Kristinuskon historia Suomessa

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Robert Wilhelm Ekman, Piispa Henrik kastaa ensimmäisiä suomalaisia Kupittaan lähteellä, 1850-luku. Maalaus pohjautuu perimätietoon, jolla tuskin on historiallista todellisuuspohjaa.[1]
Turun tuomiokirkko on Suomen ensimmäisiä kirkkorakennuksia ja sitä pidetään kansallispyhäkkönä.

Kristinuskon historia Suomessa ulottuu niin sanottuun viikinkiaikaan, jolloin ensimmäiset kristilliset vaikutukset saapuivat Suomeen pääosin idästä. Kirjallisia lähteitä suomalaisten varhaisimmista kosketuksista läntiseen katolilaisuuteen ei ole juurikaan säilynyt,[2] ja historioitsijat ovat myöhemmin kyseenalaistaneet varhaiset tarinat katolilaisuuden leviämisestä Suomeen. Esimerkiksi piispa Henrikin Suomeen suuntautuneen ristiretken todenperäisyydestä kiistellään tutkijoiden keskuudessa.[3]

Suomen vanhin tunnettu kirkko perustettiin 1100–1200-lukujen taitteessa Ravattulan Ristimäkeen, Kaarinaan.

Rautakausi

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kristinuskon uskotaan saapuneen Suomeen kahdelta suunnalta: Skandinavian kautta lännestä ja Venäjältä idästä kauppiaiden ja lähetyssaarnaajien mukana.[4] Ajatusta, jonka mukaan Suomen varhaisimmat kosketukset kristinuskon kanssa saapuivat idästä, tukee se, että useat keskeiset kristilliset sanat ja nimet ovat tulleet suomen kieleen muinaisvenäjästä. Näitä sanoja ovat esimerkiksi pappi, pakana, suntio, risti ja Raamattu,[2] sekä kristilliset nimet, kuten Pietari (ven. Пётр, Pjotr) ja Paavali (ven. Павел, Pavel).

Kristillisiä esineitä, kuten kaularistejä, krusifikseja ja ikoneita, on löytynyt ainakin 900-luvulta peräisin olevista haudoista.[5] Arkeoastronomi Marianna Ridderstadin hautatutkimusten perusteella kristinusko saapui Suomeen jo rautakauden viikinkiajalla, ehkä jo 800-luvulla. Tällöin alettiin haudata vainajia pääsiäissuuntaan.[6][7]

Arkeologisista tutkimuksissa on selvinnyt myös, että Ahvenanmaalla, Vakka-Suomessa ja Satakunnassa on alettu käyttää kristillistä eli esineetöntä hautaustapaa noin 1000-luvulla.[2]

Kiovan Venäjää hallinneen Vladimir Suuren tiedetään ottaneen kasteen vuonna 988, mikä nopeutti huomattavasti kristinuskon leviämistä idässä.[2] Tanska ja Norja kristillistyivät puolestaan pohjoismaista ensimmäisinä 1000-luvun taitteessa ja niiden vanavedessä myöhemmin myös Ruotsi.[8] Ruotsin Birkassa tiedetään nykytietojen perusteella kuitenkin olleen kristittyjä 800-luvulta lähtien[2], toisaalta maahan tehtiin ristiretkiä vielä vuonna 1123.[9]

Keskiaika

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Adam Bremeniläisen kirjoittamaa Hampurin-Bremenin arkkipiispojen kronikkaa noin vuodelta 1075 on pidetty vanhimpana mahdollisena lähteenä kristillisen kirkon toiminnasta Suomessa.[2] Kronikassa mainitaan Birkan piispa Hiltinus, joka olisi kronikkaan myöhemmin tehdyn lisäyksen mukaan ollut ”Itämeren saarten piispa”.[10][2] Tämän on tulkittu merkinneen, että piispa Hiltinuksen tehtävänä oli myös vastata Itämeren itäpuolella asuvista kristityistä ja levittää kristinuskoa heidän pariinsa.[2][11] Mitään konkreettisia todisteita Hiltinuksen toiminnasta tai ”Itämeren saarten” ulottumisesta Suomeen ei kuitenkaan ole.

