Nobel-kirjailija Svetlana Aleksijevits lähti 30 vuotta sitten kiertämään liitoksissaan jo natisevaa neuvostomaata ja keräämään kanssaihmistensä ajatuksia suuresta utopiasta nimeltä Neuvostoliitto. Tämän Utopian ääniä -sarjan viidennessä teoksessa ‒ Vremja Sekond Hend ‒ Aleksijevitshin haastateltavat tuovat moniäänisesti esille hämmennyksensä, jopa epätoivonsa, elämästä Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen. Selvitystyötä menneisyydestä ei ole tehty ja Homo Sovieticus on yhä voimissaan, vaikka Neuvostoliiton hajoamisesta on yli neljännesvuosisata.
Svetlana Aleksijevitsh keräsi 30 vuotta sitten ystäviltään 5000 ruplaa, mikä siihen aikaan oli iso raha ja osti nauhurin. Otti lomaa lehden toimituksesta, jossa silloin työskenteli, ja alkoi kerätä naisten sotamuistoja. Niistä syntyi suomeksikin ilmestynyt kirja Sodalla ei ole naisen kasvoja. Toinen Aleksijevithsin kirjasarjasta ”Suuresta utopiasta” suomennetuista teoksista on Tshernobylista nousee rukous. Sarjassa on ilmestynyt yhteensä viisi kirjaaa, joista Poslednie svideteli, viimeiset todistajat käsittelee lasten sotamuistoja, Zinkovie maltshiki, sinkkipojat, Afganistanin sotaa ja uusin ‒ Vremja Sekond Hend ‒ Neuvostoliiton jälkeistä aikaa. Tässä kirjassa Svetlana Aleksijeviths on Venäjällä yhä käynnissä olevan maailmakatsomuksellinen polemiikin ytimessä. Mitä tapahtui, kun kokonainen sivilisaatio kärrättiin kaatopaikalle, kuten eräs Aleksijevitshin haastateltavista kirjassa toteaa? Näin kirjailija näkee tapahtuneen.
”Meidät heitettiin ulos omasta historiastamme muuhun maailmanaikaan. Aluksi meistä tuntui, että sopeudumme helposti... Mutta kävi ilmi, ettei se ole yksinkertaista, vaan vaatii suuria ponnistuksia. Siihen tarvitaan vapaita ihmisiä, joita emme olleet ja vapaata ajattelua, mihin emme olleet kykeneviä.”
Vremja Sekond Hend -kirjan esipuheessa Aleksijevitsh kertoo pyrkineensä luomaan jokinlaista järjestystä Neuvostoliiton hajoamista seuranneeseen kaaokseen.
”Halusin antaa jokaiselle mahdollisuuden kertoa oman totuutensa. Äänessä ovat niin uhrit kuin pyövelit. Neuvostoliiton jälkeinen aika on ollut erityisen raskasta niille, jotka ovat eläneet suurimman osan elämästään sosialismissa. Eivät he kiellä Stalinin vainoja, mutta sanovat, että neuvostoaika oli oikeudenmukaisempi pienelle ihmiselle. Rikas ei ollut niin härski ja ilkeä kuin ensimmäisen sukupolven kapitalistit, eikä Venäjällä silloin ollut niin valtavaa korruptiota kuin nyt...
On sääli miten monia asioita olemme menettäneet, ennen kaikkea ihmisarvon, pienen ihmisen ihmisarvon.”
Monien mielestä mullistus tapahtui odottamatta. Kaikki olivat aluksi juovuksissa vapaudesta, mutta eivät olleet siihen valmiita. Eikä meitä kukaan siihen valmentanut, meille korostettiin aina vain sitä, että velvollisuutemme on kuolla isänmaan vapauden puolesta, Aleksijevitsh kirjoittaa.
