Suomalainen runous

Eino Leinon Helkavirsiä; kuvittanut K. Carlstedt.

Suomalainen runous on kirjoitettu pääasiassa suomen ja ruotsin kielillä, mutta siihen kuuluu myös esimerkiksi pohjoissaameksi kirjoitettua kirjallisuutta.

Kansanrunous

Pääartikkeli: Suomalainen kansanrunous

Suomalaisen kansanrunouden juurten uskotaan ulottuvan pitkälle esihistoriaan. Otaksutaan, että kalevalamitta, joka on yhteinen suomalaiselle, karjalaiselle ja virolaiselle kansanrunoudelle, on peräisin kanta­suomalaiselta ajalta, joka ajoittuu varhaiselle rauta­kaudelle. Matti Kuusen 1950-luvulla kehittämän tyylikausiteorian mukaan kulttuuri­heeroksia ja maailman syntyä kuvaava myyttinen eeposrunous on varhaisempaa kuin niin sanottu sankarirunous, jota edustavat varsinkin Sammon ryöstö -runo, saarelaisepiikka ja shamaaniepiikka. Sotaisa sankarirunous on Kuusen mukaan syntynyt keskisen ja myöhäisen rautakauden kuluessa. Sankarirunouden alkuperä on eri tutkimuksissa yhdistetty Länsi-Suomeen tai Laatokan Karjalaan.

Jo varhaisina aikoina itä­meren­suomalaiseen runouteen näyttää tulleen vaikutteita toisaalta balttilaiselta ja slaavilaiselta ja toisaalta germaaniselta ja skandinaaviselta taholta. Kertovien ainesten ohella kansanrunouteen kuului mahdollisesti jo rautakaudella lyyrillistä runoutta, sananlasku- ja loitsurunoutta.

Vanhimpia suomen lähi­suku­kielillä kirjoitettuna tekstejä ovat eräät Novgorodin tuohikirjeet noin 1100-1200-luvulta. Näistä vanhin on tiettävästi Tuohikirje 292, joka on kirjoitettu tuon ajan karjalan kielellä tai sitä läheisesti muistuttavalla kielellä kyrillisin kirjaimin, ja sitä pidetään vanhimpana millään itä­meren­suomalaisella kielellä kirjoitettuna tekstinä. Kirjeen sisällöstä ei ole varmuutta, mutta sitä on pidetty loitsuna. Kyseessä voisi olla salamaa koskeva loitsu, sillä ilmeisesti siinä puhutaan jumalan nuolesta.

Ruotsin vallan aika

Katolisella keskiajalla kansanrunouden kehitys ei päättynyt, vaan loitsu-, sananlasku- ja saturunous jatkuivat edelleen. Keskiajalla suomalainen kansanrunous sai vaikutteita erityisesti kristinuskosta ja muusta länsi­maisesta kulttuurista. Muinaisia taruja välittäneiden runojen lisäksi syntyi balladintapaisia lauluja, kuten Elinan surma, kristillisperäisiä legendarunoja, kuten Piispa Henrikin surmavirsi, sekä joitakin historiallisia runoelmia. Runot kehittyivät siirtyessään paikkakunnalta paikkakunnalle ja sukupolvesta sukupolveen aina siihen asti, kunnes niitä alettiin kirjoittaa ylös. Tämän vuoksi kansanrunoudessa on havaittavissa erilaisia kerrostumia, joista nuorimmat yleensä eroavat vanhemmista suuresti.

Suomalaista kansanrunoutta on säilynyt nykyaikaan vuosisatoja myöhemmin muistiin kirjoitetuissa runoissa ja loitsuissa, joita on koottu muun muassa Kalevalaan ja Kantelettareen. Säilyneissä runoissa on hyvin keskiaikainen leima, sillä esikristilliset ja kristilliset ainekset ovat niissä monella tavalla sekoittuneet toisiinsa. Kristinuskoa edeltävän uskomusmaailman viittaavat muun muassa moninaiset jumalolennot ja loitsut. Kristinusko on vaikuttanut puolestaan käsityksiin tuonelasta ja kuolemanjälkeisestä elämästä sekä usein esiintyviin Neitsyt Mariaa muistuttaviin äitihahmoihin. Tämän vuoksi on vaikea tietää, mihin aikaan runot ovat todellisuudessa syntyneet.

