Viime syksynä alkanut maailmanlaajuinen #metoo-keskustelu saa jatkuvasti lisää puhtia. Esimerkiksi Yhdysvalloissa elokuva-alalla työskentelevät naiset aloittivat tammikuun alussa kampanjan ja rahankeruun työpaikoilla tapahtuvaa seksuaalista ahdistelua vastaan.
”Naisten on aika lakata olemasta kohteliaasti vihaisia.” Nobelin rauhanpalkinnolla palkittu aktivisti Leymah Gbowee kiteytti osuvasti, miten #metoo-kampanja on muuttanut tapaa puhua seksuaalisesta häirinnästä.
Ahdistelu on todella yleistä. Helsingin Sanomien joulukuussa teettämän kyselyn mukaan 54 prosenttia naisista ja 22 prosenttia miehistä on joskus kokenut seksuaalista häirintää.
Kun puolet ihmiskunnasta tuulettaa traumojaan, sen pitääkin tuntua pahalta. Muuten mikään ei muutu.
Oman käytöksen muuttaminen on rankkaa. On helppo kiukutella kuinka ”kaikki kiva on nyt kielletty".
Jos kuulut siihen puoliskoon ihmisistä, joka syyllistyi aiheen uutisoinnista tai ei tunnistanut esille sen esiin nostamaa maailmaa: ajattele hetki, miltä siitä toisesta puoliskosta on tuntunut. Miltä tuntuu, kun sinua kohdellaan väärin etkä koe voivasi kertoa asiasta? Miltä tuntuu, kun sinut nähdään seksiobjektina eikä ihmisenä?
Jos taas kuulut ahdistelua kokeneeseen joukkoon, miten puhdistavalta ja parantavalta onkaan tuntunut jakaa omia kokemuksia muiden kanssa. Kukaan ei ole niin yksin, kuin vääryyttä kokenut, jota ei kuunnella eikä uskota. Nyt kuunneltiin.
Mutta miten tästä eteenpäin? Miten estetään katkeruus, syyllistyminen, pelko, kostonhimo? Miten maailmasta tulisi parempi paikka meille kaikille?
Näillä kolmella muutoksella päästään jo pitkälle.
1. Pelisäännöt selviksi kouluissa, työpaikoilla ja harrastusryhmissä. Monet raiskauskriisikeskus Tukinaiseen yhteyttä ottaneet ovat kertoneet, että työpaikoilta puuttuvat pelisäännöt esimerkiksi ahdistelusta ilmoittamiseen.
Päättävässä asemassa olevien on syytä sanoa selkeästi, että kaikenlainen seksuaalinen häirintä ja ahdistelu on meidän firmassa tai koulussa kielletty. Samassa yhteydessä täytyy antaa ohjeet, miten toimia, jos on joutunut häirinnän kohteeksi.
2. Monipuolisempi seksuaalikasvatus. Väestöliiton lastenpsykiatri Raisa Cacciatore ja kansanedustaja Eeva-Johanna Eloranta ovat huolissaan siitä, että suuri osa ahdistelun uhreista ei edelleenkään puolustaudu vaan häpeää ja syyttää itseään.
Ratkaisu piilee jo päiväkotilapsille annettavassa seksuaali- ja kehotunnekasvatuksessa. Myönteinen kuva omasta kehosta ja ymmärrys oman kehon rajoista auttaa torjumaan ahdistelua.
3. Puhuminen ja puolustaminen. Meillä kaikilla on vastuu puolustaa ahdistelun kohteeksi joutuvaa. Meillä kaikilla on mahdollisuus siistiä omaa käytöstämme ja puhettamme ja puuttua muiden huonoon käytökseen.
Muutos tarvitsee varsinkin miehiä. Että miehet puhuisivat ja puuttuisivat. Siellä puulaakifutisjengin pukkarissa ja työpaikkojen kahvihuoneissa.
Totta kai oman käytöksen muuttaminen on rankkaa. On helppo kiukutella kuinka ”kaikki kiva on nyt kielletty ja eikö enää saa flirttailla”.
Tällainen kitinä on vähä-älyistä soopaa. Sen ymmärtää kuka tahansa ihminen, joka ei ole elänyt viimeisintä vuosikymmentä pää pusikossa ja nenä omassa navassa.
On kyse vastuun ottamisesta.
Tämän jälkeen kukaan vähänkään aikaansa seuraava ihminen ei voi väittää, ettei tiennyt ahdistelun laajuudesta ja jokapäiväisyydestä. Ehkä yhä useampi ymmärtää myös, että ahdistelu ei ole viatonta flirttiä, vaan pohjimmiltaan vallan väärinkäyttöä.
Haluan uskoa, että moni on muuttanut käytöstään. Päättänyt ehkä olla lähentelemättä työkaveriaan pikkujouluissa.
Tämän jälkeen kynnys puhua seksuaalisesta häirinnästä on paljon matalampi. Tämän jälkeen yksikään opettaja tai pomo tai valmentaja ei voi mitätöidä uhrin kertomusta, vaan hänen on selvitettävä asia.
Tämän jälkeen myös jokaisen sivustakatsojan velvollisuus on puolustaa uhria.
Haluan uskoa, että moni on jo muuttanut omaa käytöstään. Ainakin poliisille tehtiin viime vuonna #metoo-keskustelusta huolimatta edellistä vuotta vähemmän ilmoituksia seksuaalisesta ahdistelusta. Ehkä keskustelu on saanut ihmiset ajattelemaan omaa käytöstään.
Ehkä joku on päättänyt olla lähentelemättä työkaveriaan pikkujouluissa, edes ”kännissä ja läpällä”. Tai jättänyt huikkaamatta ohikulkijalle kommenttia tämän takapuolen tai rintojen houkuttelevuudesta.
Muutos ei kuitenkaan tapahdu itsestään. Muutos on sitkeydestä kiinni. Seksuaalisen häirinnän rohkeasti teatterin lavalle nostaneen näyttelijä Mia Hafrénin sanoja lainatakseni: ”pitää jaksaa tsempata vielä silloinkin, kun mediaseksikkyys on mennyt ohi”.
Paula Tiessalo
Kirjoittaja on helsinkiläinen terveys- ja hyvinvointiaiheisiin erikoistunut toimittaja, joka yrittää ymmärtää itseään ja muita. Rakastaa kunnon halauksia ja sydänemojeita.