Kirjailija Olli Nuorto retkeilee levottomassa Palestiinassa vuonna 1938. Synkkäkatseisten arabien ja jyrkkäpuheisten juutalaisten ohella Nuorto kertoo alueen uskonnollisista nähtävyyksistä.
Vuonna 1938 Palestiina oli vielä brittien mandaattialuetta, mutta jo juutalaisten maahanmuuttajien laajalti valloittama. Matkailijalle se ei ollut kovinkaan ihanteellista seutua.
Ruumiintarkastuksia on tiuhaan, ja "melkein joka toinen vastaantulija on sen näköinen kuin olisi jo yhden miehen syönyt ja toista mielisi". Junat ja sillat lentävät ilmaan ja joka puolella paukkuu. Linja-automatkalla pari kiväärinluotia lävisti auton oven ja erään matkustajan knallihatun.
Nuorton tapaamat äärijuutalaiset kiroavat brittihallintoa, jota ilman he heittäisivät "kirotut arabit" mereen omin voimin. Hän myöntää, että maahanmuuttajat ovat saaneet erämaan kukoistamaan, mutta toteaa: "Ei se seikka, että naapurini viljelee peltojaan huonosti, vielä semmoisenaan tee minusta hänen itseoikeutettua perijäänsä, vaikka joku esi-isäni eräitä vuosisatoja sitten olisiki asunut samaa tilaa."
Nuorton mukaan Palestiina on kiistämättä juutalaisten maa - tai ainakin ollut. Mutta samaan hengenvetoon hän sanoo sen kuuluvan myös sitä asuttaville arabeille. "Ja kun kumpikin osapuoli pitää oikeuksistaan kiinni, niin tappeluhan siitä tulee."
Teksti: Jukka Lindfors