Naimattomia ihmisiä on ollut olemassa kaikkina aikoina. Menneinä vuosisatoina heidän elämäänsä rajoitettiin ja säädeltiin monella tavalla, mutta onko maailma nyt muuttunut?
Seksikielto rasitti 1600-luvun opiskelijoita
Ruotsin valtakunnassa avioliiton ulkopuolinen seksi oli laissa kiellettyä. Jos kaksi naimatonta ihmistä harjoitti keskenään seksiä, rikoksen nimi oli salavuoteus. Valtio rankaisi lainrikkojia sakoilla ja kirkko määräsi päälle häpeärangaistuksen. Ankarampi muoto oli rikoksentekijän julkinen ripittäytyminen kirkossa. Lievemmässä muodossa pappi luki rikoksen saarnastuolista ja tuomitun tarvitsi vain kuunnella häpeissään.
Jos rikoksentekijä oli naimisissa, rikosnimike oli huoruus ja rangaistukset ankarampia kuin naimattomille.
Mari Välimäki Turun yliopistosta tekee väitöskirjaa opiskelijoiden seksisuhteista 1600-luvulla. Hänen tutkimuskohteenaan ovat opiskelijapojat Turun akatemiassa ja Uppsalan yliopistossa. Tuohon aikaanhan opiskelijat olivat kaikki miehiä, naisia ei yliopistoon päästetty.
Välimäen mukaan ankara lainsääntö ei mitenkään estänyt opiskelijoita aloittamasta seurustelusuhteita.
Opiskelijat olivat 20-30 -vuotiaita, viriilissä iässä olevia miehiä, jotka kyllä löysivät kaupungilta tyttöystäviä.
Tuohon aikaan Turussa ei ollut erityisiä opiskelija-asuntoloita, joten nuoret miehet asuivat kaupunkilaisten perheissä.. Siellä he tutustuivat talojen tyttäriin ja piikoihin.
Koska tehokkaita ehkäisyvälineitä ei ollut, seurustelusuhteiden seurauksena syntyi myös lapsia. Opiskelijapojilla ei käytännössä ollut mahdollisuuksia mennä naimisiin, koska yliopisto kielsi avioitumisen. Raskaana olevan tyttöystävän kanssa avioituminen olisi merkinnyt opintojen loppumista ja lupaavan uraputken katkeamista.
Moni opiskelija yrittikin pyristellä tilanteesta eroon. Tyttöystävälle annettuja avioliittolupauksia ja lapsen huoltajuuskysymyksiä päädyttiin ratkomaan oikeudessa. Opiskelijat tuomittiin maksamaan elatusmaksuja lapsestaan. Jos tyttöystävän oli pettänyt lupailemalla naimisiin menoa, myös naiselle piti maksaa korvauksia.
1800-luvulla aikuisen miehen mitta oli vakituinen työpaikka ja avioliitto
Historioitsija, tohtori Laika Nevalainen on tutkinut naimattomien miesten elämää ja asumista 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa. Väitöskirjaansa varten hän on lukenut tuon ajan sanomalehtiä.
Lehdet tekivät tuolloin selvän eron kahden erilaisen naimattomuuden muodon välillä: puhuttiin poikamiehistä ja toisaalta vanhoistapojista.
Lehtien kuvauksissa poikamiehet olivat nuoria, korkeintaan 25-30-vuotiaita. He olivat huolettomia bilettäjiä, jotka kävivät ravintoloissa, joivat viinaa ja viettivät aikaa ystäviensä kanssa. 1800-luvulla poikamieselämää elivät vaikkapa opiskelijat, nuoret merimiehet, oppipojat ja kisällit ja nuoremmat virkamiehet.
