Vesa-Matti Loirille luonto oli sydämen asia. Vahvat kohtaamiset erityisesti eläinten kanssa olivat painuneet vahvasti taiteilijan mieleen. Yle Luonnon parin vuoden takaisessa erikoishaastattelussa Loiri muun muassa lausui ääneen toiveensa viimeisestä matkastaan rakkaisiin mökkimaisemiin Inarinjärvelle.
Luonto on maalannut Suomea syksyllä 2019 harvinaisen värikkäin siveltimenvedoin. Eräässä tietyssä eteläsuomalaisessa olohuoneessa on seurattu syksyn etenemistä isoista ikkunoista. Tummanharmaalla kulmasohvalla istuu Vesa-Matti Loiri, jolle pihavaahteroiden väriloisto on ollut kuin tervehdys tutusta pohjoisesta.
– Minulla on ollut Lapissa Inarijärven rannalla mökki jo 30 vuotta. Syksy on siellä elämys – punaista väriä, upeaa maaruskaa ja koivut kuin liekeissä.
Viihdetaiteiljan olohuoneessa on niukka valaistus. Loiri asuu kahden kissansa kanssa, joista juuri nyt ei näy hännänpäätäkään. Ruokakupit ja vesiastia ovat täynnä, mutta norjalaisia metsäkissoja, Laikkua ja Ruuhosta, ei ilmeisesti voisi vähempää kiinnostaa keskustelu isäntänsä luontosuhteesta.
Loiri hörppää mukista kahvia ja siirtää sikarilaatikkoa lähemmäs pöydänreunaa. Lapista on aina mukava jutella, ja sieltä on paljon tarinoita kerrottavana. Voi olla, ettei yksi sikari riitä.
Tänä kesänä Loiri ei mökillänsä käynyt, mutta ensi vuonna sinne olisi päästävä. Hän tapaa kierrellä veneellä saaria ja uistella, järvestä nousee mukavasti taimenta ja nieriää. Valtava Inarijärvi on aava kuin meri – ja se käyttäytyykin välillä kuin meri.
– Vähän kusessa on tullut siellä oltua parikin kertaa, kun keli on muuttunut yhtäkkiä. Kerran oli kovat helteet. Olin veneellä Kasariselällä, josta on tunnin matka mökille. Ilmassa ei ollut yhtäkkiä tuulenvirettäkään, ja t-paita oli ihan hiessä. Vaisto sanoi, että nyt on kiire. Ajoin täyttä vauhtia, ja rantaan päästyäni nousi sellainen myrsky, että salamat löivät kolme päivää. Sää muuttui hetkessä.
Susi piti mua jonkinlaisena jätesäkin jatkokappaleena
Lapin omassa rauhassa Loiri on nähnyt paljon eläimiä. Punertavat ketut ”kuin Rudolf Koivun satukirjoista”, pelottomat ahmat ja järven yllä liitelevä merikotka ovat jääneet mieleen. Eräs tapaus runsaat kymmenen vuotta sitten oli aivan erityinen.
– Mökillä on iso roskasäiliö portaiden vieressä, ja olin taas kerran viemässä sinne roskapussia. Kumarruin, ja kuulin samalla, kun joku tepsutteli viiden – kuuden metrin päässä. Nostin pääni ja sanoin, että ”kenenkäs pikku koir...” – mutta susihan se siinä oli!
Loiri kertoo, että he tuijottivat toisiansa silmiin muutaman kymmenen sekunnin ajan. Susi ei ollut yhtään vihaisen oloinen, eikä Loiri pelännyt sitä.
– Luultavasti se piti mua jonkinlaisena jätesäkin jatkokappaleena. Sitten ihan kuin se olisi sanonut mulle ”pyh”, kun se kääntyi rauhallisesti ja lähti hölkkäämään toiseen suuntaan. Se oli hieno kohtaaminen yksinäisen suden kanssa.
Loiri kuvailee, että kun Lapinhulluus iskee kunnolla, ei sille mahda mitään. Hänen oma hulluutensa alkoi Pohjan tähteet -elokuvan kuvauksista Olostunturilla. Ensimmäisten Turhapurojen käsikirjoitussessiot Speden mökillä Muoniossa ja Jaakko Pyhälän ohjaaman Jon-elokuvan kuvauspaikat Pohjois-Norjan Vesisaaressa eivät nekään varsinaisesti lievittäneet oireita.
– Norjan rannikon jylhyys on ihan uskomatonta. Se, joka on piirtänyt Norjan rannikon, on kyllä suuri taiteilija! Mutta Lapista löytyy samaa voimaa. Ja ihmiset – tykkään heistä niin kovasti. Tutustuin muun muassa erakkoon, jolla oli kesy lumikko. Aina kun hän lähti veneellä tai kelkalla verkoille, lumikko hyppäsi mukaan. Minut lumikko päästi kahden metrin päähän, mutta ei lähemmäksi.
