Eihän viisikymppinen voi sairastua Alzheimeriin? Ei meidän äiti? Mirja Parkkisen muistisairaus eteni niin nopeasti, että läheisten oli vaikea uskoa diagnoosia todeksi. Kati Parkkinen ei voi enää jakaa asioitaan äidin kanssa.
– Tuolla pihassa asuu valkoinen koira, liukumäen alla.
Mikä äidillä on? Tätä salolaisen Mirja Parkkisen, 56, lapset miettivät kolmisen vuotta sitten, kun Mirja-äiti alkoi kertoa kummallisia tarinoita. Näkikö äiti harhoja?
Nuorin lapsista, Kati Parkkinen, 25, oli muuttanut ensin Mikkeliin opiskelemaan, myöhemmin Jyväskylään. Hän kuuli äitiä lähellä asuvilta siskolta ja veljeltä lisää huolestuttavia uutisia äidin käytöksestä.
Te pidätte minua hulluna.
Kun sisarukset yhdessä joulupyhien aikaan vuonna 2016 yrittivät ottaa asian äidin kanssa puheeksi, tämä suuttui.
– Te pidätte minua hulluna, Mirja Parkkinen tokaisi lastensa ehdotukseen lääkäritutkimuksista.
Oireita Mirjan muuttuneesta käytöksestä oli kuitenkin ollut näkyvissä jo jonkin aikaa.
Äidiltä tuntui kaikki jäävän kesken.
Mirja Parkkinen oli työskennellyt Salon Nokian tehtaan keittiössä aina työpaikan alasajoon asti. Lopputilin jälkeen sen paremmin uudelleenkouluttautuminen kuin uudet työpaikkakokeilutkaan eivät luonnistuneet.
– Äidiltä tuntui kaikki jäävän kesken, emmekä saaneet käsitystä miksi niin kävi, Kati muistelee.
Kun lapset vihdoin saivat suostuteltua äitinsä yleislääkärin vastaanotolle, tämä totesi neurologisten testien tarpeen.
– Sitä neurologiaikaa sitten aikaistettiin, kun äiti oli ehtinyt jossain välissä tehdä vähän omituisia puhelinkauppoja. Häneen ei saanut yhteyttä, hän oli hankkinut uuden puhelinliittymän ja -numeron kertomatta kenellekään, Kati muistelee.
Äiti katoaa
Mirja Parkkinen asui kuitenkin edelleen yksin. Kati yritti Jyväskylästä käsin pysyä ajan tasalla äidin kunnosta.
– Kun äidin kuvannukset ja testit Turun yliopistollisessa sairaalassa lopulta vahvistivat muistisairausepäilykset, se oli jollain tasolla helpotus, mutta tietenkin myös tosi surullinen asia, Kati kertoo.
Yhdessä siskon ja veljen kanssa Kati mietti, mitä äiti itse lopulta tajusi diagnoosista. Heistä vaikutti, että äiti ei enää oikein hahmottanut tilannettaan.
Mirja Parkkisen sairauden määritys on Alzheimerin tauti ja muut dementian liitännäisoireet. Eläkepäätöstä ei tarvinnut odotella.
Vielä keväällä 2017 äiti edelleen pärjäsi omassa asunnossaan, tosin kotihoidon tukemana.
Äiti ei millään meinannut ymmärtää, miksi häntä oli jo poliisienkin kanssa etsitty.
– Sitten tuli päivä, kun kotihoidosta kerrottiin, että äitiä ei löydy mistään eikä hän vastaa puhelimeen, Kati kertoo.
Mirja Parkkinen oli osannut ostaa bussilipun ja matkustanut yksin lapsuuden kotipaikkakunnalleen Puumalaan. Siellä asui hänen veljensä, ja sinne Mirja oli päättänyt matkata omin neuvoin.
– Äiti ei millään meinannut ymmärtää, miksi häntä oli jo poliisienkin kanssa etsitty, ja miksi minä tulin häntä hakemaan pois, Kati kertoo.
Mirja sai reissun jälkeen ensin tilapäisen intervalli-hoivakotipaikan ja melko pian pysyvän paikan hoivakodista.
