Kesä ja kärpäset kuuluvat yhteen, mutta vuodenaika voi olla ötökkäkammoiselle todellinen koettelemus. Piinaava pelko voi syntyä missä iässä vain, ja vanhempi voi tartuttaa sen lapseensa. Pahimmillaan pelko voi invalidisoida niin, ettei ulos ole asiaa. Onneksi eläinfobioista voi päästä myös eroon.
20-vuotias Inkeri Hankonen pitelee kädessään pientä ruskeaa pahkasikalelua. Otus on nimeltään Pumba, Leijonakuninkaassa seikkailevan esikuvansa mukaisesti. Kun sen vatsaa painaa, lelu päästää töräyttävän äänen.
Elokuva-Pumban kuuluisa lausahdus hakuna matata on swahilin kieltä ja tarkoittaa suomeksi ei huolta. Huolen poistaminen on ollut myös pahkasikalelun tehtävä – paitsi huoli on tässä yhteydessä liian lievä ilmaisu.
Hankonen on kärsinyt vaikeasta eläinpelosta miltei koko ikänsä. Kyse ei ole inhosta tai ällötyksestä erilaisia ötököitä kohtaan, vaan todellisesta kammosta.
Pelottavimpia ovat kalat.
– Pahinta on se, kun kaloja ei Suomen vesissä yleensä näe. Siellä ne kuitenkin jossakin ovat. Muistan jo ihan pienenä, kun jokin – kala tai kasvi – osui vedessä jalkaani. Oli pelottavaa, etten nähnyt sitä, vaikka se tuli minua päin. Pelkään luonnonvesissä uimista. Jonkun on oltava koko ajan vieressäni, ja veteen uskaltautuminen vie ainakin puoli tuntia.
Pelolla on jalo tarkoitus
Tutkijat löytävät eläimiin liittyviin pelkoihin selityksiä evoluutiosta. Pelko on hyödyllistä: pienemmän ja heikomman on ollut syytä pelätä isompaa ja vahvempaa, ja terävät hampaat, piikit, sarvet sekä myrkyt voivat olla kohtalokkaita. Pelko on palvellut eloonjäämistä.
Jos tilanne on uhkaava tai vaarallinen, pelko on normaali reaktio.
Eläimiin kohdistuva pelko ei ole lainkaan harvinaista, vaan itse asiassa tavallista. Kun pelkotila muuttuu voimakkaaksi ja arkielämää häiritseväksi, puhutaan fobiasta.
Ampiaisen pisto sattuu, mutta uskon pelänneeni niitä aina, jo ennen ensimmäistäkään pistoa. Pelkään myös hämähäkkejä. Ne ovat jalkapareineen sukkelia ja vastenmielisiä. Mutta millä näitä fobioitaan oikeasti perustelee? Sen kun tietäisi, osaisi ehkä tehdä asialle jotain.
Tuuli E.
Jostain syystä naiset kärsivät miehiä useammin peloista ja fobioista. Hämähäkkikammosta kärsii tutkimusten mukaan jopa puolet naisista ja vain joka kymmenes mies. Miksi näin on – lopullista vastausta ei tiede vielä tarjoa.
Hankosta on oman eläinpelkonsa käsittelemisessä auttanut kiinnostus psykologiaan. Alan opiskelukin kiinnostaisi tulevaisuudessa.
– Olen käynyt psykologilla koulustressin takia, ja siellä käsittelimme myös pelkoja. Psykologia on auttanut selittämään, mitä päässäni tapahtuu kun säikähdän. Tieto rauhoittaa.
Hämähäkki on ehkä maailman pelottavin eläin
Hämähäkkikammon arvellaan olevan maailman tavallisin eläinfobia. Pistävät hyönteiset, ryömivät koppakuoriaiset ja luikertelevat käärmeet ovat suomalaisillekin tuikituttuja pelkojen aiheuttajia.
Hankonen muistelee muutaman vuoden takaista kesäleiriä, jolta palattuaan hän avasi kotona laukkunsa. Se vilisi muurahaisia. Laukkuun oli unohtunut ilmeisesti makea tikkari.
– Sain paniikkikohtauksen. Tuntui siltä, että laukussa oli ihan valtavasti muurahaisia!
Hankonen kokee, että muurahaiset ovat hänelle yhä ongelma. Hän joutuu töissä käsittelemään sokerisiirappeja, jotka houkuttelevat muurahaisia.
– Niitä tulee joskus samaan tilaan, jolloin minun on vaikea mennä siirappien lähelle. Ötökät ovat minulle luonnossa ihan ok, mutta jos ne tulevat kotiini tai työpaikalleni, niin en kestä.
Pelko voi periytyä
Fobioiden syntyminen on hyvin yksilöllistä. Se voi olla geneettistä, jommalta kummalta vanhemmalta opittu pelko tai se voi juontaa juurensa lapsuuden kokemuksista.
Minulla oli hirveä hämähäkkikammo. Isällä oli tapana huvitella kavereideni läsnä ollessa ottamalla muhkean ristihämähäkin käteensä. Minä kiljuin ja isä juoksi perässä. Kun esikoiseni oli puolitoistavuotias, lapsi sai paniikkikohtauksen nähdessään hämähäkin. Tajusin tartuttaneeni ehkä itse kammon häneen, joten hikikarpalot otsalla ja sisäisen kauhun vallassa otin hämähäkin käteeni ja sanoin pojalleni: “Katso, eivät ne mitään tee. Ihan suloisia pikkuotuksia.” Poika rauhoittui ja minä ravistelin vaivihkaa hämähäkin kädeltäni. Syke kävi varmasti kahdessasadassa, mutta pelkoa en voinut lapselleni näyttää. Niinpä vain hengitin syvään ja tapitin nappulaa silmiin. Oscar-pystin arvoinen suoritus.
