19 vuotta sitten tamperelainen Janne Silas löi päänsä pahasti. Onnettomuudesta alkoi pitkä matka uuteen elämään. Janne menetti työpaikkansa, silloisen perheensä ja terveytensä. Miehen kasvot jouduttiin muokkaamaan uudestaan murtumien vuoksi, kaularangassa oli kolme murtumaa ja Janne menetti näkönsä sekä sai epilepsian.
– Minulla oli monta sataa, jossain paperissa luki 200 murtumaa kasvoluissa. Täältä kun kokeilen, minulla on ihan erilaiset puoliskot nahan alla, sanoo Janne Silas ja hieroo etusormellaan silmänsä vierestä.
– Yksi leukakirurgi kuvaili vammoja niin, että pannaan jääkiekkomaalivahdin suoja tähän naamaan ja tempaistaan sitä viisi senttiä alaspäin. Kaikki kasvoluuni olivat murtuneet ja päässä oli myös kallonmurtuma. Se kohta ei tunne vieläkään yhtään mitään. Ja vasen silmä, luomi ei oikeastaan nouse yhtään ylöspäin.
Kohtalokas tapaturma
Janne Silas oli 19 vuotta sitten menestyvä insinööri ATK-yrityksessä. Yksi aamuyö firman koulutustilaisuudessa muutti kaiken. Janne lähti yöhämärissä kohti vessaa kohtalokkain seurauksin.
– Olen ilmeisesti tippunut jyrkät portaat alas, ja pää osui suoraan alla odottavaan pirtin pöydän kulmaan. Silmälasit hajosivat ja otsa aukesi.
Janne vietiin Jämsän terveyskeskukseen. Siellä huomattiin tuota pikaa Jannen vammojen vakavuus ja matka kohti HYKS:aa alkoi.
– Helsingissä kerättiin 5 huippukirurgia paikalle ja leikkaus kesti 12 tuntia. Kaularangassani oli kolme murtumaa, niitä ei voinut leikata vielä sillä hetkellä, koska kasvoni olivat niin huonossa kunnossa, että minua ei voitu kääntää.
Synkät hetket
Onnettomuudesta alkoi pitkä matka uuteen elämään. Janne menetti työpaikkansa, silloisen perheensä ja terveytensä. Onnettomuutensa jälkeen Janne joutui opettelemaan miltei kaiken uudestaan. Vamman tuottama tunnevyöry jatkuvan väsymyksen kanssa aiheutti alkuvaiheessa synkkää masennusta.
– Lokakuun lopussa ajattelin, että nyt olen liian kova taakka perheelleni. Heräsin eräänä yönä tai oikeastaan minä en nukkunutkaan öisin juuri ollenkaan. Ajattelin yöllä, että tuossa pöydällähän on tuo unilääkepurkki. Syön ne kaikki, etten ole enää perheen taakkana. No, minä valitsin onneksi väärän purkin. Se oli nukahtamislääkepurkki. Olin kaksi päivää pikkuisen pökkerössä, mutta en kuollut siihen. Silloin sain kipinän, että nyt tästä pitää lähteä nostamaan pää pystyyn ja alkaa kuntoutua. Ajattelin, että kyllä tässä minua joku muukin tarvitsee.
Janne nousi synkistä ajatuksistaan. Mukaan tulivat opinnot avoimessa yliopistossa, yhä pidentyvät vaellukset, saksofonin soitto, opaskoira Uuno, muuttoja Järvenpäästä Lappiin ja lopulta Tampereelle sekä joogaopiskelu.
– Pari vuotta joogattuani joogaopettaja ehdotti, että lähtisin joogaopettajakoulutukseen Saarijärvelle. Innostuin heti. Koulutus kestää 7 vuotta eli kahden vuoden päästä minusta tulee ensimmäinen sokea joogaopettaja Suomessa.
Vaelluksesta voimaa
Ehkä merkittävin etappi Jannen matkalla kohti sisintään ja parantumista oli vaimon, Valeriinan kohtaaminen. Nykyään perheeseen kuuluu myös kaksi lasta sekä tärkeä yhteinen harrastus – vaellus.
Matkat kaupunginosista toiseen vaihtuivat metsävaelluksiksi. Tutuiksi tulivat metsät Lappia myöten. Vähitellen mukaan tulivat myös ulkomaat. Ensin matkailuautolla koluten, sitten lentämällä. Varsinkin legendaarinen Santiago de Compostelan pyhiinvaellusmatka alkoi kiehtoa Jannea ja vaimoa Valeriinaa.
Ensimmäisellä pitkällä 800 kilometrin vaelluksella viime vuonna perheen Arttu oli kolme- ja Aliina neljävuotias. He olivat ensimmäisinä vaatimassa uutta reissua ja niinpä perhe lähti matkaan uudestaan. Viime toukokuisella vaelluksella Portugalista Santiago de Compostelaan kilometrejä kertyi kuutisensataa.
– Ensimmäisellä reissulla, kun pääsimme lopulta Santiago de Compostelaan, jatkoimme siitä vielä Atlantin rantaan. Olimme kävelleet 800 km. Sitten tultiin kotiin ja ajateltiin, että tämä oli varmaan meidän viimeinen Santiago de Compostela -vaellus, koska lapset eivät mahdu kärryyn enää millään. Kävi kuitenkin niin, että syksyllä lapset rupesivat kysymään meiltä, että koska mennään uudelle caminolle, Janne kertoo.
Jannen suurin este elämässä on sokeus, ilmeisesti lopullinen, koska näköhermot ovat katkenneet. Hän ei näe edes valoa. Mutta näkövammastaankin hän on päässyt yli harjoittelemalla, perheensä, Valeriinan, Artun, Aliinan ja Uunon ansiosta - ja huumorillaan.
– Toki olen oppinut elämään tämän näkövamman kanssa, mutta kyllä se hieman helpottaisi, jos näkisi. Yksi näkövammainen sanonut hyvin, että se on helppo olla sokea, kun vähän näkee.
Vaimo Valeriinastakin on näkemisessä apua, mutta ei liiaksi.
– Hyvin harvoin minä olen Jannen silminä. Toki on helpompaa, että minä luen postit, ettei Jannen tarvitse lähteä alakertaan varta vasten niitä skannaamaan. Senkin Janne kyllä pystyisi ihan hyvin hoitamaan itse. Vuosien varrella meillä on käytännöt muovautunut siihen suuntaan, että niissä asioissa, missä minä pystyn auttamaan, minä autan, mutta Jannella on kuitenkin oma itsenäisyys ja hän pystyy hoitamaan asiat kotona yhtä lailla kuin näkeväkin.
Toimittaja: LASSE TUORILA