Ensimmäistä parempi, mutta rakentui sen rakentamalla pohjalle, joten ehkä tämä pitäisi ajatella yhtenä viisituntisena eeppisenä aavikkoplaneettaseikkailuna. Hahmogallerian laajentaminen ja juonittelujen syveneminen viihdytti ja olin melkein pettynyt siitä, miten nopeaati ja mutkat oikoen kaikki tämä paketoitiin loppuratkaisuksi. Riefenstahl-tyylittely oli hiukan kornia, mutta silti toimivaa. En voinut kuitenkaan olla miettimättä Leijonakuninkaan Kolmannen valtakunnan pastissia.

Dyyni-kirjoissa yhteiskunnallista ulottuvuutta enemmän korostuu kaukaisten muistikuvieni mukaam taiteelliset jipot, mutta en malta silti olla miettimättä Gramscin ajatusta, jonka mukaan fasismi ratkaisee kapitalismin tuotannon sakkaamisen kranaatilla ja konekiväärillä.…

Poika ja haikara on varmaan Miyazaki-Ghibli-fiilistelyä. Toimiva sekoitus elementtejä Miyazakin aiemmista elokuvista (eniten mieleen tuli Porco Rosson viittaukset "tähän maailmaan" ja Mononoken tummemmat ja väkivaltaisemmat sävyt). Elokuva ammentaa ilmeisesti paljon myös Miyazakin omaelämäkerrallisista kokemuksista lapsena, kuten sen, että hänen itsensä lapsena ja elokuvan päähenkilön isä on töissä asetehtaassa sodan aikaan. Militaristis-kapitalistista kompleksia elokuvassa kommentoidaan tuttuun tapaan ohimennen kohdassa, jossa aikuiset toteavat, että sota-aika on hyvää aikaa tehtaalle. Enemmän kuitenkin liikutaan lasten, kasvamisen ja henkisen kehityksen maisemissa kuin siinä aikuisten sotaisassa…