uutuuselokuva Yle Uutiset. Viitattu 1.4.2020.
  50. ↑ a b Näkemiin Neuvostoliitto -elokuva viimein teattereihin Viro-instituutti Suomessa. 11.6.2020. Viitattu 15.6.2020.
  51. ↑ a b c d e f g h i j k l m Inkerinsuomalaisten vainoista kertova näyttely peruttiin viime hetkellä Pietarissa: ”Venäjällä ei saa vieläkään puhua siitä, mitä inkerinsuomalaisille on tehty” Helsingin Sanomat. 1.10.2021. Viitattu 11.10.2021.
  52. ↑ a b c Paluumuuttajien toimeentuloturvatyöryhmän muistio (Työryhmämuistio 2001:14) 20.6.2001. Sosiaali- ja terveysministeriö. Arkistoitu 25.2.2008. Viitattu 11.8.2009.
  53. ↑ Pekka Hakala: Koivisto kiistää väitteen KGB:n roolista inkeriläisten paluumuutossa Hs.fi. Viitattu 6.2.2011.
  54. ↑ a b c Inkeriläisten viesti 4/2011 Suomen Inkeri-liitto ry.. Viitattu 7.2.2020.
  55. ↑ Paluumuutto Suomeen mol.fi
  56. ↑ a b c d e f Ahti Kaisalmi: Neuvostoliitosta suuntautuvasta paluumuutosta ei tarvitse mitään etukäteisselvityksiä – inkeriläisten paluumuuton käynnistymisen motiivit ja toteutus ulkoasiainministeriössä vuosina 1990–1991 Pro gradu -tutkielma. 5. 2018. Turku: Turun yliopisto. Viitattu 7.9.2019.
  57. ↑ Olli Ainola: Näkökulma: Poliitikko Jari Tervo puhuu puutaheinää Iltalehti. 25.9.2016. Alma Media. Viitattu 25.9.2016.
  58. ↑ Pirjo Jyrälä ym., Inkerinsuomalaisten paluumuuttajavanhusten henkinen hyvinvointi, Diakonia-ammattikorkeakoulu 2005
  59. ↑ Entisen Neuvostoliiton alueelta olevat paluumuuttajat Maahanmuuttovirasto. Arkistoitu 25.12.2009. Viitattu 11.8.2009.
  60. ↑ Kielitutkinto Maahanmuuttovirasto. Arkistoitu 25.12.2009. Viitattu 11.8.2009.
  61. ↑ a b Y. S. Hämeen-Anttila: Inkeri. Maantiedettä ja historiaa, s. 18–20. Helsinki: Otava, 1941.
  62. ↑ Tambets, Kristiina et al.: Genes reveal traces of common recent demographic history for most of the Uralic-speaking populations. Genome Biology, 2018, 19. vsk, nro 1. PubMed:30241495 doi:10.1186/s13059-018-1522-1 ISSN 1474-760X Artikkelin verkkoversio. (englanti)
  63. ↑ a b c d e f g A–I Inkeri. Viitattu 8.2.2020.
  64. ↑ Korpiaho, Matti: Kielimiehen polku – Professori Santeri Ankerian elämäkerta. Inkeriläisten viesti, 7/2013.
  65. ↑ a b Ilona Chevakovan ainutlaatuinen tie Salkkarit-tähdeksi iltalehti.fi. Viitattu 10.12.2020.
  66. ↑ Ylioppilasmatrikkeli 1640–1852 ylioppilasmatrikkeli.fi. Viitattu 8.2.2020.
  67. ↑ Хуттунен Иван Матвеевич warheroes.ru. Viitattu 16.8.2016. (venäjäksi)
  68. ↑ Neuvostoliiton korkeimman neuvoston kansanedustajien luettelo. Open text, 1.1.2000. Venäläisten historioitsijoiden arkisto. Artikkelin verkkoversio. (venäjäksi)
  69. ↑ Raplamaa Sonumid: KuKiTeMuKi: Hinnatud filmitegija Arvo Iho: Ilma sügavama hariduseta ei suuda te midagi väärtuslikku luua Raplamaa Sõnumid. 16.3.2021. Viitattu 3.12.2022. (eesti)
  70. ↑ Heikki Kuparinen: TOP 5: Veikkausliigan parhaat puolustajat ovat vanhoja tuttuja SuomiFutis. 1.4.2019. Viitattu 11.11.2019.
  71. ↑ a b c d e f J–K Inkeri. Arkistoitu 16.2.2020. Viitattu 8.2.2020.
  72. ↑ Pietarin Suuri Talouselämä. 31.8.2001. Viitattu 21.4.2019.
  73. ↑ Inkeriläisten Viesti 2002 / koko vuosikerta Inkeriläisten Viesti. 10/2002. Viitattu 21.4.2019.
  74. ↑ Etusivu kansallisbiografia.fi. Viitattu 8.2.2020.
  75. ↑ a b c d e f g h i j Remes, Hannu: Eduard Ahrensin kielioppi ja suomalaiset. Lähivõrdlusi –Lähivertailuja, 1/2020. Eesti Rakenduslingvistika Ühing.
  76. ↑ Mahlamäki-Kaistinen, Riikka: Inkeriläisten Viesti, 2/2020. Suomen Inkeri-liitto ry..
  77. ↑ Etusivu kansallisbiografia.fi. Viitattu 8.2.2020.