”Kysyin kaikilta mitä on vapaus? Vanhemmat ja heidän lapsensa vastasivat täysin eri tavoin... Heillä ei ole yhteistä kokemusta. He ovat kuin eri planeetoilta.... Nyt on taas herännyt kaipuu neuvostoaikaan, Stalin -kulttiin. Olen tavannut nuoria pukeutuneina t-paitoihin, joissa on Leninin kuva, sirppi ja vasara. Onko heillä mitään käsitystä mitä kommunismi on? ”
Svetlana Aleksijevitshin Vremja Sekond Hend -kirjan ensimmäinen osa käsittelee vuosia 1991‒2001 ja toinen vuosia 2002‒2012. Molemmat sisältävät 10 tarinaa erilaisista elämänkohtaloista. Osien aluksi Aleksijevitsh kuulostelee aikakauden ääniä kaduilla ja keittiöissä.
”– Ne olivat ihania, viattomia vuosia... Me uskoimme Gorbatshoviin... Nykyisin ei enää kehenkään niin helposti usko... Mutta mitä kovemmin huudettiin vapaus, vapaus, sitä nopeammin kaupoista katosivat liha, suola ja sokeri.
– Gorbatshov oli amerikkalaisten salainen agentti... Vapaamuurari... Petti kommunismin. Kommunistit heitettiin roskikseen ja komsomolilaiset vietiin tunkiolle. Vihaan Gorbatshovia, koska hän varasti minulta isänmaan.
– Minä halveksin aikaisemmin rahaa, koska en tiennyt mitä se on. Ei meidän perheessämme koskaan puhuttu rahasta. Kasvoimme maassa, jossa rahaa ei ollut.... Raha tuli kuvaan perestroikan ja Gaidarin mukana... Rahasta tuli vapauden symbooli.
– Minun sukupolveni kasvoi isien kanssa, jotka palasivat joko leireiltä tai sodasta. He osasivat kertoa meille vain väkivallasta ja kuolemasta. He hymyilivät harvoin, vaikenivat paljon ja joivat paljon.
– Miksi emme ole tuominneet Stalinia? Siksi, että siinä tapauksessa meidän pitäisi tuomita myös sukulaisemme ja tuttavamme.”
Margarita P. ‒ 57-vuotias lääkäri ja NKP:n jäsen, kertoi eläneensä koko elämänsä siinä uskossa, että neuvostoihmiset ovat kaikkein onnellisimpia tässä maailmassa. Hänenkin suurin unelmansa oli uhrata itsensä, antaa henkensä isänmaan puolesta.
”Synnyimme ihanaan maahan, jonka kaltaista toista ei ole!... Voi olla, että se oli vankila, mutta minulla oli siellä lämpimämpää kuin nyt... Suhtauduin Gorbatshoviin alussa myönteisesti, vaikkakin kriittisesti. Mutta hän oli haaveilija. Jeltsiniin en enää ollut valmis enkä Gaidarin reformeihin. Yhdessä yössä säästömme katosivat ja samalla koko elämä... Junasta, joka kiisi kohti sosialismia, kaikki vaihtoivat nopeasti toiseen junaan kohti kapitalismia. Minä myöhästyin."
Toisenlaisen tarinan kertoo nimettömäksi jäävä pikkukaupungin poika, joka perestroikan alkaessa oli koululainen ja Neuvostoliiton hajotessa aloitteli yliopisto-opintoja.
”Meitä kasvatettiin kuin nuoria sotureita Spartassa. Jos isänmaa käskee, istumme vaikka tuleen....
Kun olin alakoulussa, haaveeni oli päästä joukko-osastoon, joka vartioi ikuista tulta kaupungin keskustassa. Siihen otettiin vain parhaimmat oppilaat... Oli suuri kunnia päästä mukaan.”
Perestroikan alettua poika kavereineen kuunteli jo länsimusiikkia ja yritti hankkia farkkuja... Opettaja kehotti unohtamaan kaiken sen, mitä aikaisemmin oli opetettu ja lukemaan lehtiä.
