Atomineuvottelukunnan puheenjohtaja Erkki Laurila oli 1960-luvulla huolissaan Suomen ydinvoimahankkeesta. Ydinvoimala olisi todennäköisesti pakko ottaa Neuvostoliitosta, mutta Laurilaa arvelutti voimalan turvallisuus ja itänaapurin tiukentuva ote Suomesta.
Poliittinen paine, että Suomen ensimmäinen varsinainen ydinvoimala tulisi Neuvostoliitosta, kasvoi 1960-luvun mittaan. Myös Laurilaan yritettiin vaikuttaa suoraan Neuvostoliiton taholta.
Tuli sellaisia yhteistyötarjouksia, jotka varmaan vähän säikäytti Laurilaa. Neuvostoliitto tarjoutui tekemään yhteistyötä eli tarjosi omaa ydinvoimalansa aika varhaisessa vaiheessa Suomeen rakennettavaksi.
tutkija Petri Paju
Laurila oli neuvostoliittolaista ydinvoimalaa vastaan, mutta ei voinut estää hankkeen etenemistä - siitäkään huolimatta, että Laurila oli keskeinen vaikuttaja Atomineuvottelukunnan puheenjohtajana.
Ydinenergiatuotannon kummisetä
Suomessa oli 1950-luvun puolivälissä ryhdytty selvittämään ydinenergian hyödyntämistä. Ensimmäistä virallista selvitystä oli käynnistämässä nobelisti A.I. Virtanen. Teollisuuspiireissä moni innostui mahdollisesta uudesta energialähteestä.
Asiaa pohtimaan perustettiin vuonna 1955 Energiakomitea, jonka johtoon tuli teknillisen fysiikan professori Erkki Laurila.
Fyysikko Laurila oli ydinenergian pioneeri Suomessa, ja häntä voidaan tutkija Petri Pajun mukaan pitää suomalaisen ydinenergiatuotannon kummisetänä.
Paju kirjoittaa elämäkertaa Laurilasta, joka oli ennen kaikkea tiedemies ja tutkija, mutta jolle kehittyi asemansa vuoksi myös poliittista pelisilmää. Laurila näki hyvin varhain, että Neuvostoliitto todennäköisesti pyrkii vaikuttamaan Suomen asioihin ydinvoiman kautta. Sen vuoksi atomiasioita piti pyrkiä hoitamaan mahdollisimman paljon 1950-luvun puolivälissä perustetun Kansainvälisen atomienergiajärjestön IAEA:n kanssa.
Laurila toimii useaan otteeseen IAEA:n hallintoneuvoston jäsenenä. Laurila vaikutti siihen, että 1960-luvulla Suomi monin tavoin tuki atomienergiajärjestöä ja sen kehittämistä ja voimistamista.
Suomi on halunnut tarjoutua ikään kuin koekaniiniksi ja tarjonnut enemmän yhteistoimintaa tälle järjestölle kuin oikeastaan kukaan muu maa tähän mennessä.
Erkki Laurila, 1960
Laurila pyrki vaikuttamaan myös siihen, että järjestö pysyisi erossa kansainvälisen politiikan kiemuroista ja keskittyisi atomiasioiden käytännön hoitamiseen. Se olisi Suomen etu.
Askel kohti ydinvoimaa
Ydinvoiman rakentaminen Suomeen nytkähti eteenpäin vuonna 1962, kun Teknillisen korkeakoulun tutkimus- ja koulutusreaktori vihittiin käyttöön Otaniemessä.
Erkki Laurila oli yhdessä VTT:n johtajan Pekka Jauhon kanssa vaikuttanut siihen, että reaktori ostettiin Yhdysvalloista. Laurila ja Jauho myös järjestivät reaktoriin ydinpolttoainetta Kansainvälisen atominenergiajärjestön kautta.
Paine kuitenkin kasvoi sille, että ensimmäinen varsinainen ydinvoimala tulisi Neuvostoliitosta. Asemansa vuoksi Laurila johti 12-jäsenistä valtuuskuntaa, joka matkusti vuonna 1966 tutustumaan itänaapurin ydinvoimatuotantoon.
Maan tapaan valtuuskuntaa kestittiin yltäkylläisesti ja matka oli hyvin kostea. Laurila joutui olemaan kieli keskellä suuta:
Kaiken kaikkiaan voimme todeta, että vieraanvaraisuus on ollut suurenmoista ja isännät tehneet parhaansa näyttääkseen laitoksia siinä määrin kuin tällaisen lyhyen matkan aika voi tällaisella delegaatiolle esitellä. Joka tapauksessa katsoisin, että matka on huomattavalla tavalla lisännyt meillä tämän alan tekniikan tuntemusta sellaisena kuin sitä tällä hetkellä harrastetaan ja hallitaan Neuvostoliitossa.