Puhtaasti kirjallisia teoksia Suomessa on keskiajalta vain vähän. Näihin kuuluu muun muassa latinankielisiä virsiä ja koululauluja, kuten Piae Cantiones. Reformaatio korotti kansankielen jumalanpalveluksen kieleksi. Se sai aikaan myös suomen kirjakielen ja suomalaisen kirjallisuuden syntymisen sekä suuntasi suomen kielen käytön ensisijaisesti uskonnolliselle alueelle. Ensimmäisen suomenkielisen virsikirjan Yxi Wähä Suomenkielinen Wirsikiria toimitti Jacobus Finno ja uuden laajennetun laitoksen Maskun kirkkoherra Hemminki Maskulainen, joka myös julkaisi suomenkielisen käännöksen Piae Cantiones –laulukokoelmasta. Ajan merkittävin ruotsinkielinen kirjailija oli uskonnollinen runoilija Sigfrid Aronus Forsius. Yksi aikakauden merkittävimpiä suomenkielisiä runotuotteita oli Mattias Salamniuksen kalevalamittaan kirjoittama messiadi Ilo-laulu Jesuxesta. Ruotsinkielisen runouden merkittäviin teoksiin kuuluu Suomen ensimmäisen naisrunoilijan, Christina Regina von Birchenbaumin kirjoittama elegia En ny visa.

1700-luvun humanistisen tieteen merkittävin edustaja oli H. G. Porthan, jonka vuoksi koko aikakautta on Suomen kirjallisuuden historiassa usein nimitetty ”Porthanin aikakaudeksi”. Hänen ympärilleen keräytyi joukko tutkijoita, jotka käsittelivät teoksissaan Suomen historiaa, kieltä, muinaisuskoa ja niin edelleen. Hänen ympärilleen muodostui myös Suomen ensimmäinen kirjallinen seura, Aurora-seura. Seuran taiteelliset pyrkimykset peri Frans Mikael Franzen, joka on merkittävin Suomen Ruotsin vallan aikaisista runoilijoista. Franzenin aikalainen oli runoilija Mikael Choraeus.

Venäjän vallan aika

Suomen Ruotsista erottamisen jälkeen kansallishenki alkoi herätä ja Suomen kirjallisuus alkoi saada omintakeisempaa muotoa ja sisältöä. Uppsalasta tullut uusromanttinen virtaus sai Turussa joukon kannattajia, niin sanotut Turun romantikot, joista useimmat ryhmittyivät Aura-kalenterin (1817–1818) ja Mnemosyne-lehden (1819–1823) ympärille. Ryhmän sieluna toimi A. I. Arwidsson, joka oli ennen kaikkea sanomalehtikirjoittaja ja historiantutkija, mutta kirjoitti myös runoja.

Kansallistunteen heräämisen seurauksena Suomen kansanrunouden keräily vilkastui, ja siihen ottivat osaa muun muassa Arwidsson ja C. A. Gottlund, joka toimi myös kirjailijana, sekä Zacharias Topelius. 1800-luvun ensimmäisillä vuosikymmenillä toimi myös muutamia runoilijoita, jotka taivuttelivat suomea uudenlaisiin runomittoihin. Tuotteliain heistä oli Jaakko Juteini, joka käsitteli runoissaan ja suorasanaisissa teoksissaan erilaisia aiheita valistusajan hengessä. Toinen varhainen mutta tuotannoltaan suppeampi runoilija oli Kallio eli Samuel Gustaf Bergh.

Kalevala, ensimmäinen painos vuodelta 1835.

Elias Lönnrotin elämäntyö toimi suoranaisena jatkona näille pyrkimyksille. Lönnrot oli kerännyt kansanrunoja jo vuodesta 1828. Kanteletar ilmestyi vuonna 1840 ja Kalevala lopullisessa muodossaan vuonna 1849. Näihin aikoihin oli niin sanottu murteiden taistelu, joka koski varsinkin suomen kielen oikeinkirjoitusta sekä kysymystä, tulisiko kirjakielen pohjana olla [[[Itämurteet|itä]]- vai länsimurre. Vasta Lönnrot sovitti riidan yhdistämällä kirjakieleen aineksia molemmista päämurteista.

Suomen ruotsinkielisen runouden ensimmäinen huippukausi ajoittui 1830–1860-lukujen väliin. Sen keskeisin henkilö oli J. L. Runeberg. Runebergin ympärille muodostui 1830-luvulla Helsingissä niin sanottu Lauantaiseura. Tähän piiriin kuuluivat muun muassa runoilijat J. J. Nervander ja Fredrik Cygnaeus. Muita ajan runoilijoita olivat Lars Stenbäck, Zacharias Topelius ja E. A. Ingman.

Huomattavampia omaperäisiä teoksia alkoi ilmestyä suomeksi 1860-luvulla. Jonkinlaisena vanhan kansanrunouden jälkisatona voidaan pitää sitä kalevalanmitalla sepitettyä mutta sisällykseltään omintakeista runoutta, jota tuottivat sellaiset talonpoikaisrunoilijat kuin Paavo Korhonen, Olli Kymäläinen ja Antti Puhakka.

Kun yhteiskunnallinen ja valtiollinen elämä vilkastui, koitti kirjallisuudellekin ripeän kehityksen aika. Painopiste alkoi siirtyä suomenkielisen kirjallisuuden puolelle. Runoilijat A. E. Ahlqvist (A. Oksanen) ja Julius Krohn (Suonio) taivuttelivat suomen kieltä uusiin runomuotoihin.

