Namibian saksankieliseen vähemmistöön kuuluva politiikantutkija Henning Melber kirjoittaa New African -lehden julkaisemassa artikkelissa Saksan Lounais-Afrikan siirtomaan eli nykyisen Namibian tapahtumista viime vuosisadan alussa. Saksalaiset sotilaat ja kiväärein varustautuneet uudisasukkaat olivat vallanneet yhä enemmän maita alueella ennestään asuneelta herero-kansalta.
Hererot olivat paimentolaisia eivätkä viljelleet maata. Tammikuussa 1904 hererosoturit surmasivat yli sata saksalaista uudisasukasta. Tarkoituksena oli tehdä maanvaltaajille selväksi, etteivät hererot suostuisi luopumaan maistaan ilman vastarintaa. Hereropäällikkö Samuel Mahereron käskystä naiset, lapset ja lähetyssaarnaajat jätettiin kuitenkin henkiin.
”Saksa vastasi massiivisella joukkojen liikekannallepanolla ja lähetti suuren määrän sotilastarvikkeita siirtomaahan. Elokuussa 1904 taistelut kiihtyivät, kun saksalaiset kohtasivat hererojen joukot Waterbergissä hererojen sydänmailla. Selvästi alivoimaiset hererot yrittivät paeta läheiselle puoliaavikolle. Saksalaisjoukkojen komentaja, kenraali Lothar von Trotha antoi käskyn hävittää hererot perin pohjin. Hän ilmoitti, että hererot eivät olleet enää Saksan vallan alaisia eikä heille annettaisi lupaa antautua.”
Lothar von Trothan käskyn mukaan jokainen herero, joka tavattaisiin Saksan alueen sisällä, joko aseen tai karjan kanssa tai ilman, tulisi teloittaa. Myöskään naisia ja lapsia ei säästettäisi.
Saksalaissotilaat tekivät työtä käskettyä. Kymmeniä tuhansia hereroja surmattiin, ja kymmenet tuhannet kuolivat nälkään pakomatkalla aavikon halki brittiläiseen Betsuanamaan siirtomaahan, eli nykyiseen Botswanaan. Kuitenkaan kaikkia hereroja ei surmattu. Tuhansia hereroja suljettiin myös keskitysleireihin, joissa naisia raiskattiin ja miehet laitettiin pakkotyöhön.
Hererojen naapureihin kuuluneet namat olivat myös menettäneet maitaan saksalaisille. Nähtyään hererojen kohtalon myös namat nousivat vastarintaan saksalaisia vastaan, mutta lopulta myös nama-kansa koki pitkälti saman kohtalon kuin hererot.
Lähes sata tuhatta hereroa surmattiin tai kuoli nälkään kolmen vuoden aikana, noin kaksi kolmasosaa koko kansasta. Namoja kuoli kymmenen tuhatta, lähes puolet koko kansasta.
Vasta 80 vuotta myöhemmin YK:n teettämässä raportissa Saksan Lounais-Afrikan tapahtumia kutsutiin niiden oikealla nimellä: kyse oli 1900-luvun ensimmäisestä kansanmurhasta.
Saksassa poliittiset päätöksentekijät ja suuri yleisö kieltäytyivät kuitenkin pitkään näkemästä siirtomaahistorian pimeää puolta, Henning Melber kirjoittaa.
”Kansalaisjärjestöt pyrkivät osoittamaan, että joukkomurhat Saksan siirtomaissa kuuluivat samaan väkivallan jatkumoon, joka myöhemmin huipentui ensimmäiseen ja toiseen maailmansotaan. Mutta nämä äänet sivuutettiin, sillä nehän vahingoittivat vakiintunutta kuvaa ’vanhoista hyvistä ajoista’. Kriittinen länsisaksalainen historiantutkimus keskittyi pelkästään Hitlerin valtakauteen. Jos siirtomaavaltaa ylipäätään käsiteltiin koulukirjoissa, niin niissä korostettiin siirtomaakauden aikaisia sivistyspyrkimyksiä.”
Kylmän sodan päättyminen muutti sekä Saksan että Namibian tilannetta. Marraskuun 9. päivänä 1989 Berliinin muuri murtui, ja juuri samaan aikaan namibialaiset kävivät vaaliuurnilla valitsemassa edustajiaan maan perustuslakia säätävään kokoukseen. Seuraavana vuonna Namibia itsenäistyi pitkän vapaustaistelun jälkeen, ja samana vuonna Saksa jälleenyhdistyi, kun Itä-Saksan osavaltiot liittyivät Länsi-Saksaan eli Saksan liittotasavaltaan.
Henning Melber kirjoittaa Saksan liittopäivien hyväksymästä päätöslauselmasta, jonka mukaan Saksalla on ”erityinen historiallinen vastuu” Namibiasta. Päätöslauselmassa ei kuitenkaan viitattu hererojen ja namojen kansanmurhaan, mutta Namibian saksankielinen vähemmistö sen sijaan mainittiin. Henning Melberin mukaan Saksan erityisvastuu Namibiasta oli termi, johon diplomaattien puheissa viitattiin usein seuraavan 25 vuoden aikana, mutta vaatimuksia kansanmurhan tunnustamisesta ei otettu huomioon virallisissa yhteyksissä.
