Sotilasfarsseista muodostui Suomeen 1950-luvulla oma selkeä lajityyppinsä. Niiden ahkerin valmistaja oli Fennada-filmi, joka teki vuosina 1952–1958 kaikkiaan seitsemän komediaa kurittomien "monnien" eli alokkaiden toilailuista – yhden joka kesä.
Artikkeli sisältää seuraavat Fennada-elokuvat, niiden trailerit, esittelyt sekä tekijä- ja näyttelijälistat: Kaikkien naisten monni, Miljonäärimonni, Laivaston monnit maissa, Sankarialokas, Tyttö lähtee kasarmiin, Vääpelin kauhu ja Sotapojan heilat. Edellä olevista linkeistä pääset haluamaasi elokuvaan. Artikkelin lopussa tekijät ja näyttelijät muistelevat elokuvia dokumenttisarjassa Fennadan tarina.
Sotilaselämään sijoittuvia komedioita tehtiin vuodesta 1938 vuoteen 1966 yhteensä 25 kappaletta. Elokuvatutkija Kimmo Laineen mukaan ensimmäisen vaiheen (1930- ja 1940-lukujen) elokuvat pyrkivät lujittamaan yhtenäistä puolustustahtoa ja sotilaallista henkeä, johon vaikeasti sopeutuvat "murheenkryynitkin" kasvavat mukaan. Viisikymmenluvun farsseissa taas painotettiin enemmän viihteellisyyttä ja harmittomuutta. Niissä pelleiltiin armeijakurin ja komentosuhteiden kustannuksella ja sotilaallisuuden käsitettä karnevalisoitiin roolipeleillä ja ristiinpukeutumisella.
Silti ainakin Fennada-filmin sotilasfarssit päättyivät kaiken kohelluksen jälkeen siihen, että joukosta poikkeava alokas – usein jonkin sankariteon jälkeen – lupaa tulla "kunnon sotilaaksi ja mieheksi" ja "löytää paikkansa kansansa ja tovereidensa keskuudessa". Monasti asiaa avittaa tervehdyttävä "sakinhivutus" (ts. ryhmäkiusaaminen) tai sen uhka.
Fennada astuu ruotuun
Fennadan sotilasfarssikauden aloitti vuonna 1952 Kaikkien naisten monni, jonka sai ohjattavakseen Lasse Pöysti. Hänen itsensä esittämä lukutaidoton maalaispoika Nieminen on hieman Jaroslav Hašekin sotamies Švejkin tyyppinen syyntakeeton hahmo, joka hölmöilyllään tekee pilaa armeijan kurista, komentosuhteista ja totisista rutiineista.
Suositun filmin hyppelehtivä juoni varuskunnan kassan ryöstöineen ja veikkausvoittoineen on kömpelöhkö, mutta mukaan on mahdutettu paljon nopeatempoisia vitsejä ja toimivaa tilannekomiikkaa, jossa Pöysti irrottelee välillä vauhdikkaastikin.
Hän on ihanteellinen valinta päärooliin, alokas joka aina tekee päinvastoin kuin pitäisi, tyhmä, kiltti, menestyksekäs ja hyvin viehätysvoimainen.
Greta Brotherus Lasse Pöystistä Hufvudstadsbladetissa 6.7.1952
Alokas Niemisen suhdetta hänestä huolehtiviin naisiin on sävytetty pikantilla eroottisella vihjailulla, vaikka ohjaajaa kehuttiinkin "karkeuksien välttämisestä".
Runsaiden laulunumeroidensa osalta tuotos tuo mieleen 1930-luvun Meidän poikamme -musikaalit. Säveltäjä Einar Englund sai arvostelijoilta erityiskehuja elokuvamusiikistaan. Sivuosassa everstin tyttärenä esiintyy nuori Jutta Zilliacus.
Miljonäärimonni on saada proletaarin nyrkistä
Roland af Hällströmin ohjaaman Miljonäärimonnin (1953) myötä Fennadan sotilasfarssien painopiste siirtyi maalaisalokkaista kaupunkilaisiin. Päähenkilönä on rikas, hemmoteltu ja itsetietoinen yläluokan kasvatti, joka asennoituu kasarmiin kuin lomahotelliin.
Asetelma synnyttää muutamia herkullisia sananvaihtoja. Työtä laistavan velttoilijan tapa laistaa tehtävistään rahan avulla synnyttää tupatovereissa kuitenkin lopulta oikeaa luokkavihaa: "Me halutaan antaa sille proletaarin nyrkistä!"
Armeijan hierarkian kanssa päästään pelleilemään, kun monni hyppää kenraalin vetimiin. Ulkoinen naamio riittää rooliin: alaiset ovat valmiita tottelemaan ketä tahansa, jolla on oikea univormu ja elkeet. Kiinnostavista oivalluksista huolimatta elokuva on onnistuttu jälleen päättämään epäuskottavaan sankaritekoon.
