Suomessa talvi- ja jatkosota jättivät jälkeensä yli viisikymmentätuhatta sotaorpoa. Valtio pyrki tukemaan heitä taloudellisesti, mutta moni jäi vaille aikuisen tuomaa niin aineellista kuin henkistäkin turvaa. Tähän artikkeliin on koottu eri ohjelmissa haastateltavina olleiden kolmen sotaorvon kokemuksia sotaorpoudesta ja isän menettämisen vaikeudesta.
Sotakorvausten ja muiden aineellisten menetysten lisäksi sotien seurauksena tulivat monenlaiset yksilöön kohdistuneet menetykset, jotka olivat usein mittaamattomat. Yksinomaan joka 15. nainen menetti puolisonsa ja joka 25. lapsi oli sotaorpo. Useimmat heistä elivät maan köyhimmillä syrjäseuduilla, jotka myös olivat kaikkein lapsirikkaimpia alueita. Jo sodan aikana oli aloitettu sotakummitoiminta, johon osallistuivat suomalaisten lisäksi monet ulkovallat. Sotakummitoiminnalla pyrittiin turvaamaan isättömiksi jääneiden kummilasten aineelliset olot sota-aikana. Toiminta jatkui vielä sodan jälkeenkin, jolloin auttaminen oli lähinnä rahallista avustamista.
Sotaorpoudesta ei saanut puhua.
Annikki Linden
Kouvolalaisen Annikki Lindenin viimeinen muisto isästään Yrjö Hongistosta on vuodelta 1944, kun isä tuli aittaan hyvästelemään lapsiaan ennen rintamalle lähtöään. Pian seitsenlapsisen perheen isä kaatui Äyräpään taisteluissa. Suruviestin kotiin toi pitäjän kirkkoherra. Ensimmäinen suruviesti perheeseen se ei sota-aikana suinkaan ollut, sillä ensin oli kuollut isänisän veli, sen jälkeen isän veli Viipurissa talvisodassa ja jatkosodan alussa kuoli isän nuorin veli.
Leskeksi jääneeltä äidiltä edellytettiin monenlaista vahvuutta, varsinkin kun lapsia oli seitsemän. Heti isän kuoleman jälkeen edessä oli pakkomuutto isovanhempien maatalosta pieneen mökkiin, jossa ei ollut kuin pieni tupakeittiö ja väliaikainen eteinen. Leskiäidin mahdollisuuksiin selvitä suuren lapsimäärän kanssa suhtauduttiin epäillen, ja eräänä päivänä mökkiin tuli vieraita, jotka ehdottivat äidille adoptiota. Äiti oli vastustanut ehdottomasti sitä, että häneltä otettaisiin yksikään lapsi pois, vaikka elanto olikin tiukassa. Perheelleen äiti hankki elantoa muun muassa tukinuitolla ja maataloissa tehdyillä urakoilla.
Katkeruutta Linden myöntää joskus tunteneensa sodassa kuolleen isänsä vuoksi mutta sotaorvoksi hän ei kuitenkaan itseään koskaan mieltänyt. Syynä hän pitää sitä, että sotaorpoudesta ei yleensäkään puhuttu eikä toisaalta saanutkaan puhua. Mutta sotaorpojen yhdistyksessä hän tapaa kohtalotovereitaan, joiden kanssa hän voi puhua vaietusta asiasta. Annikki Linden osallistui myös Lahden sotaorpojen alullepanemaan projektiin, jossa kolmekymmentäkaksi sotaorpoa kirjoittivat muistoja isästään. Nämä muistot koottiin Isän ikävä (2001) -kirjaan. Annikki Lindeniä haastateltiin Vierivät kivet -ohjelmassa vuonna 2003.
Ei ole oikein, että isänmaa on unohtanut sotaorvot. Me olemme antaneet suuren uhrin.
Kari Salminen
Kari Salminen oli vasta yksivuotias, kun hänen isänsä Otso Kullervo Salminen kaatui talvisodan viimeisinä päivinä, joten elävää muistikuvaa hänellä ei isästään ole. Isä oli kaatunut maaliskuussa 1940 Viipurinlahdella sijaitsevassa Turkinsaaressa.