Yhtenä syynä tähän saattoi olla se, ettei Namibian hallitus ollut asiassa aktiivinen. Namibian vapautusliike ja maan uusi valtapuolue Swapo on saanut kannatuksensa ennen muuta maan suurimmalta kansanryhmältä ovamboilta, jotka ovat kotoisin maan pohjoisosista.
Saksalaiset käyttivät ovamboväestöä hyväksi halpana työvoimana, mutta eivät koskaan miehittäneet fyysisesti ovambojen maita. Saksalaiset uudisasukkaat valloittivat sen sijaan suurimman osan maatalouskäyttöön kelpaavista maista Ovambomaan eteläpuolelta.
Huomattava osa Lounais-Afrikkaan asettuneista saksalaisista jäi maahan myös sen jälkeen kun Saksa menetti siirtomaansa ensimmäisen maailmansodan päätteeksi. Alue siirtyi Kansainliiton mandaatilla Etelä-Afrikan hallintaan, ja maahan muutti saksalaisten lisäksi myös tuhansia valkoisia eteläafrikkalaisia. Namibian itsenäistyessä 74 prosenttia maan viljelymaista oli valkoisen vähemmistön omistuksessa.
”Namibian itsenäistymisestä lähtien hererot ja namat ovat vaatineet, että heille palautetaan heidän esi-isiensä maat, joilta heidän pakotettiin lähtemään. Tänä päivänä nämä maat ovat pääasiassa kaupallisten maanviljelijöiden ja karjatilallisten omistuksessa. Alueen alkuperäisillä asukkailla ei ole edes oikeutta käydä esi-isiensä hautapaikoilla. Vuonna 1991 järjestetyssä maanjakoa koskevassa konferenssissa puhuttiin vastaitsenäistyneen Namibian äärimmäisen vääristyneestä ja epätasa-arvoisesta maanomistustilanteesta, joka oli osa siirtomaavallan rakenteellista perintöä. Mutta kokouksessa vältettiin puhumasta maan palauttamisesta, sillä koko aihetta pidettiin liian monimutkaisena.”
Vuonna 2004 hererojen ja namojen kansanmurhan alkamisesta tuli kuluneeksi sata vuotta. Tasavuosien kunniaksi joukko saksalaisia järjestöjä käynnisti näkyvän tiedotuskampanjan, jossa kerrottiin, mitä maanmiehet ja Saksan hallitus olivat tehneet Lounais-Afrikassa sata vuotta aikaisemmin.
Saksan silloinen kehitysministeri, sosiaalidemokraatteihin kuuluva Heidemarie Wieczorek-Zeul oli Saksan hallituksen edustajana Waterbergissä hererojen entisillä sydänmailla pidetyssä muistotilaisuudessa. Ministeri mainitsi puheessaan, että sadan vuoden takaisia julmuuksia kutsuttaisiin nykyään epäilemättä kansanmurhaksi ja että saksalaiskenraali Lothar von Trotha olisi tänä päivänä joutunut teoistaan syytteeseen sotarikoksista. Ministeri pyysi myös anteeksi saksalaisten tekoja, minkä monet ehtivät jo tulkita Saksan viralliseksi kannanotoksi. Saksan silloinen ulkoministeri, vihreiden Joschka Fischer joutui myöhemmin selittämään, että kehitysministerin puheet olivat vain tämän henkilökohtaisia näkemyksiä.
Muistotilaisuuden jälkeen Saksan kehitysyhteistyövaroista myönnettiin rahoitusta hankkeisiin, joilla pyrittiin rakentamaan sovintoa vääryyksiä kärsineiden kansanryhmien kanssa, mutta tämä ei riittänyt hereroille ja namoille. Namibian parlamentti hyväksyi myös oppositiopuoluetta edustavan herero-päällikön laatiman ponnen, jossa kannatettiin sitä, että kansanmurhan kohteeksi joutuneille kansanryhmille maksettaisiin vahingonkorvauksia. Mutta Namibian hallitus pysyi tämän jälkeen varsin passiivisena tyytyen siihen, että Saksa toimitti kehitysapua Namibialle.
Henning Melberin mukaan saatiin odottaa toiset kymmenen vuotta ennen kuin vahingonkorvausvaatimukset nousivat taas tapetille. Tällä kertaa asia lähti liikkeelle maantieteellisen mutkan kautta, kun Saksan liittopäivät kesällä 2016 julkilausumassaan nimitti sadan vuoden takaisia, nykyisen Turkin alueella tehtyjä armenialaisten joukkomurhia kansanmurhaksi. Turkin hallitus raivostui Saksalle ja syytti sitä tekopyhyydestä, valikoivasta historiankäsityksestä ja kyvyttömyydestä tunnustaa oma siirtomaavallan aikainen kansanmurhansa. Kun myös Saksan media arvosteli päättäjiä kaksinaismoraalista, nykyisen Namibian kansanmurha tuli Saksassa kaikkien yleiseen tietoisuuteen. Loppujen lopuksi Saksan ulkoministeriön edustaja ilmoitti, että kansanmurha oli sovelias termi kuvaamaan Saksan Lounais-Afrikan tapahtumia. Saksa ja Namibia nimittivät kumpikin erikoislähettiläät, joiden tehtävänä oli neuvotella, mihin mahdollisiin seuraamuksiin kansanmurhan tunnustamisen tulisi johtaa, Henning Melber kirjoittaa.