On myös esitetty, että Ahvenanmaan alue, Vakka-Suomi ja Satakunta olisivat olleet poliittisessa yhteydessä joko liiton tai riippuvuuden kautta Ruotsiin, mikä edesauttoi läntisen kristinuskon siirtymistä Suomeen.[2] Mahdollisesti vuoden 1120 tietämiltä peräisin olevassa niin sanotussa Firenzen muistiinpanossa Viroksi ja Lounais-Suomeksi tulkitut alueet (Hestia ja Findia) on merkitty Ruotsin maakunniksi.[2][12] Toiset tutkijat ovat kuitenkin tulkinneet niillä tarkoitetun Ruotsin Gästriklandia ja Finnvedeniä.[13]

Suomen ensimmäiset katoliset vaikutteet ovat verokirjojen kääreinä uusiokäytettyjen kirkollisten kirjoitusten perusteella olleet mahdollisesti Saksasta ja Englannista, myös joitain alkuperältään ranskalaisia tekstejä on säilynyt. Eräät Suomesta löytyneet 1000- ja 1200-luvuille ajoitetut kirkollisten tekstien katkelmat on kirjoitettu Kölnissä. Ruotsin nuori kehittymässä ollut kirkko oli tuolloin vasta opiskelemassa kirkollisten tekstien tuottamista.[14]

Vuonna 2013 löydetyt Suomen vanhimman tunnetun kirkon jäännökset sijaitsevat Aurajoen varrella Kaarinassa, Ravattulan kylän Ristimäellä. Ravattulan kirkkoa käytettiin 1100-luvun loppupuolelta 1200-luvun alkuun eli ajanjaksona, jolloin Suomi ei ollut vielä seurakunnallisesti järjestäytynyt.[15]

Suomalaiset eivät omaksuneet kristinuskoa yleensä vapaaehtoisesti, vaan väkivallan uhan pakottamana. Vuodelta 1171 tai 1172 säilyneessä paavi Aleksanteri III:n Gravis Admodumin kirjoittamassa kirjeessä kuvaillaan suomalaisten kääntyvän kristityiksi aina vihollisen uhatessa, mutta vaaran väistytyttyä palaavan takaisin "pakanallisiin tapoihin" ja saarnaajien vainoamiseen.[16]

Paavi Innocentius III kirjeessä vuodelta 1209 kerrotaan Suomen kääntyneen muutamien ylhäisten "huolenpidon" avulla kristinuskoon.[17] Suomella tarkoitettiin tuohon aikaan nykyistä Varsinais-Suomea. Pakkokäännyttäminen johti kuitenkin Hämeen kapinaan vuonna 1237, jonka yhteydessä hämäläiset palasivat alkuperäisen uskontonsa harjoittamiseen. Paavi Gregorius IX vaati ruotsalaisia kristittyjä ja "läheisissä saarissa asuvia katolisia miehiä" hyökkäämään sen vuoksi hämäläisten kimppuun.[16]

Ensimmäinen historiallisessa lähteessä mainittu Suomen piispa on Piispa Tuomas, joka toimi virassaan mahdollisesti vuosina 1220–1245. Paavi Gregorius IX:n kirjeessä vuodelta 1229 todetaan Suomen piispan käännyttäneen "suuren pakanakansan" Suomessa ja läheisissä maissa.[18] Gregorius IX totesi kuitenkin kolmen vuoden kuluttua Semgallien piispalle lähettämässään kirjeessä katolisen kirkon olevan Suomessa edelleen "vähäisen".[19] Gregorius IX antoi Suomen piispalle luvan valloittaa käännytyksen kohteeksi joutuneiden pyhät lehdot ja muut pyhäköt[20] ja pyrki samana vuonna myös estämään Suomen piispan pyynnöstä gotlantilaisten aseiden, hevosten, laivojen ja elintarvikkeiden myymisen ei-kristityille suomalaisille. Suomalaiset olivat paavin mukaan pyrkineet näiden tarvikkeiden avulla "tuhoamaan kristinuskon alueelta".[21]

