Vajrayana

Vajra ja kello, joita käytetään toisinaan vajrayana-buddhalaisuuden symboleina.

Vajrayāna (Tantrayāna, Mantrayāna) (suomennettuna timanttipolku) on buddhalaisuuden kolmas pääsuuntaus. Vajrayānaa kutsutaan myös buddhalaiseksi tantraksi. Siinä missä pienellä polulla (hīnayāna) päämääränä on tulla arhatiksi, suurella polulla (mahāyāna) ja vajrayānassa päämäärä on tulla bodhisattvaksi. Vajrayanan ja mahayanan ero on ennemminkin menetelmissä kuin opeissa. Vajrayānassa keskeisessä asemassa on kokemuksen välittäminen opettajalta (lama) oppilaalle. Vajrayana-buddhalaisia on arviolta 6 000 000.

Tantrisen meditaation harjoittaja tavoittelee valaistumista meditoimalla ja ympäröimällä itsensä symboleilla, jotka vastaavat harjoittajan uskonnollisia tavoitteita ja siten auttavat harjoittajaa suuntaamaan mieltään kohti vajrayānalaisuuteen kuuluvia hyveitä kuten muun muassa myötätuntoisia ja altruistisia ajatuksia, viisautta, eettistä käytöstä ja kärsivällisyyttä. Tällaisia symboleita ovat esimerkiksi sekä buddhalaisuuteen liittyvät symbolit (kuten lootus) että buddhalaisia pyhimyksiä esittävät maalaukset ja patsaat. Tiibetiläiset uskovat, että tantrinen meditaatio on tehokkain tapa saavuttaa valaistuminen. Tantriset harjoitukset ovat peräisin 400–800-luvuilta. Myös mandalan käyttö meditaatiossa on yleistä.

Vajrayanan pääsuuntaukset

• tiibetiläinen buddhalaisuus (esiintyy Tiibetissä, Bhutanissa, Pohjois-Intiassa (erityisesti Sikkimissä), Nepalissa, Lounais-Kiinassa, Mongoliassa sekä Venäjällä, erityisesti Kalmukian, Tuvan ja Burjatian alueella.)
  • Nyingma(pa) (vanhin koulukunta)
  • Kagyu(pa) (suullisen välityksen linja)
  • Sakya(pa)
  • Geluk(pa)
  • Jonang(pa) (pieni)
• Shingon (esiintyy Japanissa)

Vajrayāna Tiibetissä

Tiibetin buddhalaisuus sisältää kaikki Intiassa alkunsa saaneet opetukset. Tiibetiläisten kääntäjien ja intialaisten mestarien ponnistelujen ansiosta koko buddhalaisten opetusten kokoelma saatiin käännetyksi sanskritista tiibetin kielelle. Tällä pohjalla buddhalaisuus kukoisti Tiibetissä 1900-luvun puoliväliin saakka. Tiibetin valtauksen jälkeen arviolta 100 000 vajrayana-buddhalaista päätyi pakolaisina pääsääntöisesti Intiaan.

Tiibetin kuningas Trisong Detsen kutsui 700-luvulla Tiibetiin kaksi buddhalaista mestaria: Guru Rinpochen (Padmasambhava) ja Shantarakshitan. Samanaikaisesti kuningas käännätti tärkeitä buddhalaisia kirjoituksia tiibetin kielelle. Tämä varhainen opetus- ja käännöstoiminta synnytti nyingma- eli ”vanhauskoisen” perinteen. Nyingma-perinteen opetukset perustuvat tämän varhaisen käännöskauden teksteihin.

Toinen käännöskausi tapahtui 1000-luvun puolivälissä, jolloin tarkistettiin aiempaa terminologiaa ja käännettiin uusia kirjoituksia. Perinteitä, jotka perustuvat tälle kaudelle, kutsutaan sarma- eli ”uusiksi” perinteiksi. Näistä tunnetuimmat ovat kagyu, sakya ja gelug. Kagyü-perinteen toi Tiibetiin Marpa Kääntäjä (1012–1097), joka painotti neljää erityistä opetusten välitystä, joiden alkuperä johtaa intialaiseen siddhaan Tilopaan ja muihin mahamudra-linjan intialaisiin mestareihin. Sakya-perinteen perusti Khön Könchog Gyalpo (1034–1102), joka välitti eteenpäin intialaisen mahasiddha Virupan opetuksia. Gelug- eli ganden-perinteen perusti Tsonghapa (1357–1419), joka painotti intialaisen mestarin Atishan (982–1054) Tiibetissä perustaman kadampa-koulukunnan opetuksia.

Vajrayāna levisi Himalajalta edelleen Mongoliaan sekä nykyisen Venäjän alueelle muun muassa Tuvaan, Burjatiaan ja Kalmukiaan. Buddhalaisuuden hävitessä Intiasta vajrayāna säilyi näillä alueilla. Tiibetistä tuli vajrayāna-buddhalaisuuden keskus. Länsimaihin vajrayāna on levinnyt 1950-luvulta lähtien tiibetiläispakolaisten ja heidän länsimaisten oppilaidensa välityksellä.

Katso myös

• Tiibetinbuddhalainen musiikki
• Korkein totuus

Aiheesta muualla

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Vajrayana Wikimedia Commonsissa