Vanhuudesta

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Vanhuudesta
Cato maior de senectute
Alkuperäisteos
Kirjailija Cicero
Kieli latina
Genre filosofia
Julkaistu 44 eaa.
Suomennos
Suomentaja Marja Itkonen-Kaila
Kustantaja WSOY
Julkaistu 1992
ISBN 951-0-17868-3
Löydä lisää kirjojaKirjallisuuden teemasivulta

Vanhuudesta (lat. Cato maior de senectute, ”Cato vanhempi vanhuudesta”) on Ciceron kirjoittama filosofinen teos, joka käsittelee vanhuutta ja kuolemaa.[1][2]

Historia

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Cicero kirjoitti teoksen vuonna 44 eaa., muutama viikko Julius Caesarin murhan jälkeen. Tämä käy ilmi muun muassa Ciceron Atticukselle osoittamista kirjeistä sekä teoksesta De divinatione.[2][3] Cicero omisti teoksen ystävälleen Atticukselle[4] samoin kuin samoihin aikoihin kirjoittamansa dialogin Ystävyydestä. Nämä kaksi teosta voidaankin nähdä eräänlaisena kaksosparina.[1]

Cicero sai teokseensa paljon vaikutteita varhaisemman kreikkalaisen filosofian dialogeista. Hän jäljittelee Platonin Valtiossa ja Faidonissa käytyjä keskusteluja ja on kääntänyt teokseensa kohtia Ksenofonin dialogista Talouden taito. Muodoltaan ja tyyliltään teos muistuttaa kuitenkin enemmän Aristoteleen dialogeja.[2]

Vanhuudesta kuuluu Ciceron filosofisista teoksista suosituimpiin.[1] Benjamin Franklin julkaisi teoksesta englanninkielisen käännöksen, jonka oli tehnyt James Logan. Tämä oli ensimmäinen klassisen tekstin käännös Uudessa maailmassa.[5]

Sisältö

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

»[S]opivimpia aseita vanhuuteen, Scipio ja Laelius, ovat tieteet ja hyveiden vaaliminen. Jos on ikänsä kaiken niitä viljellyt, ne kantavat pitkän ja täyteläisen elämän päätteeksi ihmeellisiä hedelmiä, eivätkä ainoastaan siten, että ne eivät koskaan jätä meitä yksin, eivät edes elämämme ehtoolla – – vaan myös koska on suloista tietää eläneensä elämänsä hyvin ja muistella niitä lukuisia hyviä töitä, jotka on tehnyt.[6]»

Ciceron teos on muodoltaan dialogi eli keskustelu. Siinä arvostettu Marcus Porcius Cato vanhempi, jonka mukaan koko dialogi on nimetty, puhuu aiheesta Scipio Africanukselle ja Gaius Laelius Sapiensille. Keskustelu on sijoitettu vuoteen 150 eaa., jolloin Cato oli 83-vuotias, ja Scipio Africanus ja Laelius nuoria miehiä, kummatkin noin 35-vuotiaita.[3]

Teos koostuu 85 lyhyestä luvusta. Se voidaan jakaa kolmeen osaan. Alkuosassa dialogi omistetaan Atticukselle.[4] Tätä seuraa alustava keskustelu dialogin aiheesta.[7] Siinä Scipio ilmaisee ihailevansa Caton onnellista vanhuutta ja Laelius pyytää Catoa kertomaan, kuinka sellainen voidaan saavuttaa. Pääosan keskustelusta muodostaa Caton esittämä vanhuuden puolustus, jossa hän torjuu neljä yleistä vanhuutta vastaan esitettyä syytöstä.[8] Caton puhe jatkuu keskeyttämättä dialogin loppuun ja näin se on käytännössä enemmänkin monologi.[2]

Cato käsittelee puheensa aluksi maineikkaita miehiä, jotka elivät elämänsä loppuun onnellisina; tällaisiksi mainitaan Fabius Maximus, Platon, Isokrates, Gorgias ja Ennius.[9] Tämän jälkeen Cato kumoaa joukon vanhuutta vastaan esitettyjä syytöksiä. Ensimmäisen syytöksen mukaan vanhuus johtaa toiminnallisesta elämästä luopumiseen. Caton mukaan on kuitenkin olemassa monia toimia, joissa vanhukset hyödyttävät yhteisöä, ja monet maineikkaat vanhukset olivat työteliäitä loppuun saakka.[10]