Ristiretket

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkeli: Ristiretket Suomeen

Katolista uskoa levitettiin Suomeen aseellisten hyökkäysten avulla kuten myös Baltiaan. Suomeen kohdistuneille niin sanotuille ristiretkille lähdettiin ainakin Tanskasta ja Ruotsin eri alueilta.[22] Tanska teki Suomeen ristiretkiä ainakin vuonna 1187 tai hieman ennen[23] sekä vuosina 1191 ja 1202. Norjan kuninkaalle paavi Gregorius IX antoi puolestaan kirjeessään 6. heinäkuuta 1241 luvan vaihtaa Pyhään maahan tehtävä ristiretki "maasi naapuruudessa asuvia pakanoita vastaan".[22][24] Myös saksalaiset ovat mahdollisesti tehneet väkivaltaista käännytystyötä Suomessa. Tämän puolesta puhuvat Jouko Vahtolan mukaan Neitsyt Marian kirkoiksi 1200-luvulla vihittyjen kirkkojen nimet sekä Hämeen kirkkoherrojen ja voutien saksalaisuus.[25] Historialliset lähteet mainitsevat puolestaan ortodoksisen Novgorodin lähettäneen 500 munkkia levittämään uskoaan Venäjän pohjoisille äärille, mm. Karjalaan ja Suomeen.[26]

Piispa Henrik

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkelit: Piispa Henrik ja Ensimmäinen ristiretki Suomeen
Piispa Henrik Taivassalon kirkon maalauksessa noin vuodelta 1450.

Legendan mukaan englantilaissyntyinen Uppsalan piispa Henrik sekä Ruotsin kuningas Eerik Pyhä tekivät noin vuonna 1155 ristiretken Suomeen. Koska varhaisin tätä retkeä kuvaava lähde, Pyhän Eerikin legenda, on kirjoitettu vasta 1200-luvun lopuilla, ovat monet historioitsijat kyseenalaistaneet koko ristiretken todenperäisyyden.[3] Ristiretkeä kuvaa myös suomalainen kansanruno, Piispa Henrikin surmavirsi, joka kertoo piispa Henrikin kokemasta marttyyrikuolemasta Köyliönjärven jäällä. Tämän kertomuksen vanhin säilynyt käsikirjoitus on peräisin 1600-luvulta.[27]

Nykytutkimuksen valossa saattaa olla mahdollista, että Suomeen suuntautuvaa lähetystyötä olisi myös tuettu ruotsalaisilla sotajoukoilla.[3] Toisaalta on myös esitetty, että Ruotsin kuningas Eerik tuskin olisi pystynyt Sverkerin suvun kanssa käymiensä riitojen takia varustamaan kovinkaan suurta ristiretkeä.[28] Samaten on sanottu, että ristiretkestä kertovien lähteiden varsinaisena tehtävänä on ollut pohjustaa kuningas Eerikin ympärille kasattua pyhimyskulttia, eikä toimia historiallisten tapahtumien lähteistönä.[28]

Kristillisyys ei täysin sulkenut tai pyyhkinyt pakanuutta pois. Läpi keskiajan Sisä-Suomessa, pitkälle uudelle ajalle Itä- ja Pohjois-Suomessa, ja 1900-luvulle ja jopa näihin päiviin asti Karjalassa säilyi kristillisyyden rinnalla runsaasti pakanallisia uskomuksia, riittejä, loitsuja ja myyttejä.

Ortodoksisuuden leviäminen Karjalassa ja Itä-Suomessa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Karjalaiset liittyivät Novgorodin alaisuuteen ja omaksuivat ortodoksisen uskon. Tämäkin muutos tapahtui hitaasti ja asteittain, ja Karjalassa onkin säilynyt paljon esikristillistä mytologiaa ja perinteitä.

Ortodoksisessa kirkossa kutsutaan Karjalan valistajiksi Venäjän Karjalassa, Lapissa, Inkerissä, Vepsässä ja Äänisjoen ja Vienanjoen alajuoksulla vaikuttaneita lähetyssaarnaajia, luostarien perustajia, erämaakilvoittelijoita ja esimerkillisiä paikallisia ihmisiä. Valistustyössä oli ortodoksisen uskon levittämisen lisäksi tavoitteena myös juurruttaa maallista valtaa ja viedä tsaarin poliittisia valtapyrkimyksiä eteenpäin. Työn tuloksina syntyi Karjalaan useita luostareita, kirkkoja ja tsasounoita.[29] Perimätiedon mukaan Valamon luostari perustettiin 1100-luvulla tai viimeistään 1300-luvulla, [30] Konevitsan luostari vuonna 1393[31] ja Petsamon luostari 1500-luvulla.[32]