Pelkoa ja riittämättömyyttä
– Ensin äidin oli tosi vaikea hyväksyä, että hän ei voi enää palata omaan kotiin. Kun kävimme äitiä katsomassa, hän alkoi pakata tavaroitaan lähteäkseen meidän kanssa pois, Kati muistelee.
Sopeutumista tilanne toki vaati läheisiltäkin. Kati miettii, miten hän itsekin ensin vastusti ajatusta äidin pysyvästä laitospaikasta.
– Tuntui niin väärältä, kun äitihän oli vasta 54-vuotias. Osa hoitajista oli äidin ikäisiä, sitä ei vaan meinannut oikein ymmärtää, että äiti on se hoidettava, Kati kertoo.
Kati suree edelleen myös välimatkaa.
– Tunnen riittämättömyyttä. Tulee sellainen olo, että olen huono lapsi, kun en pääse tapaamaan äitiä yhtä usein kuin sisarukset, Kati miettii.
Minähän olen aina ollut niin äidin tyttö.
Harvempien käyntien vuoksi Kati pelkää, että juuri hänet äiti lapsistaan ensimmäisenä unohtaa.
– Minähän olen aina ollut niin äidin tyttö. Tunteet on pinnassa kun mietin, että enää en voi soittaa äidille ja jutella jostain oman elämän pienestä tai isosta asiasta, Kati miettii.
Äidin puhekyky on hiipunut. Joitain yksittäisiä sanoja häneltä saattaa tulla, lähinnä Katin sisarusten pienille lapsille. On vaikea tietää, mitä asioita hän muistaa ja ymmärtää, mitä ei.
– Jos joskus saan lapsen, en voi jutella äidin kanssa vaikkapa siitä, millaista hänen oli odottaa minua. Kaikki tällainen tulee mieleen, Kati kertoo.
Häpeästä avoimuuteen
Kati tunnustaa, että aikanaan, ennen kuin äidin diagnoosi varmistui, hän varoi kertomasta edes tutuille äidin ongelmista.
– Kaverit Salossa saattoivat kertoa nähneensä äidin, ja ihmettelivät minulle, miksi äiti ei ollut heitä huomaavinaan, Kati kertoo.
Kyse oli häpeästä. Oli vaikea myöntää, että omalla äidillä oli outoja tapoja.
Enää Kati ei vaikene tai häpeä, päin vastoin.
– Nyt olen yrittänyt olla mahdollisimman avoin. Haluan ihmisten ymmärtävän, että Alzheimer ei ole vain vanhusten tauti, se voi tulla työikäiselle, niin kuin juuri äidilleni, Kati kertoo.
Koska äidin suvussa on todettu Alzheimerin tautia, Kati ja hänen sisaruksensa ovat joskus puhuneet mahdollisen sukurasitteen vaikutuksesta. Kati on kuitenkin miettinyt, että mihinkään geenitestaukseen hän ei halua osallistua.
Unessa äiti on terve, parantunut.
– Haluan elää ihan normaalisti, en miettiä sairastumisriskejä. Jos joskus väsyneenä unohtelen asioita lasken kyllä leikkiä, että kulkee suvussa, Kati kertoo.
Usein Kati näkee unta äidistä. Unien äidillä ei ole muistisairautta.
– Unessa äiti on terve, parantunut. Äiti puhuu, äiti ajaa autoa, äiti puuhailee kotiaskareissa. Äiti on se tuttu, minun rakas äitini.
Kuuntele myös: Taiteilija Meiju Niskala järjesteli vuosia muistisairaan äitinsä asioita ja uupui itse
Akuutti Areenassa: Kun muisti katoaa
Miksi yhä nuorempien työikäisten muisti pätkii? Muistisairauden alkuoireet voivat olla muutakin kuin muistamattomuutta. Sirpa Neittamon Alzheimerin tauti on vielä lievässä vaiheessa. Kati Parkkisen äiti sairastui muistisairauteen vain 53-vuotiaana.
Seuraa Akuuttia myös Facebookissa ja Instagramissa @yleakuutti!