Elokuvasta tuli vuoden suurimpia katsojasuosikkeja. Jotkut lehtikriitikoista olivat jo tässä vaiheessa tyystin kyllästyneitä koko lajityyppiin, toiset sentään yrittivät nähdä Miljonäärimonnin huumorissa jotain hyvääkin.
Myönteistä on, että reserviläisnaamat ovat alokkaiden joukossa vähentyneet...
Keskisuomalainen-lehti Miljonäärimonnista 21.9.1953
Kuten Fennadan edellisessäkin sotilasfarssissa, filmin sankariparin muodostivat Lasse Pöysti ja Toini Vartiainen. Pöysti ja hänen tupatoveriaan esittävä Sakari Halonen olivatkin vuosikymmenen ahkerimmin käytettyjä alokasroolien esittäjiä.
Filmin runsaissa laulukohtauksissa Halonen on niin paljon esillä, että häntä voisi niiden perusteella luulla pääosan esittäjäksi. Toini Vartiaisen osuudet laulaa Seija Lampila.
Laivasto liittyy farssirintamaan
Fennadan kolmannessa sotilaskomediassa etsittiin vaihtelua vaihtamalla aselajia. Ville Salmisen ohjaama Laivaston monnit maissa (1954) yritti ehdottomasti välttää kaikkea mahdollista epäkunnioittavuutta asevoimia ja upseeristoa kohtaan. Pyrkimyksen lakikohtana on filmin alkupuolelle leikattu näyttävä tykistöharjoitusspektaakkeli, jota säestää reipas isänmaallinen marssilaulu.
Myös elokuvan ennakkomainonnassa korostettiin sen realistista ja kasvattavaa henkeä. Kimmo Laine uumoilee syyksi, että tuotantoyhtiöllä oli vaikeuksia saada merikohtauksiin laivaston kalustoa. Puolustuslaitoksen suhtautuminen sotilasfarsseihin alkoi 1950-luvun edetessä muuttua varauksellisemmaksi.
Filmiin on ympätty vakoilujuoni, johon päähenkilö – asepalvelukseen pakolla haettu matruusi – kiedotaan mukaan. Loppu on odotettu: filmin alkumetrien humalainen, miltei anarkistinen oman tien kulkija nousee sankariksi.
Päärooli oli Ari Laineen ensimmäinen ja ainoa. Hänen pokerinaamainen, hiljainen huumorinsa tekee matruusi Taneli Taivaisesta tuoreen ja kiinnostavan. Laineen suoritus pantiin merkille myös aikalaiskommenteissa.
Erinomainen koomikko, ilmeily ja replikointi vallan mojovaa...
Valma Kivitie Ari Laineen pääroolista Elokuva-Aitassa 16/1954
Koko laivastopuoli jää elokuvassa kuitenkin, erikoista kyllä, siviilien ja heidän roolileikkiensä varjoon. Melkein päätarinaksi nousee autonkuljettajana esiintyvän varakkaan nuorukaisen (Jussi Jurkka) ja hotellinpitäjän kurvikkaan tyttären (Mei-Ling Axberg) romanssi.
Tanelin lemmitty, Irja Rannikon esittämä rehevä huoltamoapulainen, puolestaan tekeytyy rikkaaksi perijättäreksi (juonen rakentelussa on jälleen kerran käytetty apuna veikkausvoittoa) mutta ajautuu "luokkaristiriitaan" lomahotellin yläluokkaisten naisten kanssa. Arvostelijoiden hatarana pitämää juonirakennelmaa tuettiin jälleen monilla musiikkinumeroilla. "Suuri mitättömyys koko elokuva. Se on kauheimpia töitä mitä käsistäni on lähtenyt", ohjaaja itse parahti haastattelussa vuonna 1976.
Fantasiaa, parodiaa ja stereotypiaa
Fennadan neljännessä kasarmikomediassa ”monni”-sana maltettiin vihdoin viimein tiputtaa elokuvan otsikosta. Sankarialokas aloitti lajityypin ahkerimman ohjaajan Aarne Tarkaksen sotilasfarssiuran vuonna 1955.
Pöysti – kukapa muu – esittää sotaväkeen saapuvaa kirjailijanalkua, joka vähän väliä eläytyy fantasioihinsa historian ”tuntemattomista sotilaista”: muukalaislegioonalaisista, brittiläisen sukellusveneen urhoista tai Väinö Linnan hahmoja muistuttavista korpisotureista.