Vuosina 1610–1617 käytiin Ruotsin ja Venäjän välillä Inkerin sota, jolloin Jakob De la Gardien johtama sotajoukko valtasi Käkisalmen ja sen ortodoksinen piispa Silvester joutui pakenemaan Venäjälle. Samalla ruotsalaisjoukot tuhosivat Valamon ja Konevitsan luostarit.[33] Sodan päättäneessä Stolbovan rauhansopimuksessa vuonna 1617 taattiin Ruotsiin liitetyn alueen ortodoksiselle väestölle oikeus harjoittaa omaa uskontoaan.[34] Kuitenkin käytännössä Ruotsin alaiset ortodoksit joutuivat vaikeaan asemaan. Ruotsin valtion tuella evankelis-luterilainen kirkko levitti luterilaisuutta Käkisalmen läänin alueelle pakkokäännyttämällä ortodokseja.[35] Praasniekkojen viettäminen kiellettiin ja ortodoksien oli käytävä joka toinen sunnuntai kuuntelemassa luterilaista saarnaa.[35] Tämän seurauksena kymmenet tuhannet ortodoksit pakenivat Venäjälle ja tilalle tuotiin väestöä Savosta, joka edesauttoi Pohjois-Karjalan, Karjalan kannaksen ja Inkerin luterilaistumista.

Renessanssi

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Uskonpuhdistus

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkeli: Uskonpuhdistus Ruotsissa#Uskonpuhdistus Suomessa

Kuningas Kustaa Vaasa ei halunnut, että reformaatiota ajettaisiin maassa kovinkaan voimakkaasti. Kirkon johtomiehetkin olivat samaa mieltä. Luostarit kuitenkin lakkautettiin. Naantalin luostari sammui itsekseen, kun viimeiset nunnat kuolivat.[36] Ilmeisesti Suomen ensimmäinen uskonpuhdistuksen julistaja oli Petrus Särkilahti, joka palasi Saksasta 1537. Särkilahti vaikutti myös tulevien pappien koulutukseen Turun tuomiokapitulissa.[37]

Varsinaisesti uskonpuhdistuksen laittoi käyntiin Wittenbergin yliopistosta valmistunut pappispolvi, joka oli lähtenyt opiskelemaan 1530-luvulla. Tähän pappissukupolveen kuuluivat muun muassa Suomen uskonpuhdistuksen keskeisimmät hahmot Mikael Agricola ja Paavali Juusten. Uskonpuhdistuksen keskeisimpiä periaatteita oli kristinuskon opettaminen kansan kielellä ja näin Mikael Agricola loi kirjoitetun suomen kielen – Agricolaa kutsutaan suomen kielen isäksi.[37]

Agricola oli aloittanut Raamatun käännöstyön jo Saksassa, mutta sen valmistumista viivästytti muiden kirjojen laatiminen. Ensimmäinen suomenkielinen kirja on Agricolan Abckiria. Siinä oli papeille tietona kristinopin ydinkohdat ja tärkeimmät rukoukset. Agricola kirjoitti myös Rucouskirian (1544) ja kirkkokäsikirjan (1549). Uuden testamentin käännös Se Wsi Testamenti painettiin 1548. Agricolan tarkoituksena oli kääntää koko Raamattu, mutta hän sai valmiiksi elämänsä aikana Dauidin Psalttarin ja joitakin pieniä osia Vanhasta testamentista.[38]

1600-luku

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Puhdasoppisuuden aikakausi

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1600-luku oli Ruotsissa ja Suomessa puhdasoppisen luterilaisuuden aikakautta. Kirkon johdolle oli tärkeää pysyä erossa katolisuudesta ja muista vääristä opeista. Turun piispaksi nimettiin 1627 ruotsalainen Isak Rothovius. Häntä oli edeltänyt Eerik Eerikinpoika Sorolainen, jota Kustaa II Aadolf epäili myönteiseksi katolisuutta kohtaan. Siksi Turkuun tuli ruotsalainen piispa, mihin vaikutti myös osaltaan Suomen papiston vaatimaton opillinen taso. Rothoviuksen jälkeen piispana oli ruotsalainen aina vuoteen 1718 saakka. Vaikka Rothovius olikin ruotsalainen, hän pyrki edistämään Suomen kirkkoa. Hän muun muassa kiirehti Sorolaisen aloittaman koko Raamatun suomentamistyötä. Biblia ilmestyi lopulta 1642.[39]