Erkki Laurila, 1966
Laurila oli huolissaan Suomen puolueettomuudesta, sillä ydinvoimahanke oli ajamassa Suomea entistä enemmän itänaapurin syliin. Petri Pajun mukaan Laurilan mielestä vieläkin isompi ongelma oli kuitenkin Neuvostoliiton turvallisuuskulttuuri.
Neuvostoliittolaiset ydinvoimalat eivät täyttäneet läntisiä turvallisuusvaatimuksia.
Mutta ne olivat sellaisia asioita, joista ei voinut ihan suoraan puhua, ja piti olla aika varovainen, eikä voinut ihan ääneen sitä vastustaa sen aikaisessa Suomessa.
tutkija Petri Paju
Laurila hahmotteli ratkaisua, jossa voimala kyllä tulisi Neuvostoliitosta, mutta suomalaiset osallistuisivat merkittävästi sen rakentamiseen ja turvallisuuslaitteisto tulisi lännestä.
Oli kuitenkin vielä yksi iso ongelma: voimalan polttoaineen eli rikastetun uraanin hankinta.
Ydinpolttoaineen saamiseksi olisi pitänyt liittoutua jommankumman suurvallan, Neuvostoliiton tai Yhdysvaltojen, kanssa. Suomi oli pakon edessä kallistumassa Neuvostoliiton puoleen. Samalla ydinpolttoaineen valvonta - eli ettei sitä käytetä ydinräjähteen rakentamiseen - jäisi polttoaineen toimittajan tehtäväksi.
Neuvostoliitto käytännössä kontrolloisi suomalaista ydinenergian tuotantoa.
Tämä olisi jo liikaa puolueettomuuteen pyrkivälle Suomelle.
Atomienergiajärjestö ratkaisuna
Ratkaisu oli Laurilan linjan mukainen tukeutuminen Kansainväliseen atomienergiajärjestöön. Jos asioita voitaisiin hoitaa mahdollisimman paljon sen kautta, se olisi Suomen kannalta parasta.
Suurvallat olivat 1960-luvulla havahtuneet siihen, että ydinasevarustelu oli käynyt niille vaaralliseksi ja kalliiksi. Ne ryhtyivät ajamaan ydinsulkusopimusta, joka estäisi ydinaseiden leviämistä.
Sopimus myös takaisi ydinaseettomille maille tukea ydinvoiman rauhanomaiseen käyttöön. Sitä, ettei ydinpolttoainetta käytetä ydinräjähteiden rakentamiseen valvoisi IAEA.
Vuosikymmenen lopulla ydinsulkusopimusneuvottelut olivat YK:ssa loppusuoralla. Suomi tuki ydinsulkusopimusta innokkasti - niin innokkaasti, että Suomelle tarjottiin näkyvä rooli sopimuksen loppuunsaattamisessa.
Suomi ydinsulkusopimuksen kätilönä
Suomalaista Max Jakobsonia pyydettiin sopimuksen sponsoriryhmän johtoon. Suurvallat ajattelivat, että ydinsulkusopimus ei näyttäisi pelkästään niiden etujen mukaiselta, jos sitä ajaisi pienen ja puolueettoman maan edustaja.
Jakobson sai esitellä ja viedä sopimuksen eteenpäin YK:ssa.
Ydinsulkusopimus avattiin allekirjoituksille vuonna 1968. Seuraavana vuonna Neuvostoliitto teki Suomelle ydinvoimalasta tarjouksen, josta ei voinut kieltäytyä. Loviisaan ryhdyttiin rakentamaan voimalaa, joka käynnistyi vuonna 1977.
Mutta ydinmateriaalien valvonta oli ratkaistu Suomen etujen mukaisesti: ydinsulkusopimus oli tullut voimaan 1970 ja valvonta oli Kansainvälisen atomienergiajärjestön vastuulla. Seuraavana vuonna Suomi solmi IAEA:n kanssa ensimmäisen kattavan ydinmateriaalien valvontasopimuksen. Siitä tuli malli muille vastaaville sopimuksille.
Kävi kuten Erkki Laurila oli toivonut.
Lähde: Petri Paju: Ydinsulku ja Suomi - 50 vuotta ydinsulkusopimuksen kansallista toimeenpanoa.