  78. ↑ (USP) Itä-Euroopan alue Wladimir Kokko Suomi-Seura. Viitattu 30.11.2020.
  79. ↑ a b James Mirtle: Meet Leo Komarov, the Leafs’ international man of mystery The Globe and Mail. 11.11.2014. Viitattu 10.2.2022. (englanti)
  80. ↑ a b Unelma Konkka Kalevalaseura. Arkistoitu 1.7.2016. Viitattu 8.2.2020.
  81. ↑ Etusivu inkeriliitto.fi. Viitattu 11.2.2020.
  82. ↑ a b c d e Merkkihenkilöt. Inkeri Inkeri. Viitattu 2.10.2018.
  83. ↑ Ääni ratkaisee 3: Regina Chevakovalle on käydä kuin siskolleen Ilonalle hetki aikaisemmin Nelonen.fi. Viitattu 10.12.2020.
  84. ↑ a b c d e f g h i L–O Inkeri. Viitattu 8.2.2020.
  85. ↑ Salonen, Alina-Sinikka: Olga Malytcheva – Kaunista ja herkkää. Inkeriläisten viesti, 3 / 2014. Suomen Inkeri-liitto ry.
  86. ↑ Liili Mõtuste taiteilija liilimotuste.com. Arkistoitu 21.8.2019. Viitattu 21.8.2019.
  87. ↑ Mõtuste, Liili Kuvataiteilijamatrikkeli – Suomen Taiteilijaseura. Viitattu 21.8.2019.
  88. ↑ Stiilimeister Elmo Nüganen 50 Kultuur. 15.2.2012. Viitattu 30.1.2024. (eesti)
  89. ↑ a b c d e f g h i j k l P–R Inkeri. Viitattu 8.2.2020.
  90. ↑ Paavo Parkkinen (1948-2021) inkerinkirkko.fi. Viitattu 8.9.2021.
  91. ↑ Sotavankileirien julmuuksien vastustaminen tuhosi leiripäällikön uran ja maineen Seura.fi. 6.8.2017. Viitattu 7.12.2021.
  92. ↑ Kirjat inkeriliitto.fi. Viitattu 6.9.2019.
  93. ↑ „Sangarid” täitsid Veiko Porkaneni poisikeseunistuse Eesti Päevaleht. Viitattu 4.1.2021.
  94. ↑ Eesti riigi vanune Kadri kasuema Silvia Rannamaa - Eesti Päevaleht web.archive.org. 11.12.2009. Arkistoitu 11.12.2009. Viitattu 3.12.2022.
  95. ↑ Inkeristä Siperiaan karkotettujen sukulaisten karu tarina teki Anni Reuterista tutkijan | Helsingin yliopisto www.helsinki.fi. 6.9.2021. Viitattu 24.11.2023.
  96. ↑ Kirja-arvio | Inkerinsuomalaiset olivat Stalinin silmätikku, ja nyt terrori toistuu Ukrainassa Helsingin Sanomat. 16.9.2023. Viitattu 24.11.2023.
  97. ↑ Tuntemattoman sotilaan tuntemattomimmaksi jäänyt sotilas Sotaveteraanit.fi. 3.12.2020. Arkistoitu 4.12.2020. Viitattu 21.12.2020.
  98. ↑ Riikka Mahlamäki-Kaistinen: Saappaita ilmassa ja tanssiaskelia nurmikolla Inkeriläisten viesti. Suomen Inkeri-liitto ry.. Viitattu 7.2.2020.
  99. ↑ a b c Anni-Meri Räikkönen: Räikköset Inkerinmaalla Inkeriläisten viesti. 3 / 2014. Suomen Inkeri-liitto ry.. Viitattu 8.2.2020.
  100. ↑ Yli 120 000 euroa vuodessa tienaava bloggaaja Natalia Tolmatsova: ”Olen edennyt elämässä huonoista lähtökohdista” www.iltalehti.fi. Viitattu 6.1.2024.
  101. ↑ Sven Sakkov: Putini jaoks on Valgevenes küsimus tema enda režiimi püsimajäämises Eesti Päevaleht. 1597906937. Viitattu 28.11.2020. (eesti)
  102. ↑ In memoriam – Arkeologi Aleksandr Ivanovitš Saksa (1951‒2022) Kalmistopiiri. 3.10.2022. Viitattu 13.11.2022.
  103. ↑ In memoriam – Arkeologi Aleksandr Ivanovitš Saksa (1951‒2022) Kalmistopiiri. 3.10.2022. Viitattu 5.10.2022.
  104. ↑ Daniel Sazonov
  105. ↑ Ovatko tässä tulevat huippupoliitikot? yle.fi 30.4.2017
  106. ↑ Tuohimäki, Anne: Aale Tynni-Haavion syntymästä 100 vuotta. Inkeriläisten viesti, 7/2013.
  107. ↑ Mikko-Olavi Seppälä wsoy.fi. Viitattu 1.12.2020.
  108. ↑ a b c d e f g h i j k S–Y Inkeri. Viitattu 8.2.2020.
  109. ↑ Miss Suomi 2018 tulee Helsingistä – kaksikielisen Alina Voronkovan isä on Moskovasta ja äiti inkerinsuomalaisia Aamulehti. 29.9.2018. Arkistoitu 2.10.2018. Viitattu 2.10.2018.

Kirjallisuutta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Inkeriläiset&oldid=22712786”