Suomen kirkko oli vastuussa myös Turun hiippakunnassa asuvista saamelaisista. Kemijoen vesistön ja Inarin saamelaiset kastettiin kristinuskoon jo 1630-lukuun mennessä, vaikka opetus käytiinkin suomeksi. Vaikka saamelaiset olikin nimellisesti kristittyjä, monet muinaisuskon piirteet säilyivät jopa 1900-luvulle asti.[40]

Puhdasoppisuuden aikaan yhdistetään usein noitavainot. Suomeen noitavainojen uusi aalto saapui 1660-luvulla, mutta vainot jäivät melko vähäisiksi. 1660-luvulta vuoteen 1683 Suomessa, pääosin ruotsinkielisillä alueilla mestattiin noin 40 noitaa. Noitausko ei saanut Suomessa varsinaisesti jalansijaa, sillä perinteisesti suomalaisessa muinaisuskossa tietäjät olivat miehiä.[40]

1700-luku

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Lars Ulstadius keskeyttää jumalanpalveluksen Turun tuomiokirkossa

Pietismi

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ihmiset alkoivat jo 1700-luvulla ajatella uskoa yksilöllisemmin, ja vaikka kristinuskoa ei vastustettukaan, välinpitämätön asenne siihen yleistyi. Papit hyväksyivät tapakristillisyyden, mutta puuttuivat asiaan, jos huomasivat seurakunnassa epäsiveellisyyttä. Suomeen oli jo 1600-luvun lopulla levinnyt tietoja Saksassa syntyneestä pietismistä. Turun piispa Johannes Gezelius, jota hämmensi pietismin radikaalit ja mystiikkaan viehtyneet kannattajat, arvosti kuitenkin pietismiä edustanutta Philipp Jacob Speneriä. Ensimmäinen radikaalipietismin suomalainen pappi oli Lars Ulstadius. Hän keskeytti tuomiokirkossa jumalanpalveluksen julistaakseen tuomiota kirkolle. Ulstadius joutui luopiona elinkautiseen vankeuteen.[41]

Kirkollinen pietismi alkoi kasvattaa merkitystään vapaudenajan lopulla. Siihen vaikutti erityisesti Tornion pedagogion rehtorin Johan Wegeliuksen saarnakirja Se pyhä evangeliumillinen valkeus taivaallisesa opisa ja pyhäsä elämäsä (1747–1749). Vaikka se oli varsin pietistinen kirja, Turun tuomiokapituli suositteli sitä. Rahvaan lukutaidon kehittyessä, suomenkielisiä kirjoja alkoi ilmestyä entistä enemmän. Englantilaisen Arthur Dentin kirja Totisen kääntymisen harjoitus sai 1756 aikaan Uudellakirkolla (Kalannissa) herätystä. Uudeltakirkolta herätys levisi nopesti kaikkialle Varsinais-Suomen länsiosaan ja Satakunnan rannikkoseudulle.[42] Herätysliike vahvistui 1770-luvulla. Ominaista sille oli niin sanotut horrossaarnaajat, joista merkittävin oli talollisen tytär Anna Rogel.[43]

1800-luku

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Venäjän vallan alaisuuteen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen luterilaisen kirkolla oli keisari Aleksanteri I:n varsin luottamuksellinen suhde, koska piispat suostuivat keisarin ylivaltaan. Vaikka keisari olikin ortodoksi, hän oli Suomessa luterilaisen kirkon päämies.[44]

Kansan keskuudessa vaikutti 1800-luvulla monia luterilaisia herätysliikkeitä, joilla oli paljon perinteitä 1700-luvulta mutta myös uusia piirteitä. Herätysliikkeiden vaikutus ei kuitenkaan levinnyt koko maahan, vaan monilla alueilla seurattiin kirkollista luterilaisuutta. Nilsiässä herätysliikkeeseen liittyi Paavo Ruotsalainen. Hän sai 1810-luvulla johtoaseman Pohjois-Savon herätysliikkeessä. Herännäisyys levisi Savosta Pohjanmaalle.[44] Siitä erosi omat herätysliikkeet Mikkelissä, Karjalassa ja Lounais-Suomessa, jossa alkoi 1817 uusi herätyksen aalto Juho Uusikartanon johdolla. Liike oli aluksi hurmoksellinen, ja se on saanut nimekseen hyppyherätys.[45] Henrik Renqvistin kirjojen vaikutuksesta Lounais-Suomen hyppyherätys kehittyi rukoilevaisuudeksi.[46]