Suomenkielen sana ”poikamies” kertoo, mistä oikeastaan oli kysymys. Poikamiehet olivat yhtä aikaa poikia ja miehiä - tai pikemminkin jotain siltä väliltä. He elivät siirtymävaihetta siinä mielessä, että opiskelivat tai olivat muuten hankkimassa valmiuksia tulevaa aikuisen miehen elämää varten. Välivaiheesta oli kyse myös siten, että poikamiehille sallittiin enemmän vapauksia kuin aikuisille miehille. Heillä oli ikään kuin lupa juhlia hiukan ennen vakavaa aikuisuutta.
Kuva vanhoistapojista on kokonaan toinen. He olivat lehtikirjoituksissa surullisia ja outoja kummajaisia.
He saattoivat olla erakoita tai asua yksin erossa muista ihmisistä tai olla niin työhönsä keskittyneitä, etteivät huomanneet mitään muuta ympärillään – eivät edes naisia. Monissa tarinoissa vanhatpojat kuvattiin niin kaavoihinsa kangistuneiksi, että se esti heitä menemästä naimisiin: jos nainen jotenkin häiritsi heidän vakiintunutta elämäntapaansa, rakkaus kuihtui.
Tohtori Laika Nevalainen sanoo, että 1800-luvun lopun maailmassa aikuisen miehen tärkeimmät omaisuudet olivat vakituinen työpaikka ja naimisiin meneminen. Jos nämä tavoitteet eivät täyttyneet, täysi miehuus jäi saavuttamatta. Mies jäi vanhaksipojaksi- hän siis vanheni, mutta ei koskaan kasvanut aikuiseksi.
Samansuuntainen ajatus sisältyy myös naimattomasta naisesta käytettyyn vanhanpiian käsitteeseen. Hän oli piika eli tyttö, joka on kyllä vanhentunut, mutta hänestä ei ole kasvanut naista.
Moni sinkku asui ennen yhdessä perheensä kanssa
Nykyisinhän monet sinkut asuvat yksin, ainakin jos he ovat naimattomia eikä heillä ole lapsia. I800-luvulla asia oli toisin. Naimattomat ihmiset asuivat usein ensin vanhempiensa tai leskiäitinsä kanssa ja myöhemmässä vaiheessa ehkä sisarustensa kanssa.
Helsingissä Yrjönkadulla asui 1860-luvulta lähtien Ehrnroothien perhe. Sen kaikki kolme jäsentä olivat naimattomia naisia. Vanhin sisar Elise keskittyi kodinhoitoon, sisusti ja piti perheen tilikirjaa. Hänen nuorempi sisarensa Adelaide Ehrnrooth teki näyttävän uran kirjailijana ja naisasianaisena. Adelaiden ja Elisen sisarentytär Rose Marie keskittyi huolehtimaan vanhenevien sisarusten juoksevista asioista ja oli seurana Adelaiden ulkomaanmatkoilla.
Adelaid Ehrnroothin elämä ja uraa tutkinut historioitsija, tohtori Eeva Kotioja sanoo, että naisten sinkkuperheessä työt voitiin jakaa kunkin omien kykyjen ja toiveiden mukaan. Sisarten ja veljien muodostamassa perheessä työnjako olisi voinut sitoutua enemmän sukupuoleen.
Sinkkumieskin saattoi tuohon aikaan saada perheen itselleen. Esimerkiksi sopii vaikkapa säveltäjä Erkki Melartin.
Melartinin isä kuoli vuonna 1910 ja sen jälkeen Erkki otti hänen paikkansa perheen päänä. Hän osti huvilan Pukinmäestä ja muutti sinne yhdessä äitipuolensa, tätinsä ja sisarensa kanssa. Noin kymmenen vuotta myöhemmin perheeseen liittyi vielä kaksi Erkkin Melartinin veljentytärtä, joita Erkki ja hänen sisarensa päätyivät kasvattamaan omina tyttärinään. Lisäksi perheen luona asui vaihteleva määrä muita sukulaisia ja perheystäviä.
Lähteet: Haastattelut ja valmistuneet tai valmistumassa olevat väitöskirjat Mari Välimäki, Laika Nevalainen, Eeva Kotioja.