Elämä julkisuudessa on kuin iso laastari, jolla voi peittää oman sisäisen kaaoksensa. Näin sanoo Samuli Edelmann, joka vuosituhannen alussa päätti katsoa itseään uusin silmin ja saada kaaoksen järjestykseen.
Liki 20 vuotta sitten julkisuuteen ponnahtanut näyttelijä-laulaja sanoo suhtautumisensa julkisuuteen olleen alusta asti ainakin jollakin tasolla ristiriitainen.
— Mulla on aina ollut intuitiivinen tunne että tää ei ole oikein. En totellut intuitiota ja toimin itseäni vastaan, hän sanoo Maarit Tastulan haastattelussa kesäkuussa 2008.
— Julkisuuskuvalla, sillä irvikuvalla, ei ole mitään tekemistä mun itseni kanssa. Vain luomisella on merkitytä, sillä mikä on alla. Julkisuus itsessään on tyhjää huminaa, hän jatkaa.
1990-luvun alussa nousukiidolla alkanut ura toi muassaan myös negatiivista julkisuutta.
— Silloin olis pitänyt mennä terapiaan eikä iltapäivälehtien kanteen, hän sanoo nyt.
Julkisuuden mekanismien lisäksi Edelmann pohtii koskettavassa haastattelussa mm. narsismin osuutta suhtautumisessan suosioon sekä sitä, miten tässä ajassa voisi auttaa muita arvottomuudesta kärsiviä ihmisiä.
— Kun juoksee itsestä pois niin eihän siitä hyvin voi käydä, hän sanoo.
Hänen oma pakomatkansa alkoi 11-vuotiaana ja päättyi 31-vuotiaana. Päällimmäiset syyt pakoon piilivät tunnelukoissa, jotka saivat alkunsa lapsuudessa, hän uskoo.
Pitkän matkan tuloksena Edelmann sanoo voivansa nyt kahdeksatta vuotta hyvin. Keskeisintä hänelle on tällä hetkellä perhe ja sen tuoma rikkaus kaikkine vastuunkantoineen.
— Tämä hetki tässä ja nyt ylittää kaikki unelmat, hän summaa.
Teksti: Petra Himberg