Sen sijaan sodanaikaisista sankarihautajaisista Salmisella on muistoja. Hän oli muuttanut äitinsä kanssa tämän kotipaikkakunnalle Asikkalaan, jonne elokuussa 1944 haudattiin Ilomantsin taisteluissa kaatuneita sotilaita. 5-vuotiaalle lapselle päällimmäisiksi muistoiksi jäivät jo aiemmin hautaan laskettujen vainajien suuri saattoväki, ahdistunut tunnelma sekä loppukesän kuumuudessa löyhkänä ilmaan noussut ruumiiden haju. "Se oli kova paikka. Sitä se oli ollut koko sodan ajan pienelle paikkakunnalle", Kari Salminen sanoo Muistoja sodasta -ohjelmassa vuonna 2004.
Sotaorpojen unohtaminen ei ole Salmisen mielestä oikein, sillä he ovat antaneet suuren uhrin, isänsä. Vuonna 2003 sotaorpoja oli arvioiden mukaan elossa noin 30 000, joten aivan vähäisestä määrästä ihmisiä ei ollut kyse. Kaikilla sotaorvoilla ei mennyt hyvin. Valtio toki huolehti sotaorvoistaan ja takasi välttämättömän huolenpidon, mutta se lakkasi orvon täytettyä 16 vuotta. Sen jälkeen oli joko perheensä tai itsensä elättäjä, mikä rajoitti oman tulevaisuuden suunnittelua paljon. Tämä näkyi esimerkiksi vaikeutena saada koulutusta.
Toisille sotaorpous toi muutakin vaikeutta kuin taloudellista. Se merkitsi Karin mukaan joillekin vaikeutta kasvaa aikuiseksi, koska ei ollut isänmallia eivätkä kaikki sotalesket päässeet yli menetyksestään. Salmisen äiti avioitui myöhemmin ja liitosta syntyi neljä lasta. Siitäkin huolimatta Salmisen mukaan äiti ei koskaan unohtanut ensimmäistä puolisoaan.
Oli tunnustauduttava sotaorvoksi ja se oli paha paikka.
Anja Kinni
Anja Kinnin isä katosi Valkeasaaressa vuonna 1944. Paluu arkeen ei sujunut kuten sotaorvoilla yleensä, koska isä oli kadonnut eikä kaatunut. Tämä merkitsi sitä, että sotakummikorvauksia ei perheelle maksettu. Sen sijaan perhe sai isän sotakuukausipalkan vuoteen 1950 asti. Sen jälkeen isä julistettiin kuolleeksi ja lapsista tuli virallisesti sotaorpoja ja äidistä sotaleski.
Vaikka Anja Kinni oli vasta kaksivuotias, kun isä lähti sotaan, hänellä on lämpimät muistot isästään. Muutoin hänen muistonsa isän katoamisen jälkeiseltä ajalta ovat kolkot. Vaasalaisen Kinnin kotiseutu oli isänmaallista aluetta, jossa vielä sodankin jälkeen eli uho. Koulussa piti tunnustautua sotaorvoksi. Se oli kova paikka lapselle, joka kuitenkin odotti isän vielä palaavan kotiin. Lisäksi oletettiin, että jopa lasten piti ymmärtää olla ylpeitä siitä, että oli saanut antaa suuren uhrin isänmaan puolesta, Kinni muistelee Vierivissä kivissä 2001.
Katkeruus on jossain määrin myös Anja Kinnille tuttua. Hänen mielestään kyse ei kuitenkaan ole isänmaasta tai sovinnosta isänmaan kanssa vaan pikemminkin siitä, miten ihmiset käyttivät valtaansa sotaorpoja ja -leskiä kohtaan esimerkiksi huoltolautakunnissa ja lainsäätämistyössä.
Isän ikävä on vuosien varrella muuttanut muotoaan. Kinni kertoo, että isää odotettiin vuosia kotiin, koska ei haluttu uskoa hänen kuolleen. Kun hänet julistettiin kuolleeksi, isä alkoi Kinnin mukaan ikään kuin haipua pois. Ikävä nosti kuitenkin päätään viimeistään silloin, kun ystävien isät esimerkiksi alkoivat rakentaa asevelikylää. "Tuolloin tuntui haikealta. Myöhemmällä iällä muistot ovat kuin nuortuneet, ja isän ikävä voi yllättää monella tavalla", hän toteaa.