Jarmo Mäkinen tunnetaan miehekkään ja vähäpuheisen suomalaismiehen rooleista. Jo vuonna 1992 ilmestyneessä Hiljainen poika -lyhytdraamassa Mäkinen esittää vakavaa ja hiljaista, joskin myös herkkää ja empaattista sivustakatsojaa.
Empatiasta Kari Paukkusen lyhytelokuva pitkälti kertookin. Mäkisen hahmo seuraa keskellä yötä, kun joukko nuoria remuaa yökerhon edustalla. Mies kiinnittää erityistä huomiota erääseen juhlijaan – naiseen, jolla on kirkkaanpunaiset korkokengät.
Miehellä on muitakin tarkkailun kohteita: graffitia seiniin tekevä poika ja yksinhuoltajuuden taakan lannistama nainen. Sankarimme kohtaa myös rappukäytävässään Yrjö Jylhää lausuvan sotaveteraanin, jonka vaimo komentaa tilanteesta kiusaantuneena kotiin. Hiljainen poika tuntee myötätuntoa näitä ihmisiä kohtaan, muttei tohdi lähestyä ketään heistä suoraan.
Jukka Kajava kirjoittaakin Helsingin Sanomissa: "Ennen vanhaan radio- ja tv-näyttelijät saivat palkkaa repliikkiensä rivimäärän perusteella. Silloin Jarmo Mäkinen ei olisi saanut penniäkään roolityöstään tv-näytelmässä Hiljainen poika. Hän on niin hiljainen." (HS Radio ja TV 22.3.1992.)
Kirjeitä hän kyllä kirjoittaa. Rockin pauhatessa mies kirjoittaa kauniilla kalligrafialla kirjeen graffiti-pojalle, "kapinalliselle ystävälleen". Kaikki tarkkailtavat saavat mieheltä lohduttavan kirjeen.
Mies pyrkii tarkkailtaviensa pään sisään luomalla esineiden ja musiikin avulla tunnelman, jossa voisi kuvitella heidän elävän.
Lopulta mies menee kuitenkin pidemmälle ja päättää puuttua uhkaavaan tilanteeseen.