Toisen syytöksen mukaan vanhuus vie ruumiilliset voimat. Caton mukaan vanhana ei kuitenkaan tarvita yhtä paljon voimia; toisaalta monet vanhuuden ongelmat johtuvat sairauksista, jotka voivat yhtä lailla iskeä nuorempiinkin.[11]

Kolmannen syytöksen mukaan vanhuus vie kyvyn nauttia elämästä. Caton mukaan ne asiat, jotka tuottavat nautintoa nuoruudessa, ovat kuitenkin pahoja, ja vanhuus vain vapauttaa niistä. Samalla vanhuus tuo mukanaan parempia nautintoja, kuten keskusteluista ja kirjallisuudesta nauttiminen.[12]

Neljännen syytöksen mukaan vanhuus on onnetonta aikaa, koska se on kuoleman odottelua. Caton mukaan elämässä ei kuitenkaan ole päämääränä elää pitkään vaan hyvin, jolloin kuolemaa ei tarvitse pelätä missään iässä. Lisäksi kuolema on luonnollista, erityisesti vanhuudessa, ja tapahtuu vieläpä nopeasti ja lähes kivuttomasti, joten siksikään sitä ei tarvitse pelätä. Cato katsoo kuoleman myös olevan portti onnelliseen kuolemattomuuteen, mitä hän perustelee muun muassa Platonin näkemyksillä.[13] Lopuksi Cato ilmaisee kaipaavansa tällaista kuolemattomuutta ja yhdistymistä kaikkiin niihin, jotka hän ennen tunsi ja joita hän rakasti.[14]

Ciceron mukaan vanhuus ei näin vaikuta kaikkiin samalla tavalla, vaan hyväluonteiset ihmiset voivat jatkaa onnellista elämää myös vanhana, kun taas huonoluonteiset ihmiset saavat vanhuudessa kannettavakseen lisää onnettomuuksia.[15]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ a b c Itkonen-Kaila, Marja: Ciceron elämä ja teokset. Teoksessa Cicero 1992, s. v–xx.
  2. ↑ a b c d Reid, James S.: M. Tulli Ciceronis Cato Maior de Senectute. Introduction Project Gutenberg. Viitattu 19.2.2013. (englanniksi)
  3. ↑ a b Vital, Nick (toim.): Cato Maior de Senectute by Marcus Tullius Cicero The Society for Ancient Languages. Arkistoitu 21.2.2006. Viitattu 19.2.2013. (englanniksi)
  4. ↑ a b Cicero: Vanhuudesta 1–3.
  5. ↑ James Logan. William Penn's secretary, statesman Historic Germantown. Independence Hall Association. Viitattu 19.2.2013. (englanniksi)
  6. ↑ Cicero: Vanhuudesta 9. Suomennos Marja Itkonen-Kaila.
  7. ↑ Cicero: Vanhuudesta 4–9.
  8. ↑ Cicero: Vanhuudesta 10–85.
  9. ↑ Cicero: Vanhuudesta 10–14.
  10. ↑ Cicero: Vanhuudesta 15–26.
  11. ↑ Cicero: Vanhuudesta 27–38.
  12. ↑ Cicero: Vanhuudesta 39–65.
  13. ↑ Cicero: Vanhuudesta 66–82.
  14. ↑ Cicero: Vanhuudesta 83–85.
  15. ↑ Clayton, Edward: Cicero: Cicero's writings The Internet Encyclopedia of Philosophy. Viitattu 12.3.2013. (englanniksi)

Kirjallisuutta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomennos

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Cicero: Vanhuudesta. Teoksessa Cicero: Vanhuudesta. Ystävyydestä. Velvollisuuksista. (Cato maior de senectute; Laelius de amicitia; De officiis.) Suomentanut ja johdannon kirjoittanut Marja Itkonen-Kaila. Laatukirjat. 3. painos (1. painos 1967) Helsinki: WSOY, 2002. ISBN 951-0-17868-3

Muita käännöksiä ja tekstilaitoksia

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Cicero: On Old Age. Teoksessa Cicero: Volume XX. (On Old Age (De Senectute). On Friendship (De Amicitia). On Divination (De Divinatione). Loeb Classical Library 154) Cambridge, MA: Harvard University Press, 1923. ISBN 0674991702 Latinankielinen alkuteksti ja englanninkielinen käännös.

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Vanhuudesta&oldid=22819162”