Nämä mielikuvitusjaksot, joissa parodioidaan sotafiktiota ja hupaillaan kirjallisuussitaateilla, ovat tarinan hauskinta ainesta, ja niissä etenkin Pöysti ja Jussi Jurkka panevat parastaan. Rakenneratkaisu peittää armeliaasti pääjuonen ohuuden, vaikka irrottelut lopulta kuivahtavatkin sovinnaiseen armeijahenkisyyteen ja tekoponteviin marssilauluihin. Filmi on kokonaisuutena kuitenkin Fennadan monnikomedioiden piristävimpiä, jos kohta kritiikki suhtautuikin siihen kohtalaisen nihkeästi.
Leo Jokela tekee Sankarialokkaassa ensimmäisen ison filmiroolinsa: hänen esittämänsä ”Leo Lindblom” (ehkä tunnettuun orkesterinjohtajaan viittaava huuli) oli neuvokas ja sympaattisestikin kuvattu romanimies, jonka miltei patologinen työnvieroksunta edustaa kuitenkin suomifilmin tyypillistä etnistä stereotypiaa.
Ristiinpukeutumista ja rintaliivejä
Tarkaksen Tyttö lähtee kasarmiin (1956) oli uusi muunnelma alokasaiheesta. Nyt ei päähenkilö ollut poikkeava henkisiltä vaan ruumiillisilta ominaisuuksiltaan.
Monessa sotilasfarssissa esiintyvä ristiinpukeutumisen teema tuottaa Tarkaksella lähinnä jännitystä sen suhteen, joutuuko miehenä esiintyvä Hertta (Elina Pohjanpää) riisuutumaan lääkärintarkastuksessa, suihkussa tai saunassa. Se on inspiroinut käsikirjoittaja Kaarlo Nuorvalaa myös moniin ei-sukupuolineutraaleihin heittoihin: "Imettäjä vai?" "Vatsa sisään, rinta ulos... no noh, no noh!" "Mitäs teillä on puseron alla?"
Kun Hertta vaihtaa jälleen rooleja veljensä (Pentti Siimes) kanssa, siirrytään jo verbaaliselta alueelta fyysiselle. Nyt naiseksi oletetun Heikin rintaa hipelöidään ja pyllyä taputellaan. Hänen joutuessaan – edelleen "tyttömonniksi" luultuna – vuorostaan lääkärintarkastukseen, vääpeli lipsauttaa, että kohta nähtäisiin "karvaisa totuus".
Myöhemmästä näkökulmasta filmin kiintoisimpia kohtauksia on Hertan ja Heikin jälleennäkeminen. Kun mieheksi naamioitunut sisko syleilee veljeään, tilannetta vakoilevat alokastoverit mutisevat hämmentyneinä keskenään: "Mittee myö oikee nähtii? Kaks pussaavaa jätkää?" Näky on niin uskomaton, etteivät he oikein itsekään pidä sitä totena. Kimmo Laine tarjoaa selitykseksi joko homoseksuaalisuuteen liittyviä yleisiä tabuja tai sensuurimääräyksiä "sukupuolielämän luonnottomuuksista".
... keksittyään jonkinlaisen lähtökohdan käsikirjoituksen tekijä ei ole vaivautunut muokkaamaan aihettaan, keksimään hauskoja repliikkejä ja tilanteita...
Martti Savo Työkansan Sanomissa 1.7.1956
Hienon näyttelijäkaartin lahjakkuutta on hyödynnetty varsin säästeliäästi. Leo Jokelan alikersantti on äreä ja totinen, sillä nytkin (kuten aiemmin Laivaston monneissa) tekijät ovat varoneet esittämästä kantapeikkoja hitustakaan huvittavina. Spede Pasanenkin pääsee vain ohimennen väläyttämään koomikonkykyjään.
Vauhdikkaimmilleen ja irtonaisimmilleen filmi yltää kohtauksessa, jossa Hertan petistä löytyneet rintaliivit ilostuttavat tupatoverit tanssimaan ja musisoimaan harjoilla ja kammoilla skiffle-tyyliin. Kuriositeettina mainittakoon, että elokuvan sivuosassa esiintyy vuoden 1953 Suomen neito Teija Sopanen.
Vanha panee pärinäpojat ojennukseen
Vääpelin kauhu (1957) oli Fennadan pääkuvaajan Esko Töyrin kolmas ja viimeinen kokoillan elokuvan ohjaustyö. Filmin naurunaiheita ovat suurisuiset ”pärinäpojat” eli nahkatakkiset moottoripyöräjannut (Pöysti ja Jokela).
Varsinainen ”vääpelin kauhu” ei ole kumpikaan leveilevistä koviksista vaan sodan käynyt teknikko Kaukonen (Heikki Savolainen), joka jostain syystä – ”vissiin Suezin sodan takia” – on komennettu uudelleen ruotuväkeen.
Kasarmilla ”vanha” panee pärinäpojat kuriin, mutta ottaa suojelukseensa muiden pompotteleman maisterihissukan. Ensimmäisen illan ohjelmaan kuuluu puntisreissuja, naisten naurattelua, lainaunivormun synnyttämiä kommelluksia ja sänkykamarikomiikkaa.