Luterilaisen kirkon johtokin huolestui herätysliikkeistä, sillä ne näyttivät vaikuttavan papiston arvovaltaan ja kirkon järjestykseen. Arkkipiispa Jacob Tengström oli varsin aktiivinen herätysliikkeiden vastustaja, mutta käytännössä heränneiden vaino oli varsin lievä. Kirkon johto luopui 1840-luvulla heränneiden ahdistamisesta, kun heidät oli todettu poliittisesti vaarattomiksi.[46]

Ruotsin Lapissa syntyi 1840-luvulla perustajansa Lars Levi Laestadiuksen mukaan nimetty lestadiolaisuus. Laestadius ei pyrkinyt perustamaan omaa liikettään, mutta hänen saarnoistaan syntynyt herätys sai nimensä 1870-luvulla.[47] Siihen liittyi hajanaisesti ihmisiä ympäri Suomea jo 1870-luvun aikana, mutta Keski-Pohjanmaalla se sai erityisen paljon kannatusta ruotsinkielisen maalaisväen keskuudessa.[48]

Kirkon ja valtion suhde

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ranskan valistuksen radikaalein suunta levisi Suomeen 1850-luvun puolivälin jälkeen. Esimerkiksi monet Helsingin yliopiston Wiipurilaisen Osakunnan jäsenet omaksuivat ”vapaamielisyyden”. Kirkko joutui Suomessa puolustuskannalle, ja sen hallintoa alettiin uudistaa.[49] Vuosien 1865–1870 aikana kirkosta kehittyi oma valtiosta erillinen organisaatio. Eri lait ja asetukset siirsivät paikallishallinnon ja koulutuksen pois kirkollisilta viranomaisilta. Kirkosta tuli valtiosta erillinen toimija, joka kirkkolain mukaan päättää asioistaan itsenäisesti.[34][50] Vuoden 1870 kirkkolaki perusti muun muassa kirkolliskokouksen, joka kokoontui kymmenen vuoden välein tarkistamaan kirkkolakia. Liberaalit uskoivat jäävänsä voitolle, kun yli puolet kirkolliskokoukseen jäsenistä oli maallikkoja. He olivat kuitenkin pääosin herätysliikkeiden jäseniä.[49]

Kirkon uusiutumista todisti myös lähetystyön leviäminen. Porvoon piispa Frans Ludvig Schauman tuki oman lähetystyön perustamista, ja vuonna 1859 perustettiin Suomen Lähetysseura. Se koulutti muutamia lähetyssaarnaajia ja hankki kohteen niin sanotulta Ambomaalta ovambojen keskuudessa nykyisen Namibian pohjoisosista. Ambomaan lähetystyötä johti kymmeniä vuosia Martti Rautanen. Suomalaiset auttoivat Ambomaalla luomaan ovamboille kirjakielen, opettivat luku- ja kirjoitustaitoa, vastustivat vahingollisia tapoja, pyrkivät kohentamaan toimeentuloa ja parantamaan sairaanhoitoa.[48]

Uskonnollinen auktoriteetti säilyi pitkään esimerkiksi todistajan ja kalastuksenvalvojan valatilaisuuksissa juhlallisen vakuutuksen pohjana, vaikka kirkko oli erotettu valtiosta.[34] Kirkonkirjat olivat vuosisatojen ajan väestötietojärjestelmän pohjana. Turun piispa Isak Rothovius määräsi vuonna 1628, että pappien oli luetteloitava syntyneet, vihityt ja kuolleet. Evankelis-luterilainen kirkko ja ortodoksinen kirkkokunta hoitivat väestökirjanpitotehtäviä yhdessä maistraattien kanssa vuoteen 1999 saakka.[51]

Kirkon ja valtionhallinnon yhteistyö näkyy edelleen esimerkiksi valtiopäivien avajaisjumalanpalveluksessa, ja valtioneuvoston edustajana kirkolliskokouksessa. Kirkko on julkisoikeudellinen toimija, joka tekee oikeudellisia toimia esimerkiksi vihkiessään avioliittoon.[50]

Nykyiset kirkkokunnat

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkeli: Uskonto Suomessa

Perustuslain mukaan kirkkolaissa säädetään evankelis-luterilaisen kirkon järjestysmuodosta ja hallinnosta.[52] Suomen ortodoksista kirkkoa koskee Laki ortodoksisesta kirkosta.[53] Esimerkiksi tilastoinnissa näistä kahdesta käytetään lakisääteisen asemansa takia nimitystä "valtionkirkko".[54] Sen sijaan kirkot eivät pidä itseään valtionkirkkoina vaan kansankirkkoina.[55]

