Modernin Suomen tarina on ihmeellinen, mutta se on aina kesken. Valtavalla sinnikkyydellä ihmiset ovat yrittäneet luoda järjestystä ja hallittua yhteiskuntaa, mutta aina jokin pilaa järjestyksen. Keskeneräisyyden historia päättää Matti Johannes Koivun esseesarjojen trilogian, jonka aikaisemmat osat ovat Tulevaisuuksien historia ja Oikeudenmukaisuuden historia. Molemmat ovat kuunneltavissa Yle Areenassa. Mutta miksi muusikko ryhtyi selvittämään mammuttimaisia kysymyksiä? Matti Johannes Koivu kertoo.
Aloin neljä vuotta sitten suunnitella radio-ohjelmaa. Aihe oli selkeä, mutta hahmoton. Se nökötti edessäni valtavana, mutta oli mahdotonta sanoa mitä katselin. Jokin muutos se oli. Moni tuntui aistivan ilmassa hankalan ilmapiirin, mutta mistä se johtui? Ehkä kyseessä oli jonkinlainen monta vuotta kestänyt yhteiskunnallinen alakuloisuus ja luovutusmieliala. Tuntui siltä kuin juna olisi pysähtynyt keskelle metsää ja sukupolveni seisoisi toimettomana odottamassa korjaajaa.
Ajattelin aluksi, että kyse on varmasti aikakäsityksestä. Siitä että puhelimet, tietokoneet ja muuttunut käsitys ajasta ja tilasta ovat sotkeneet meidän päämme. Että tämä kokemus muutoksesta ja pessimismistä on vain perspektiivivirhe. Me pyörimme pienenevissä tiedon kehissämme emmekä näe kunnolla.
Pikkuhiljaa kuitenkin ymmärsin, että yhteiskunnan muuttunut rytmi, puhelimet ja digitalisaatio olivat vain pintailmiö. Kyse oli ajan laajemmasta kokemisesta. Siitä, kuinka ymmärrämme tulevaisuuden ja menneisyyden. Siitä kuinka kokemus- ja odotushorisontit kommunikoivat, kuten historioitsija Reinhart Koselleck kirjoittaa. Näiden asioiden suhde oli mennyt oudoksi.
Mitä tulevaisuus on tarkoittanut ihmisille ennen tätä päivää? Se tuntui olevan koko jutun idea.
Mitä tulevaisuus on tarkoittanut ihmisille ennen tätä päivää? Se tuntui olevan koko jutun idea. Aloin kysellä ihmisiltä, haastatella, lukea ja tutkia arkistoja. Tähän kysymykseen oli vaikeaa vastata, enkä ollut edes varma, mitä tekisin tuolla tiedolla, jos sattuisin löytämään sen. Kuitenkin se tuntui olennaiselta. Jollakin on varmasti ollut selkeä ja optimistinen käsitys tulevaisuudesta.
Kun selvitin tätä juttua, huomasin, että kaikki muutkin olivat varmoja siitä, että jollakin on ollut kirkas käsitys tulevaisuudesta ennen meidän aikaamme. Nyt koko yhteiskunta on kadottanut liikevoimansa ja optimisminsa, mutta joskus on ollut toisin. Ainoastaan tämä tunne tuntui olevan todellinen. Loputon haikeus. Sitä ihmiset toistelivat minulle keskusteluissa ja haastatteluissa. Revin historian meriruohoa pohjasta ja heittelin rannalle kuivumaan. Tällä asenteella menneisyys on loputon aarreaitta.
Nämä kolme sarjaa käsittelevät tällaisia aiheita. Kohtuuttoman suuria ja muodottomia. Ne ovat yrityksiä edes nimetä joitakin tässä ajassa häilyviä kipeitä ongelmia. Vaikkapa sellaisia kuin tulevaisuus, oikeudenmukaisuus ja järjestyksen tunne. Olemme kadottaneet jotakin, mutta emme tiedä mitä.
Jos voisimme täydellisesti syrjäyttää oman yksilöllisyytemme ja tarkastella tulevaisuuden historiaa yhtä rauhallisesti tai levottomasti kuin seuraamme luonnon tarjoamaa nöytelmää, esim. mantereelta käsin katsottua myrskyä, saisimme ehkä itse kokea erään hengenhistorian suurimpia vaiheita. Aikana
-jolloin kolmenkymmenen kasvinvuotemme petollinen rauha on jo kadonnut ja joukko uusia sotia on tulossa.
-jolloin suurimpien kulttuurikansojen valtiolliset muodot horjuvat tai ovat joutuneet käymistilaan
-jolloin sivistyksen ja liikenneyhteyksien edistyessä myös myötätunto kärsimyksiä kohtaan ja levottomuus silminnähden kasvavat
-jolloin sosiaaliset laitokset läpikotaisin järkkyvät maan liikahdellessa – puhumattakaan monista muista patoutuneista ja purkautumattomista kriiseistä
silloin olisi mitä ihanin näytelmä – tosin ei silloisia maisia olentoja varten tarkoitettu – seurata, miten ihmisyyden henki, joka leijailee kaikkien näiden ilmiöiden yläpuolella ja kuitenkin on niihin kaikkiin kutoutunut, rakentaa itselleen uutta majaa. Joka saisi edes aavistuksen verran tätä katsella, hän unohtaisi kaiken onnen ja onnettomuuden ja eläisi ainaisessa toivossa, että saisi vain tämän kokea.
Näin kirjoitti historioitsija Jakob Burkhardt 1800-luvun loppupuolella. Olen palannut tähän lainaukseen monta kertaa sarjoja tehdessäni. Siihen tuntuu tiivistyvän jotakin olennaista muutoksen kokemuksesta. Ainoasta asiasta, joka on sama kaikkina aikakausina.
Lainaus on valtavan surullinen. Ihmisyyden henki, tai millä nimellä sitä haluaakaan kutsua, rakentaa nytkin uutta majaansa, niin kuin se aina tekee.
Tehtyäni kolme sarjaa 1900-luvun historiasta, en ole lainkaan varma elänkö ainaisessa toivossa, että saisin kokea ihmisyyden hengen seuraavat askelet, ne joista Burkhardt kirjoittaa. Hänen tekstiään lukiessani olen varma, että optimismi on kadonnut ikiajoiksi. Ihmisen mahdollisuuksiin uskotaan ainoastaan vakuutusmainosten perhekohtauksissa.
Tein nämä radio-ohjelmat siksi, että tuo tunne katoaisi. Että mennyt aika saisi kasvot ja muodon. Että tavalliset ihmiset toimisivat menneisyyden kaduilla ja savotoilla. Ettei historia olisi vain meidän jalkoihimme pysähtynyt kehityskertomus.
Kirjoitettuani näitä sarjoja reilun kolmen vuoden ajan, olen huomannut, ettei kukaan ole kokenut loistavaa tulevaisuutta, oikeudenmukaisuutta tai järjestystä ennen meitä. Me vain luulemme niin, ettei meidän tarvitsisi itse tarttua lapioon ja rakentaa jotakin uutta ja parempaa.
Matti Johannes Koivu