Kevyt kuin valtion kukkaro ja suruton kuin poliitikon omatunto…
Juha Nevalainen Vääpelin kauhusta Ilta-Sanomissa 20.7.1957
Aamulla Kaukosen palvelukseenastumismääräys osoittautuu erehdykseksi. Loppu hyvin, kaikki hyvin: pärinäpojat sopeutuvat kuriin kasvaakseen kunnon jermuiksi, ja jopa virkaintoinen varusmiesalikessu – kurkku suorana mesoava alokkaiden kiusaaja – selviää miltei rangaistuksetta.
Arvostelijat alkoivat tässä vaiheessa jo väsyä sotilasfarsseihin, eikä Vääpelin kauhukaan valtaisaa innostusta herättänyt. Sen rattoisimpaan antiin kuuluu kohtaus, jossa kalsariasuiset alokkaat tempautuvat tanssimaan rock and rollia. Mukana ovat samana vuonna Suomen Elvis –kilpailuun osallistuneet Bo Luther, Kaj Fogelholm ja Jarno Hiilloskorpi. Spede nähdään pienessä sivuosassa.
Simputusta, simputusta ja simputusta
Fennadan ja samalla Lasse Pöystin viimeinen sotilasfarssi oli Tarkaksen vuonna 1958 ohjaama Sotapojan heilat. Elokuvan nimi viittaa Pöystin esittämän Esko Puustisen kirjeenvaihtosysteemiin, jonka tarkoituksena on saada toisistaan tietämättömät naiset lähettämään hänelle tasaisena virtana herkkuleivonnaisia.
Kateelliset alokastoverit kutsuvat kaikki ”morsiamet” yhtä aikaa kasarmille, ja Eskon huijaus paljastuu. Loput elokuvasta koostuu pienistä, vuorollaan kokoon kuivuvista juonipuroista, joissa alokkaat ihastuvat milloin kehenkin naishenkilöön.
Sotapojan heilojen varsinaisena sisältönä ja juonena on loputon, vastenmielinen simputus, jonka filmi esittää ikään kuin omana huumorin lajinaan. Leo Jokela häärää nyt miltei puolifasististen ryhmänjohtajien kymppinä. Muuan huonon maun monumentti on harjoituksiin komennetun alokasporukan joukkovirtsaus kapteenin tyttären ajaessa ohi autollaan.
Sotapojan heilat tuntuu tahtovan sanoa, että AUK:ssa mukavan lupsakoistakin sotamiehistä tulee järjestään mitä kostonhaluisimpia ja pikkumaisimpia korpraaleja.
Heikki Eteläpää Ilta-Sanomissa 18.8.1958
Sotapojan heilat sai yllättävänkin suopeat arvostelut. Mukana on toki muutamia onnistuneitakin irtohuulia sotilaselämästä. Parhaita on alokas Kervisen (Tommi Rinne) unifantasia, jossa aliupseerit suorittavat aamuherätyksen vienosti laulaen, tarjoilevat aamiaisen vuoteeseen, huolehtivat sairastuneiden hyvinvoinnista ja kutsuvat halukkaat päivän harjoituksiin vapaaehtoisuuden pohjalta.
Filmin lopussa alokkaiden ikäryhmän edustajat ovat päässeet aliupseerikouluun, ja tympäisevä simputuksen kierre jatkuu.
Farsseja urakoitiin kerran kesässä
Peter von Baghin Fennadan tarina -sarjan 3. osassa sotilasfarssien aikaan palaavat mm. ohjaaja ja näyttelijä Lasse Pöysti, näyttelijät Elina Salo, Ville-Veikko Salminen ja Mauri Jaakkola, tutkija Kari Uusitalo ja kuvaaja Esko Töyri.
Salmisen mielestä komedioissa oli tarkoitus "panna poliisia ja upseereita halvalla niin paljon kuin vain jaksoi". Hän pitää niitä myös sodan kokeneen sukupolven terapiana: joka paikassa läsnä oleva sota yritettiin farsseissa "panna lossiksi". Uusitalon mukaan jokakesäiset filmit kuvattiin hyvin nopeasti, parhaimmillaan muutamassa päivässä, usein varuskunnissa, joissa oli kätevästi saatavilla varusmiehiä joukkokohtauksiin. Pöystille ainoa jossain määrin rakas sotilaskomedia oli Kaikkien naisten monni, "maalaispojan näkemys sotilaselämän absurdiudesta".
Artikkelin lähteitä
Kimmo Laine: Murheenkryyneistä miehiä?, Suomen elokuvatutkimuksen seura 1994.
Suomen kansallisfilmografia, osa 5 (1953–1956), toim. Kari Uusitalo ym. Edita 2002.