”Silti saksalaiset eivät ole vielä esittäneet virallista anteeksipyyntöä. Mutta kansanmurhan tunnustaminen sen mahdollisia seuraamuksia koskevien neuvottelujen lähtökohdaksi on merkityksetöntä ilman anteeksipyyntöä. Namibian hallitus on myös ollut turhautunut Saksan hallituksen yksipuoliseen neuvottelutaktiikkaan, jossa se on julkistanut omia näkökantojaan neuvotteluista, joita on käyty luottamuksellisesti ja suljettujen ovien takana. Saksa on myös pyrkinyt vaikuttamaan neuvottelujen aikatauluun, jotta hallitus voisi hyödyntää niiden tuloksia omassa sisäpolitiikassaan.”
Henning Melber toteaa, että hererojen ja namojen edustajia ei ole lainkaan kutsuttu mukaan hallitusten välisiin neuvotteluihin. Yhtenä syynä tähän on se, että nämä kansanryhmät eivät ole yhtenäisiä, vaan jakautuneet keskenään erimielisiin ryhmiin. Jotkut pienemmät ryhmät tekevät tosin yhteistyötä Namibian hallituksen kanssa, mutta hererojen ja namojen keskeiset järjestöt on jätetty neuvotteluprosessin ulkopuolelle. Namibian hallitus pitää kuitenkin kiinni siitä, että neuvotteluja käydään nimenomaan hallitusten välillä.
”Turhautuminen kävi selväksi Saksan suurlähetystössä Windhoekissa viime vuonna käydyssä keskustelussa hererojen delegaation ja Saksan erikoislähettilään välillä. Paikallaolijoiden mukaan hererojen delegaatio lähti tyrmistyneenä pois kesken tilaisuuden sen jälkeen kun Saksan erikoislähettiläs totesi, ettei siirtomaavallan aikaista kansanmurhaa voinut verrata juutalaisten joukkotuhoon. Hererojen kansanmurhasta henkiin jääneiden jälkeläiset pitivät erikoislähettilään toteamusta rasistisena, ikään kuin afrikkalaisten elämä ei olisi ollut yhtä arvokas kuin juutalaisten elämä.”
Vastakkainasettelu johti lopulta siihen, että tämän vuoden tammikuussa hererojen ja namojen korkeimmat päälliköt nostivat joukkokanteen Saksan valtiota vastaan Yhdysvaltojen liittovaltion tuomioistuimessa New Yorkissa. Joukkokanteessaan he viittaavat YK:n yleisistunnossa hyväksyttyyn alkuperäiskansojen oikeuksien julistukseen, jonka mukaan alkuperäiskansoilla on oikeus osallistua päätöksentekoon heidän omia oikeuksiaan koskevissa asioissa. Herero- ja nama-päälliköt vaativatkin kanteessaan oikeutta osallistua neuvotteluihin Saksan kanssa oikeudenmukaisesta hyvityksestä kokemistaan mittaamattomista taloudellisista, kulttuurisista, uskonnollisista ja henkisistä menetyksistä. Rahallisia vahingonkorvauksia pitäisi maksaa hereroilta ja namoilta takavarikoitujen maiden, karjan ja muun omaisuuden todellisen arvon mukaisesti korkoineen. Kanteen mukaan vahingonkorvaukset maksettaisiin kolmannen osapuolen hallinnoimaan erityiseen rahastoon.
Saksa ei ole lainkaan vastannut kanteeseen eikä osallistunut ensimmäiseen tuomioistuimen käsittelyyn. Henning Melber arvelee, ettei itse rahasumma tulisi olemaan Saksalle ongelma, mutta mahdollisesti muut entiset siirtomaavallat ovat pyrkineet vaikuttamaan Saksan ratkaisuun kulissien takana.
”Ottaen huomioon kyseeseen tulevien mahdollisten aineellisten korvausten suuruuden suhteessa Saksan valtion kokonaisvaroihin hyvityksen maksaminen kärsityistä vahingoista voisi hyvinkin ratkaista ongelman ja osoittautua samalla kannattavaksi sijoitukseksi Saksan hyvään maineeseen. Mutta vahingonkorvaukset saattaisivat myös luoda ennakkotapauksen, jonka muut entiset siirtomaavallat haluaisivat välttää, mikä taas tekee neuvotteluista paljon suuremman tapauksen kuin vain kahden maan keskinäisen asian. Kenties juuri tämä onkin saksalaista neuvotteluosapuolta rajoittava tekijä, sillä Saksan odotetaan toimivan lojaalisti muita länsimaita kohtaan, sen sijaan että se avaisi tietä lukuisille muille vastaaville vaatimuksille muissa maissa.”
Peik Johansson