”Kaikki haaveilivat uudesta elämästä... Rahasta, rikastumisesta... Haaveilivat, että kauppoihin ilmaantuu runsaasti erilaisia makkaroita, neuvostohinnoilla... Makkara on meillä keskeinen juttu, meikäläisillä on poikkeuksellisen suuri rakkaus makkaraan.”
Yliopisto-opinnot jäivät, kun poika monen muun lailla aloitti bisneksen teon kaupittelemalla ensin makkaroita, viemällä votkaa Turkemenistaniin, myymällä lasten leluja. Perusti sitten menestyvän kukkabisneksen.
”Basaari oli meidän yliopistomme. On se tietysti vähän vahvasti sanottu, mutta aivan varmasti se oli alkeiskoulu elämään.... Vaihtoehtoja ei ollut: joko ruokit perheesi tai tarraudut neuvostoaikaan ja sen ideaaleihin. Joko tai, muuta mahdollisuutta ei ollut.”
Millaisia ääniä kaduilta ja keittiöistä Svetlana Aleksijevitsh kuulee Vremja Sekond Hend -kirjan toisessa osassa, joka käsittelee vuosia 2002‒2012?
”– Jeltsinin 90-luku... Se oli onnellista aikaa... hullu vuosikymmen... kauheita vuosia... demokratiasta unelmoinnin vuosikymmen.. agressiivinen... ei minun!
– Venäjä ei tarvitse demokratiaa vaan monarkian. Vahvan ja oikeudenmukaisen tsaarin.
– Demokratia ‒ huvittava sana Venäjällä. Putin ‒ demokraatti ‒ maailman lyhyin vitsi!
– Minä olen imperialisti. Haluan elää imperiumissa. Putin on minun presidenttini. Liberaaliksi on häpeällistä tunnustautua kuten aikaisemmin oli kommunistiksi.
– Minä vihaan Jeltsiniä! Luotimme häneen, mutta hän johti meidät kohti tuntematonta. Emme me päässeet mihinkään demokraattiseen paratiisiin, vaan sinne, missä on vielä kauheampaa kuin ennen.
– Ei kyse ole Jeltsinistä tai Putinista, vaan siitä, että me olemme orjia. Meillä on orjan sielu ja orjan veri!”
Svetlana Aleksijevitsh tapaa 2000-luvulla junassa Pietarista Moskovaan Alisan, 35-vuotiaan mainospäällikön, joka tiesi jo kouluaikana, että tavoitteet on asetettava korkealle.
”Odotin, että pääsisin Moskovaan. Moskova herätti minussa raivokkaan kilpailun halun.... Kuumeinen 90-luku... Vanhemmílleni ei maksettu enää palkkaa... Isä sanoi aina, että täytyy vain kestää ja odottaa... Tällaiset ihmiset eivät tajua, että nyt ollaan kapitalismissa.”
Alisa pääsi opiskelemaan journalistiikkaa Moskovan valtionyliopistoon, mutta opiskelu oli tylsää, neuvostotyylistä. Ulkopuolella poreili ja räiskyi 1990-luvun hurja murros. Nuorena toimittajana hänet lähetettiin jututtamaan uusia venäläisiä siitä, miten he olivat ansainneet ensimmäiset miljoonansa.
”Näillä bisnesmiehillä oli rautainen toimintalogiikka.... Kun akateemikot ja tutkijat lähtivät maasta, nämä uudet sankarit eivät halunneet lähteä minnekään. Heitä miellytti elää Venäjällä... Oli heidän hetkensä... He halusivat rikastua. Halusivat kaiken.”
Alisa vaihtoi toimittajan työt markkinointiin paremman palkan vuoksi ja nyt hänellä on kaikkea. Kaunis koti, kallis auto, tytär, jota jumaloi. Mutta hän haluaa elää yksin, ilman miestä. Yksinäisyys merkitsee hänelle vapautta.