Mökkipaikan hankinta oli aikanaan onnenkantamoinen, koska takavuosina tontteja ei ollut Inarijärven rannoilla liiemmin myynnissä.
– Olin Vermon raveissa, ja kaksi kaveriani jutteli hevoskauppiaan kanssa. Lähtö oli juuri alkamassa, ja tarkastelin siinä omia pelilappujani. Kuulin sivukorvalla, että mainittiin Inarijärvi ja tontti. Olin, että ilman muuta – mitä maksaa? Sitten ostimme neljään pekkaan mökin, ja nyt se on ollut yksin mun jo muutaman vuoden.
Jos johonkin tuhkat ripotellaan sitten kun aikani tulee, niin Jääsaarten salmeen Inarijärveen
Naks, hattu pois sikarista ja naks naks, sikari syttyy. Loiri imee pari kertaa ja puhaltaa sitten rauhallisesti savut. Lapin lumous ei ole haihtunut, päinvastoin.
– Olen sanonut läheisilleni, että jos johonkin tuhkat ripotellaan sitten kun aikani tulee, niin Jääsaarten salmeen Inarijärveen.
Linnun kuolema teki Loirista luonnonystävän
Vesa-Matti Loiri kertoo, että eräs tietty tapahtuma lapsuudessa aiheutti sen, että hänestä tuli suuri luonnon ystävä.
– Muutimme Helsingin olympialaisten jälkeen Pohjois-Haagaan, joka oli suunnilleen pelkkää metsää vielä silloin. Olin 11–12 -vuotias, ja viereisessä kerrostalossa asuivat veljekset, joilla oli ilmakivääri. Lähdin toisen kanssa ampumaan, meillä oli ampumataulu ja lyijyluoteja. Yksi päivä jaksettiin ampua tauluun, mutta sitten alkoi kiinnostaa elävä maali. Ammuin lennosta pikkulinnun.
Loiri kuvailee, että kun hän meni lähemmäs, lintu räpytteli vielä. Sillä oli ihan punainen päälaki, ja hän luuli osuneensa sitä päähän. Lintu oli punavarpunen.
– Se piti lopettaa, ja silloin oksensin. Päätin, etten enää ikinä ammu mitään elävää. Me oltiin silloin pikkupoikia, mutta tämä tapaus on jäänyt vaivaamaan iäksi.
Vesa-Matti Loiri pitää pitkän tauon. Punavarpunen ei ole ainoa lintu, jonka kuolema on satuttanut häntä, ja kun lapsena aiheuttaa varomattomuuttaan eläimen kuoleman, se jää kyllä kalvamaan mieltä. Tämä toinen pikkulintu oli varpunen.
– Se löytyi pihalta hylättynä, eikä se osannut lentää. Vein linnun kotiin, mutta varpunen kuitenkin kuoli ikävällä tavalla. Mulla oli rummut lainassa, siinä oli haihatti – se osa rumpusetistä, missä lautaset lyö toisiinsa, kun painetaan pedaalia. Lintu oli ensin mun olkapäällä, mutta yhtäkkiä se olikin siellä pedaalin välissä. Se katsoi mua silmiin, räpisteli vasten maata muutaman kerran ja kuoli siihen.
Tarvitaan lisää kahvia ja uusi sikari. Loiri vetää pitkät sauhut ja kertoo, etteivät lapsuuden lintutragediat latistaneet uteliaisuutta lintuja kohtaan. Päinvastoin – luonto ja eläimet alkoivat kiinnostaa toden teolla. Hän hankki kiikarit ja alkoi bongata lintuja.
Loiri opetti 1970-luvulla hetken aikaa Teatterikoulussa, ja Radio Suomen Luontoillan entinen juontaja, ornitologinakin tunnettu Pirkka-Pekka Petelius oli hänen oppilaansa. Vielä nykyäänkin opettaja soittaa välillä oppilaalle ja pyytää tätä tunnistamaan lintuja.
Viitisentoista vuotta sitten Loiri olisi halunnut osallistua Kuusamon lintumaratonille, jossa pyritään 24 tunnin ajan havaitsemaan mahdollisimman monta lintulajia.
– Ehdotin osallistumista Melasniemen Eerolle ja Pertille, mutta kun oli kuvauksia ja ohjelmantekoa, meidän aikataulut eivät natsanneet. Olisin halunnut kerran kokea tämän kisan, se olisi varmasti ollut mielenkiintoista.
Mutta radion Luontoiltaan Loiri on osallistunut. Nelisenkymmentä vuotta sitten hän soitti Veikko Neuvosen vetämään suoraan lähetykseen.
– Meillä oli silloin mökki Puulavedellä, ja sinne ilmestyi yhtenä kesänä pihtihäntäisiä. Niitä oli ihan joka paikassa – soppakattilassakin, ja kun puki t-paidan päälle, ne pistivät ja purivat. Niillähän on sellaiset pihdit siellä perspuolella. Radiossa meni Luontoilta, soitin ja kysyin, miten pihtihäntäiset pystyttäisiin hävittämään. Sieltä sitten vastattiin, että ”Vesa-Matti, kun tämä ohjelma ei ole suuntautunut eläinten hävittämistä varten ollenkaan”.
