Artikkeli on yli 8 vuotta vanha

Kun raha peliautomaattiin kilahtaa, sielu toiveiden taivaaseen vilahtaa

Kolme ohjelmaa eri vuosikymmeniltä näyttävät asennemuutoksen rahapelejä kohtaan Suomessa: 70-luvulla rahapelien pahaa mainetta pyrittiin hienovaraisesti purkamaan, 80-luvulla etsittiin syitä suomalaisten pelihimoon ja 90-luvulla toivottiin jo, että "uhkaavalta kuulostavalle" uhkapeli-sanalle keksittäisiin korvaava sana.

Rahapelien asema Suomessa on muuttunut rajusti vuosikymmenien saatossa. Ensin ne olivat suuria paheita, joista rangaistiin sakoilla. Tilanne muuttui kuitenkin päälaelleen, kun valtiovalta otti rahapelit siipiensä alle. Rahapelien laillisuuden myötä kävi ilmi, että meissä suomalaissa asui pelihimo.

Vuonna 1973 tehdyssä ohjelmasta ”Pelipyörre” käy ilmi, että jopa lauluissa laulettiin uhkapelien olevan muun muassa viinaan verrattavia riettauksia. Ohjelmassa Ritva Vepsä ja Väinö Vainio puhuvat pelien historiasta leppoisasti ja kovia asenteita hieman kyseenalaistaen. Elettiin aikaa, jolloin suhtautuminen raha-automaatteihin oli jo avoimempaa ja automaatteja alettiin sijoittaa ravintoloiden ja kapakoiden lisäksi myös muihin julkisiin tiloihin.

Ketkä sitten pelasivat rahapelejä? Pelipyörteessä pelaajat jaettiin kolmeen ryhmään: muun muassa totoa pelaaviin ammattipelaajiin, silloin tällöin pelaaviin amatööripelaajiin sekä pelureihin, jotka pelaavat aina, kun on tilaisuus. Peluri riskeeraa ja taistelee todennäköisyyksiä vastaan.

”Uhkapeluri on ihminen, joka pohjimmiltaan haluaa hävitä. Hän haluaa ikään kuin rangaista itseään, koska hän yrittää rikkoa mahdollisuuksien rajoja”, kuvaili filosofian lisensiaatti Kalevi Takala ohjelmassa.

Ohjelman lopussa suunvuoron saa "satamajätkä", joka kertoo peliongelmastaan.

80-luvun ohjelmassa selvitettiin pelihimon syitä

1980-luvulla pelaaminen oli kasvanut sellaisiin mittoihin, että puhuttiin jo pelihimosta. Vuoden 1986 ohjelmassa ”Kovaa peliä Pohjolassa” yritettiinkin löytää syitä suomalaisten pelihimoon: miksi suomalaiset satsasivat jopa kansainvälisellä tasolla niin suuria summia rahapeleihin? Ennenhän näihin peleihin suhtauduttiin ”suorastaan puritaanisesti”.

”Vai riivaako meitä kenties jonkinlainen kansallinen pelihimo, suorastaan tauti?” ohjelma kysyy.

Kyllä riivaa, mutta myös rahan himo – ainakin ohjelmassa haastateltujen mukaan. Suomalaiset jonottavat innoissaan bingosaleihin ja raviluukuille veikkailemaan, koska toivovat voivansa toteuttaa unelmansa äkkirikastumisellaan. Eläkeläisille rahapelit ovat yksi tapa viettää runsasta vapaa-aikaa. Myös jännityksellä on syynsä meidän pelihimoomme.

Ylivieskalainen poliitikko Lauri Linna sanoo sanottavansa aiheesta.

”Se liittyy meidän kulttuurimme kehitysvaiheeseen. On luultavaa, että meidän vanhempi kehityksemme on ollut sellaista ankeaa, talousvaikeuksissa toimimista. Ja nyt sitten kun on näistä päästy, otetaan huvia irti tällä tavalla.”

Linna uskoi myös, että suomalainen yhteiskunta ei olisi yhtä rauhallinen, jos meillä ei olisi ”ajatuksia sitovia” rahapelejä.

90-luvun ohjelmasta uupui kritiikki

Keskusteluohjelmassa ”Ajan henki: Rahapelit” suhtautuminen rahapeleihin on peittelemättömän positiivista. Keskustelemassa ovat Veikkauksen Raimo Dahlman sekä Joensuun yliopiston dosentti Eeva-Liisa Lehtonen, joka on käsitellyt rahapelejä väitöskirjassaan. Hän ilmoittaa myös pelaavansa onnenpelejä.

Juuri Lehtonen näyttää olevan erityisen innoissaan rahapeleistä. Puhuttaessa niiden varjopuolista Lehtonen kääntää keskustelun positiiviselle raiteelle:

”Minun mielestäni kannattaisi muistaa se ilo. On toki näitä tummiakin sävyjä, puhutaan peliongelmaisista ja niin edelleen, mutta mikseivät suomalaiset saisi nauttia tällaisesta asiasta?” hän kysyy hymyillen.

Lehtonen toivoo myös, että uhkapeleille keksittäisiin jokin uusi, lievempi termi.

”Se on niin uhkaava tämä käsite”, Lehtonen sanoo.

Keskustelusta puuttuu vastakkaista kantaa edustava osapuoli. Lähes täysin kritiikittömästi rahapelejä käsittelevän ohjelman lopussa juontaja Eeki Mantere kehottaa katsojia: ”Pelaamaan vaan kaikki”.

Teksti: Sonja Fogelholm

Katso myös