1870-luvulla aloitteli joukko runoilijoita: Kaarlo Kramsu, Shakespearen suomentaja Paavo Cajander, Arvid Genetz (A. Jännes) ja J. H. Erkko. Realistisen murroskauden merkit tuntuvat selvimmin Kasimir Leinon runoudessa. Hänen aikalaisiaan olivat Severi Nuormaa ja Valter Juva.

Vasta 1890-luvulta alkaen persoonallisesti läikehtivä mielikuva- ja tunne-elämä pääsi runoudessa vapaammin kuuluville. Huomattavimmat tuolloin toimineista suomalaisista runoilijoista olivat Eino Leino, Larin Kyösti, Otto Manninen, V. A. Koskenniemi, Aarni Kouta, Juhani Siljo, Aino Kallas, L. Onerva, Hilja Haahti, Aaro Hellaakoski, Einari Vuorela ja Uuno Kailas.

Suomen itsenäisyyden aika

1900-luvun alun lähtökohtana oli runoudessa kansallinen uusromantiikka. 1920-luvulla suomenkielisessä kirjallisuudessa nousi esille Tulenkantajat-ryhmä, joka julisti kansainvälistä sanomaa ”Ikkunat auki Eurooppaan!” Heihin kuuluivat muiden muassa Katri Vala, Mika Waltari ja Uuno Kailas. Suomenruotsalaiset runoilijat kehittivät Edith Södergran johtotähtenään niin sanotun suomenruotsalaisen modernismin, jolle oli tyypillistä vapaa rytmi, voimakas kuvallisuus, aihealueen laajeneminen, arkiset motiivit sekä puhekielisyys. Vaikutteita siihen saatiin muun muassa englantilaisesta imagismista, venäläisestä futurismista, dadaismista ja ekspressionismista.

1930-luvulla maailmanpoliittinen tilanne vaikutti Suomeenkin, ja kansainvälisyyden tilalle nousivat perinteisyys ja kansallisuus.

1950-luvun modernismiksi nimetty kausi muistutti suomenruotsalaista modernismia. Tällä kaudella ei muodostunut kiinteää kirjailijaryhmää eikä erityistä ohjelmaa. 1950-luvun modernisteja olivat muiden muassa Helvi Juvonen, Eeva-Liisa Manner, Paavo Haavikko, Aila Meriluoto, Tuomas Anhava ja Bo Carpelan.

1960-luvulla modernismin taiteelliset ilmaisukeinot uudistuivat vastareaktiona 1950-luvun modernismille: arkisemmat äänenpainot, kaupunkiympäristöön liittyvä kuvasto, poliittiset ainekset ja yleinen rosoisuus. Harvoille puhumisen sijaan vaadittiin ja ilmaistiin yhteisyyttä, päivänkohtaisuutta ja kantaaottavuutta. 1960-luvun ”epäpuhtaaksi runoudeksi” kutsutun suunnan keulahahmo oli Pentti Saarikoski. Muita 1960-luvun modernisteja olivat Kari Aronpuro, Mirkka Rekola, Jyrki Pellinen ja Väinö Kirstinä.

1970-luvulla poliittisen kirjallisuuden vastapainoksi alkoi syntyä luonto- ja mieterunoa. Myös saamelais­kirjallisuutta alkoi ilmestyä (Nils-Aslak Valkeapää). Suomenkielisen ja ruotsinkielisen kirjallisuuden välinen raja alkoi hälvetä, kun suomenruotsalainen teos saattoi ilmestyä samaan aikaan sekä ruotsiksi että suomeksi. Runoudessa näkyi rock-vaikutteita ja pitkästä aikaa loppusointujakin. Uusia runoilijoita olivat muun muassa Sirkka Turkka, Arja Tiainen ja Arto Melleri.

Lähteet

• Pieni tietosanakirja
• Laitinen, Kai: Suomen kirjallisuuden historia. (Suomalainen kansanrunous: Satu Apo. Suomen ruotsinkielinen kansanrunous: Gun Herranen. 4. uusittu painos) Helsingissä: Otava, 1997. ISBN 951-1-15010-3

Kirjallisuutta

• Kainulainen, Siru & Krappe, Johanna (toim.): Suomalaisia nykyrunoilijoita. Helsinki: BTJ, 2008. ISBN 978-951-692-711-7
• Katajamäki, Sakari & Pentikäinen, Johanna (toim.): Runosta runoon. Suomalaisen runon yhteyksiä länsimaiseen kirjallisuuteen antiikista nykyaikaan. Helsinki: WSOY, 2004. ISBN 951-0-28568-4
• Parkko, Tommi: Runouden ilmiöitä. Helsinki: Avain, 2012. ISBN 978-951-692-918-0

Aiheesta muualla

• Suomalaista nykyrunoutta Electric Verses -verkkoantologiassa.(Arkistoitu – Internet Archive)
• Suomalaisia runoilijoita Sanojen ajassa (Arkistoitu – Internet Archive). Helsingin kaupunginkirjasto.
• Runosto.net, vanhaa suomalaista runoutta.