”Ihmiset haluavat hyvää elämää. Se on nykyisin tärkeintä... Mielenosoituksiin osallistuu muutamia kymmeniä tuhansia, mutta tyylikkäitä, italialaisia kylpyhuonekalustoja ostavat miljoonat... Emme mainosta vain tavaroita vaan tuotamme uusia tarpeita hyvään elämään... Mainos on venäläisen vallankumouksen peili.”
Varsin toisenlainen tarina on 47-vuotiaalla Ljudmila M:llä, jonka perhe joutui asuntohuijareiden uhriksi. Ikävän tavallinen tarina 90-luvun yksityistämisbuumin aikoina. Kaksi bandiittijoukkioita taisteli perheen kolmen huoneen asunnosta ja uhkailemalla heidät saatiin sieltä ulos. Luvattu talo maalla osoittautui viheliäseksi röttelöksi. Paluu Moskovaan, jossa elämä vailla vakinaista asuntoa oli karua: kiertelyä tilapäiskämpissä, kadulla, kellareissa, porraskäytävissä, asemilla. Äiti alkoi juoda. Näin kului kaksi vuotta.
”Muutuin suuresti sinä aikana, kun elimme äidin kanssa kulkurielämää. Ymmärsin, ettei äiti voi minua auttaa. Päinvastoin, minusta alkoi tuntua, että minun pitää huolehtia hänestä.”
Äiti heittäytyi epätoivoissaan junan alle ja Ljudmila joutui alaikäisenä lastenkotiin, kunnes täytti . 17-vuotta. Hän oli jälleen kadulla. Pelastavaksi enkeliksi osoittautui Nadja-täti, joka otti Ljudmilan asumaan kommunalka-huoneeseensa, vaikkei sukua ollutkaan. Mutta varsinaisesti Ljudmilan pelasti rakkaus. Se sai haaveilemaan lapsesta ja omasta kodista.
”Uuden lain perusteella voisin saada entisen asuntomme takaisin.Tein anomuksen. Minulle sanottiin, että samanlaisia tapauksia on tuhansia. Minun juttuni on erittäin hankala, koska asunto on jo kolme kertaa vaihtanut omistajaa. Lisäksi ne bandiitit, jotka ryöväsivät meidät, ovat jo pitkään maanneet haudassa. Ampuneet toisensa hengiltä.”
Joulukuu 2011. Satatuhatta mielenosoittajaa kokoontui Moskovan Bolotnaja-aukiolle ja protestit jatkuivat seuraavan vuoden puolella. Leijuiko vallankumouksen aave taas Venäjän yllä? Näin kadun miehet ja naiset vastasivat Svetlana Aleksijevitshille.
”– En ole syntynyt neuvostoaikana. Ellei minua jokin miellytä, lähden kadulle protestoimaan enkä jää soittamaan suutani keittiöön kuten ennen oli tapana.
– Minä olen sulkenut valtion pois mielenkiinnon kohteistani. Keskityn perheeseen, ystäviin ja bisnekseeni.
– Minä pelkään vallankumousta. Tiedän, että se olisi venäläiseen tapaan kaappaus,verinen ja tolkuton. Mutta on noloa istua kotonakaan.
– Minä olen vasemmistolainen. Uskon, ettei rauhanomaisin keinoin saavuteta mitään. Janoan verta! Ilman sitä meillä ei saada aikaan suuria asioita... Odotan komentoa vallata Kreml.
– Minä en mene näihin mielenosoituksiin. Osoitan mieltä Putinin ja vahvan Venäjän puolesta.
– Nyt mantrana on `Häivy Putin!´... Mutta jos Putin lähtee, tulee uusi pomo, mutta kaikki varastavat kuten ennenkin... Mitä järkeä on vaihtaa maan johto, ellemme itse muutu? En usko demokratiaan Venäjällä... Itäinen maa.
Airi Leppänen
(Lähde: Svetlana Aleksijevitsh: Vremja Sekond Hend, kustannusyhtiö Vremja, Moskova 2016)