Kolmanneksi suurin uskonnollinen ryhmä on helluntaiherätys, joka on Suomen vapaakristillisistä yhteisöistä suurin. Muita suuria uskonnollisia yhteistöjä ovat Jehovan todistajat ja Suomen Vapaakirkko.[56][57]

Katolinen kirkko toimii Suomessa rekisteröitynä uskonnollisena yhdyskuntana. Suomessa sillä on jäseniä noin 10 000.[58]

Katso myös

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ Gardberg s. 7
  2. ↑ a b c d e f g h i j Kristinuskon historia 2000: Kristinusko Suomessa s. 12
  3. ↑ a b c Kristinuskon historia 2000: Kristinusko Suomessa s. 14
  4. ↑ Muutosten maailma 5: Suomen vaiheet esihistoriasta autonomian aikaan ISBN 951-0-30652-5. s. 27
  5. ↑ Muutosten maailma 5: Suomen vaiheet esihistoriasta autonomian aikaan ISBN 951-0-30652-5. s. 33
  6. ↑ Anniina Wallius: Suomalaiset alkoivat kääntyä kristinuskoon odottamattoman varhain 3.3.2017 Yle.fi
  7. ↑ Marianna Ridderstad: Christian graves in Finland
  8. ↑ toim. Hanna-Maria Pellinen: Maasta, kivestä ja hengestä, s. 26. Turun yliopisto, 2009.
  9. ↑ Kurt Villads Jensen: Ristiretket, s. 44. Turun historiallinen yhdistys, 2019.
  10. ↑ Kirkon tiedotuskeskus: Kirkko Suomessa 850 vuotta kirkko850.fi. Viitattu 11. huhtikuuta 2009.
  11. ↑ President of the Republic on the 456th Schaffermahlzeit in Bremen, on February 11, 2000. (Viron presidentin Lennart Meren puhe Bremenissä vuonna 2000) Office of the President of the Republic, President.ee. 11.02.2000. Arkistoitu 26.5.2012. Viitattu 17.11.2023. (englanniksi)
  12. ↑ Philip Line: Kingship and state formation in Sweden, 1130–1290, s. 423. BRILL, 2007. ISBN 9004155783 Teoksen verkkoversio.
  13. ↑ Suomen varhaiskeskiajan lähteitä. Historian Ystäväin Liitto 1989
  14. ↑ toim. Hanna-Maria Pellinen: Maasta, kivestä ja hengestä, s. 30–31. Turun yliopisto, 2009.
  15. ↑ Ravattulan Ristimäki - Suomen vanhin kirkonpaikka www.ravattula.fi. Viitattu 26.12.2021.
  16. ↑ a b Toimittanut Martti Linna: Suomen varhaiskeskiajan lähteitä, s. 64. Historian aitta, 1989.
  17. ↑ Toim. Martti Linna: Suomen varhaiskeskiajan lähteitä, s. 32. Historian aitta, 1989.
  18. ↑ Toim. Martti Linna: Suomen varhaiskeskiajan lähteitä, s. 40. Historian aitta, 1989.
  19. ↑ Toim. Martti Linna: Suomen varhaiskeskiajan lähteitä, s. 47. Historian aitta, 1989.
  20. ↑ Toim. Martti Linna: Suomen varhaiskeskiajan lähteitä, s. 43. Historian aitta, 1989.
  21. ↑ Toimi. Martti Linna: Suomen varhaiskeskiajan lähteitä, s. 43–44. Historian aitta, 1989.
  22. ↑ a b Georg Haggrén, Petri Halinen, Mika Lavento, Sami Raninen ja Anna Wessman: Muinaisuutemme jäljet, s. 380. Gaudeamus, 2015.
  23. ↑ Kurt Villads Jensen: Ristiretket, s. 126–127. Turun Historiallinen Yhdistys, 2019.
  24. ↑ Toimittanut Martti Linna: Suomen varhaiskeskiajan lähteitä, s. 69. Historian aitta, 1989.
  25. ↑ Kari Tarkiainen: Ruotsin itämaa, s. 88. Svenska litteratursällskapet i Finland, 2010.