Sarianna J.
Fobia voi kehittyä minkä ikäiselle tahansa, mutta onneksi se usein lievenee vuosien karttuessa. Tämän tietää Inkeri Hankonen, joka pelkäsi pienempänä myös oravia.
– Muistan, kuinka itseäni vanhempi lapsi kertoi päiväkodissa, että oravat hyökkäävät ihmisten kimppuun, purevat eivätkä päästä irti. Siksi kiersin pienenä oravat kaukaa. En suostunut menemään ulos, jos siellä oli orava. Vielä nytkään ne eivät ole mielestäni erityisen söpöjä.
Pelosta voi parantua
Eläinpelon ei tarvitse varjostaa koko loppuelämää. Vaikka tuntuisi luonnolliselta välttää pelkoa tuottavia tilanteita, tehokkain tapa päästä fobioista on altistua pelon kohteelle, niin pahalta kuin se saattaa kuulostaakin.
Siedättäminen eli pelolle altistaminen pitää tehdä turvallisesti. Kyse ei ole rajusta äkkikaraisusta, vaan tarkoituksena on opetella vähitellen hallitsemaan omaa pelkoa ja oppia luottamaan omaan selviytymiseensä. Myös psykoterapiasta ja mielialalääkityksestä voi saada apua.
Pelot laimenevat. Tajuan nyt paremmin hyönteisten tärkeän tehtävän osana luontoa. Pelostani huolimatta en ole halunnut koskaan tappaa niitä. En enää saa sydäriä suuren hämähäkin nähdessäni, vaan saatan jopa tutkia sitä silmilläni, ennen kuin saatan sen ystävällisesti jonnekin ulos…
Sini S.
Inkeri Hankonen muistuttaa, että lapsen pelko on aitoa. Se voi tuntua aikuisen mielestä kummalliselta tai jopa naurettavalta, mutta se ei sitä ole.
Hankosen vanhemmat yrittivät aktiivisesti auttaa tytärtään altistamalla tätä turvallisesti pelon kohteille. Inkeriä vietiin Heurekaan katsomaan ötökkäfilmejä ja eläintarhaan.
– Ymmärsin vähitellen, että maailmassa on paljon pahempiakin ötököitä kuin pelkäämäni hyttyset. Mutta vaikka vanhempani yrittivät auttaa, he eivät ehkä aina ymmärtäneet pelkoni aitoutta. Olen aika herkkä, ja tuntui välillä pahalta, kun vanhemmat pyysivät ryhdistäytymään.
Sitä miettii, miten ei vaan pysty itse käsittelemään mitättömän eläimen pelkoa. Se hämmentää kovasti eikä siitä meinaa päästä yli.
Tuuli E.
Ylipäänsä muiden voi olla vaikea käsittää toisen ihmisen paniikkia, jolloin asia lyödään helposti leikiksi. Perheen, ystävien ja muun ympäristön myötätuntoinen suhtautuminen auttaa kestämään pelkotilanteissa.
– Toivoisin, että ihmiset ymmärtäisivät, kun sanon että pelottaa, ettei se ei ole läppä. Asiasta voi vitsailla toisessa yhteydessä, mutta ei sillä hetkellä, kun pelko on päällä.
Pyöräkellarista löytyi lohduttava yllätys
Palataan vielä erääseen helsinkiläiseen kerrostaloon. Vuosia sitten sen uumenista löytyi yllättäen pieni mutta tehokas ase pelkoa vastaan.
Inkeri Hankonen oli alle kouluikäinen, kun hän huomasi kotitalonsa pyöräkellarissa ruskean ja pitkähampaisen lelun. Se oli Pumba. Kului viikko, eikä kukaan tullut noutamaan kellariin unohdettua otusta, joten pahkasika muutti Hankosille.
– Se oli hampurilaisravintolan lelu, mutta koska minulle ei sellaisia koskaan ostettu, hahmo tuntui sitäkin arvokkaammalta. Leijonakuningas oli lempielokuvani. Kuvittelin Pumban karkottavan ötökät torahampaiden ja äänensä avulla, ja siten lelu toi lohtua pelkoihini.
Hankosen ötökkäkammo on nykyään lievempää kuin lapsena, mutta kokonaan hän ei ole vielä päässyt eroon peloistaan. Pumban hakuna matata -asennetta pitää vielä opiskella.
– En vieläkään nuku ikkuna auki, sillä ötököitä voi päästä huoneeseen, mutta pelko ei rajoita kuitenkaan jokapäiväistä elämääni. Tiedän, millaisiin tilanteisiin ei kannata altistaa itseään. Koska olen 20 vuotta elänyt asian kanssa, olen tähän kaikkeen jo tottunut.
Jutun lähteinä käytetty mielenterveysjärjestöjen aineistoa, aiheeseen liittyviä artikkeleita sekä taustahaastatteluja. Sitaatit on poimittu jutun toimittajan tekemästä kyselystä.
Edit 08/2021: jutun pääkuva vaihdettu