Nocturne on Leinon ja Loirin napakymppi
Eino Leinon Nocturnen on sanottu olevan maailman tunnetuin suomalaisruno. Suuri osa suomalaisista on kuullut sen ensi kertaa Vesa-Matti Loirin laulamana. Perttu Hietasen säveltämästä ja Taisto Wesslinin sovittamasta Nocturnesta on 40 vuodessa tullut yleisön rakastama klassikko, joka kuuluu yhä Loirin konserttien vakio-ohjelmistoon.
Nocturne on hieno, mutta ”tuoksut vanamon ja varjot veen”. Vanamohan haisee suurin piirtein paskalta!
Nocturne on myös yksi laulajan Leino-suosikeista, mutta ei kaikkein tärkein. Ja sopii sitä hiukan arvostellakin.
– Nocturne on hieno, mutta ”tuoksut vanamon ja varjot veen”. Vanamohan haisee suurin piirtein paskalta! Se ei ole mikään hyvänhajuinen kukka ollenkaan. Mutta runo kertoo toki jotain muuta: siitä löytyy niin voimakkaita elementtejä metsästä ja luonnosta.
Sohvalla istuva Loiri suoristaa selkänsä ja alkaa lausua matalalla äänellään Nocturnea. Hänen mukaansa Leino on ymmärtänyt jotain olennaista Suomen luonnosta, jos kohta vanamo tuoksuukin pahalta, eikä ruislinnun laulusta saa liverrystä.
– Ei, sehän rääkyy, Loiri toteaa ja jatkaa: ”Ruislinnun laulu korvissani, tähkäpään päällä täysikuu. Kesäyön on onni omanani, kaskisavuun laaksot verhouu”. Onneksi olen päässyt tekemään Leinon juttuja ja tutustumaan hänen näkemyksiinsä luonnosta, elämästä ja maailmasta. Hieno runoilija!
Loiri muistuttaa, että jos ajatellaan Junnu Vainiota, Vexi Salmea, Jukka Virtasta tai Repe Helismaata, monista heidän teksteistään löytyy se sama rakkaus luontoon ja metsään. Luonnolla on erityisen merkittävä asema suomalaisessa laululyriikassa.
Vesa-Matti Loirin sielunmaisema on vanha metsä
Laikku ja Ruuhonen eivät vieläkään ole näyttäytyneet, vaikka keskustelussa on edetty jo luontosuhteen ytimeen. Jos kissat ymmärtävät ihmisen puhetta, ehkä asia on niille turhankin päivänselvä – tietysti ihmisellä on sielunmaisema, ja Vesa-Matti Loirilla se sijaitsee vanhassa metsässä.
– Se on metsä, joka on saanut vain olla, aarnimetsä. Sellainen on upea. Puulavedellä oli kaikenlaista linnustoa: erilaisia tikkoja ja pöllöjä, mutta siellä oli myös isoja pahkoja puissa, koskematonta metsää ja vanhuuttaan kaatuneita puita.
Olen lapsesta asti kokenut, että mulla on shamanistisia piirteitä itsessäni
Vielä yksi sikari. Piakkoin 75 vuotta täyttävä Loiri on kertonut mystisistä ja henkisistä kokemuksistaan, jotka liittyvät hyvin läheisesti luontoon.
– En voi kutsua itseäni shamaaniksi, mutta olen lapsesta asti kokenut, että mulla on shamanistisia piirteitä itsessäni. Siksi olen aina viihtynyt metsässä. Nyt vain liikkuminen on niin huonoa, että mulla ei ole sinne enää menemistä. Kaadun helposti omiin jalkoihini – mutta on sitä tullut elämässä jo juostuakin.
Luontosuhdetta tai omia kokemuksia ei voi aina toiselle täysin selittää – eikä niitä tarvitse läpikotaisin ymmärtääkään. Joskus ne jäävät selittämättömiksi.
Haastattelu on lopussa, mutta eräs pysäyttävä tapaus vuosien takaa muistuu Loirille vielä mieleen. Se tapahtui Puulavedellä, ja siinä oli jotain hyvin rauhoittavaa.
– Otin kerran valokuvia kahdesta isosta koivusta, jotka kasvoivat lehtometsässä. Olin näkevinäni molemmissa puissa ihmisen kasvot, ja valokuvissa sellaiset aivan selvästi on. Menin uudestaan samaan paikkaan. Se oli mulle sellainen voimapaikka, jossa aika paljon meditoinkin joskus. Meditointi on hieno tapa tyhjentää päätä, ja metsässä se onnistuu parhaiten. Miksei järvelläkin – mutta metsä on se, johon mulla on kyllä ikävä.
Kuuntele Vesa-Matti Loirin haastattelu Metsäradiosta
Juttua päivitetty 10.8.2022.