  26. ↑ Kari Tarkiainen: Ruotsin itämaa, s. 67. Svenska litteratursällskapet i Finland, 2010.
  27. ↑ Kristinuskon historia 2000: Kristinusko Suomessa s. 15
  28. ↑ a b Gardberg s. 8
  29. ↑ Karjalan valistajat Ortodoksi.net. Viitattu 3.9.2017.
  30. ↑ Historia Valamo. Arkistoitu 3.9.2017. Viitattu 3.9.2017.
  31. ↑ Konevitsan luostari Ortodoksi.net. Viitattu 3.9.2017.
  32. ↑ Petsamon luostari kunnostetaan Yle. 2012. Viitattu 3.9.2017.
  33. ↑ Kärkkäinen, Tapani: ”28. Ruotsin vallan aika”, Kirkon historia : ortodoksin käsikirja, s. 182. Joensuu: Ortodoksisen kirjallisuuden julkaisuneuvosto, 1999. ISBN 951-8979-27-8
  34. ↑ a b c Suomen uskonnonvapauden historia Uskonnonvapaus. 2016. Vapaa-ajattelijain liitto ry. Viitattu 3.9.2017.
  35. ↑ a b Kärkkäinen, Tapani: ”28. Ruotsin vallan aika”, Kirkon historia : ortodoksin käsikirja, s. 183. Joensuu: Ortodoksisen kirjallisuuden julkaisuneuvosto, 1999. ISBN 951-8979-27-8
  36. ↑ Virrankoski, s. 53.
  37. ↑ a b Petri Hiltunen: Uskonpuhdistuksen tulo Suomeen Luterilainen.net. Suomen evankelisluterilainen lähetyshiippakunta. Viitattu 3.9.2017.
  38. ↑ Virrankoski, s. 54.
  39. ↑ Virrankoski, s. 82.
  40. ↑ a b Virrankoski, s. 83.
  41. ↑ Virrankoski, s. 135–136.
  42. ↑ Virrankoski, s. 137.
  43. ↑ Virrankoski, s. 138.
  44. ↑ a b Virrankoski, s. 198–199.
  45. ↑ Virrankoski, s. 200.
  46. ↑ a b Virrankoski, s. 201.
  47. ↑ Virrankoski, s. 269.
  48. ↑ a b Virrankoski, s. 270–271.
  49. ↑ a b Virrankoski, s. 268.
  50. ↑ a b Valtionkirkko ja kansankirkko Suomen evankelis-luterilainen kirkko. Arkistoitu 13.1.2022. Viitattu 3.9.2017.
  51. ↑ Historia Väestörekisterikeskus. Arkistoitu 3.9.2017. Viitattu 3.9.2017.
  52. ↑ Perustuslaki, 76 Finlex. 1999. Viitattu 3.9.2017.
  53. ↑ Laki ortodoksisesta kirkosta Finlex. 2006. Arkistoitu 21.6.2016. Viitattu 3.9.2017.
  54. ↑ Valtionkirkko Tilastokeskus. Viitattu 3.9.2017.
  55. ↑ https://evl.fi/sanasto/-/glossary/word/Kirkko+ja+valtio (Arkistoitu – Internet Archive)
  56. ↑ Helluntaiheratys Helluntaiseurakunnat. Arkistoitu 11.8.2014. Viitattu 19.10.2015.
  57. ↑ Haastettu kirkko: Uskonnolliset yhdyskunnat (sivu 30) evl.fi. Arkistoitu 23.9.2018. Viitattu 5.10.2015.
  58. ↑ Catholic.fi: Helsingin katolinen piispa kutsuttu uusiin tehtäviin catholic.fi. Viitattu 11. huhtikuuta 2009. Sitaatti: "Helsingin hiippakunta on tänään noin 10000:n Suomessa asuvan katolilaisen hengellinen koti. Noin puolet sen jäsenistä on suomalaista tai suomenruotsalaista alkuperää, toinen puoli on lähtöisin eri puolilta maailmaa. Hiippakunnan jäsenmäärä kasvaa vuosittain usealla sadalla henkilöllä, pääsääntöisesti kasteiden ja maahanmuuton kautta, tosin kirkkoon myös liittyy vuosittain kymmeniä uusia jäseniä muista kristillisistä kirkoista ja yhteisöistä."
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Kristinuskon_historia_Suomessa&oldid=22788643”