Maaorjuus

Wikipediasta
(Ohjattu sivulta Maaorja)
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Maaorjia keskiaikaisessa piirroksessa Horace de Viel-Castelin kokoelmasta.

Maaorjuus on nimitys myöhäisantiikissa, keskiajalla ja uuden ajan alussa vallinneelle yhteiskunnalliselle järjestelmälle, jossa maata viljelevä väestö ei ollut itsenäinen. Viljelijät eivät hallinneet maata perinnöllisesti talonpoikina, vaan he viljelivät maaherran omistamaa maata alustalaisina ilman muutto-oikeutta, ”turpeeseen sidottuina”.

Maaorjuus syntyi 400-luvulla Länsi- ja Itä-Roomassa samaan aikaan kuin varsinainen orjuus alkoi hävitä. Voimakkaimmin maaorjuuden syntyyn vaikutti raskaan, pyörällisen auran keksiminen. Maata kyettiin sen avulla muokkaamaan tehokkaammin kuin ennen, mikä johti kartanotalouden syntyyn entisten latifundioiden sijaan.

Alustalaisten ja herran (joka saattoi olla myös juridinen henkilö, kuten luostari tai kaupunkiyhteisö) väliset suhteet vaihtelivat sekä alueellisesti että ajallisesti voimakkaasti alisteisesta vuokrasuhteesta jopa niin sanottuun ruumiinherruuteen saakka. Maanomistajalla saattoi olla lain nojalla täydellinen tai osittainen tuomiovalta maaorjiinsa.

Vastineeksi maan hallussapidosta alustalaiset suorittivat erilaisia maksuja herralle, jolla saattoi olla esimerkiksi yksinoikeus alueen myllyn käyttöön. Alustalaisen tuli myös suorittaa työpalvelusta herran tilalla.

Jossakin osissa Eurooppaa myös ritarit saattoivat olla maaorjia eli herransa epävapaita sotilaspalvelijoita (ministeriales). Tämä oli yleistä varsinkin sydänkeskiajan Saksassa, missä joillakin seuduilla jopa 80 prosenttia ritareista saattoi olla epävapaita (Dienstleute).

Maaorjien piti viljellä maapalstaa ja maksaa veroa, mutta heitä ei yleensä saanut kaupata, kuten varsinaisia orjia. Heillä oli myös juridisia oikeuksia ja lakien suoma suoja, ja he saattoivat pitää tuottamansa ylijäämän itsellään ja ostaa itsensä vapaiksi. Monin paikoin maaorjat kasvattivat itselleen vehnää, joka oli tuolloin vaikeasti kasvatettava vilja mutta josta sai suuret myyntivoitot, ja näin saattoivat vaurastua. Kuninkaiden vallan vahvistuttua kuninkaat vapauttivat orjat maaorjiksi saadakseen verotuloja. Näin he olivat lakien eivätkä linnanherran oikkujen alaisina. 1300-luvun mustan surman aiheuttama työvoimapula vapautti Länsi-Euroopan talonpoikia maaorjuudestakin.[1]

Maaorjuus väheni Länsi-Euroopassa sydänkeskiajalla tehokkaampien viljelymenetelmien ja kaupunkien sekä kapitalismin nousun myötä. Ensimmäisenä se hävisi Italiassa 1100-luvulle tultaessa. Muualla Länsi-Euroopassa se tosiasiallisesti lakkasi mustan surman jälkeen 1300-luvun puolivälissä. Ruton aiheuttama työvoimapula vahvisti talonpoikien asemaa, mikä johti Länsi-Euroopassa maaorjuuden lakkauttamiseen.[2] Monet feodaalietuoikeudet, kuten yksinoikeus myllyyn, metsästykseen ja niin edelleen, säilyivät kuitenkin pitkälle uudelle ajalle, ja vapaan talonpojan asema saattoi olla käytännössä heikompi kuin maaorjan.

Samaan aikaan kun maaorjuus Länsi-Euroopassa väheni ja tyrehtyi, se juurtui Itä-Eurooppaan, jossa talonpojat joutuivat maaorjuutta muistuttaneeseen asemaan 1500-luvulla.

Maaorjuuden päättymisajankohtia eri maissa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Maaorjuuden virallinen päättyminen ei aina tarkoita sen todellista päättymistä eikä varsinkaan talonpoikien olojen parantumista. Esimerkiksi Baltiassa talonpoikien aseman on sanottu huonontuneen maaorjuuden virallisen lakkautuksen jälkeen.

  1. Kallis orja. Mika Remes, Tiede-lehti lokakuu 2014, s. 52–57.
  2. Tuomas M. S. Lehtonen: ”Kirkon skisma ja rutto”, teoksessa Suomen kulttuurihistoria. 1, Taivas ja maa, s. 176. Helsinki: Tammi, 2002. ISBN 951-31-1842-8
  3. Richard Oram, 'Rural society: 1. medieval', in Michael Lynch (ed.), The Oxford Companion to Scottish History (Oxford: University Press, 2005), s. 549.
  4. a b J. A. Cannon, 'Serfdom', in John Cannon (ed.), The Oxford Companion to British History (Oxford: University Press, 2002), s. 852.
  5. The Colliers (Scotland) Act 1799 (text) (Hood family and coalmining)
  6. a b Djuvara, Neagu: Între Orient și Occident. Țările române la începutul epocii moderne, s. 276. Humanitas publishing house, 2009. ISBN 978-973-50-2490-1 (romaniaksi)
  7. Aimo Halila: ”Autonomian ulottuvuudet”, Suomen historia 5 : Kansallisen heräämisen aika, s. 54. (Talonpoikien asema parani vähitellen, joten asia ei ratkennut kertaheitolla. Vuonna 1826 keisari antoi asetuksen maaolojen järjestämisestä, mutta se ei vielä tuonut talonpojille elinikäistä omistusoikeutta tilohinsa) Helsinki: Weilin+Göös, 1986. ISBN 951-35-2494-9
  8. Hrvatska enciklopedija (kroatiaksi)
  9. Antrag Hans Kudlichs im österreichischen Reichstag, 10. Juli 1848 (saksaksi)
  10. Emancipation of the Serfs. Western New England College.
  11. T Wangchuk Change in the land use system in Bhutan: Ecology, History, Culture, and Power Nature Conservation Section. DoF, MoAlähde tarkemmin?
  12. Goldstein, Melvyn C.: Re-examining Choice, Dependency and Command in the Tibetan Social System-'Tax Appendages' and Other Landless Serfs. Tibet Journal, 1986, 11. vsk, nro 4, s. 79–112. lähde tarkemmin?
  13. Goldstein, Melvyn C.: On the Nature of Tibetan Peasantry. Tibet Journal, 1988, 13. vsk, nro 1, s. 61–65.
  14. Barnett, Robert (2008) "What were the conditions regarding human rights in Tibet before democratic reform?" in: Authenticating Tibet: Answers to China’s 100 Questions, s. 81–83. Eds. Anne-Marie Blondeau and Katia Buffetrille. University of California Press. ISBN 978-0-520-24928-8 (cloth); ISBN 978-0-520-24928-8 (paper)
  15. Samuel, Geoffrey (1982). Tibet as a Stateless Society and Some Islamic Parallels. Journal of Asian Studies. Cambridge University Press 41 (2): s. 215–229. lähde tarkemmin?

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Tämä historiaan liittyvä artikkeli on tynkä. Voit auttaa Wikipediaa laajentamalla artikkelia.