– Kirvesmiehet olivat ihmisiä, pyövelit eivät, kärjistää harrastajahistorioitsija Mikko Moilanen asenteen, jolla Suomessa aikanaan suhtauduttiin mestausten toimeenpanijoihin.
Pyöveli-sana on vääntynyt suomen kieleen vanhasta ruotsin sanasta böfvel (nykyisin bödel). Samaa juurta on sana peeveli, jolla alkujaan viitattiin paholaiseen. Haukkumasana pyövelikin aikanaan oli.
Kuolemanrangaistusten historiaa 200 vuoden ajalta tutkinut Mikko Moilanen on selvitystyössään havainnut, että pyövelin ammatin harjoittajista löytyy tietoa enemmän ja useammasta lähteestä kuin tavallisesta rahvaasta. Moilasen tutkimukselle tärkeimpiä ovat olleet asiakirjakokoelmat: oikeuslaitoksen tuomiokirjat, lääninhallinnon virkamiesten kirjeenvaihto ja läänintilien tositekirjat. Sen lisäksi Kansanrunousarkistoon talletettu perimätieto tuntee paljon tarinoita näistä oman aikansa halveksituista työmiehistä.
Moilasen tutkimusjakso kattaa vuodet 1625–1825. Tämän jälkeen rauhanaikainen kuolemanrangaistus poistui Suomessa käytöstä. Tuona aikana pyövelit veivät hengen arviolta 2000–2500 ihmiseltä.
Mestausten syyt vaihtelivat eri aikoina, mutta useimmiten kuolemanrangaistus tuomittiin henkirikoksesta. Naisilla yleinen syy mestattavaksi joutumiseen olivat lapsensurmat. Suomessa on kuitenkin mestattu ihmisiä myös varkauksista, noituudesta, erilaisista seksuaalirikoksista kuten eläimiinsekaantumisesta ja jopa jumalanpilkasta, rahanväärentämisestä ja auktoriteetin uhmaamisesta.
Lääninpyövelin virkaa hoitaneita Moilanen löysi tuolta ajalta 84. Ura venähti usein yli kymmenvuotiseksi, mutta saattoi virassa kulua useampikin vuosikymmen.
Ammatti siistiytyi 1700-luvulla
Pyövelien ammattikunta oli varsin erilainen 1600- ja 1700-luvuilla. Aluksi alalla turvauduttiin rikollisiinkin, jotka jopa armahdettiin kuolemanrangaistukselta sillä ehdolla, että mies ryhtyi mestaajaksi. Vuosisadan lopulla syntyi eräänlainen pyöveliyhteisö, jota alettiin kammota ja kosketustakin karttaa.
– Pyövelin katsottiin tappavan pikkurahasta. Toisaalta kuoleman pelättiin tarttuvan, ja siitäkin kammoksunta kertoo, sanoo Mikko Moilanen.
1600-luvun pyöveleitä on tutkittu enemmänkin. Sen sijaan 1700-luvun pyöveliys oli ennen Moilasen työtä neitseellisempää tutkimusaluetta.
Kuningas alkoi 1700-lukua kohti tultaessa nähdä, että pyöveleitä halveksittiin ja heidän kimppuunsa pääsemiselle lähes etsittiin tilaisuuksia. Kuningas paimensi kansaansa muistuttamalla, että pyövelikin on ihminen ja valtion palveluksessa. Sen jälkeen, jo 10–20 vuoden sisällä ammattikunnassa alkoi näkyä uutta ryhtiä: virassa olijoilla ei enää ollut rikosrekisteriä ja mestaajat esimerkiksi kävivät kirkossa samalla lailla kuin muukin rahvas. Myös heikkoudet olivat samanlaisia kuin tuon ajan rahvaalla yleensä, niistä kärkisijoilla oli viina.
Moilanen muistuttaa, ettei työhön silti missään vaiheessa ollut tunkua, vaan virka usein perittiin. Silti historiasta löytyy esimerkiksi kylä, joka tuotti kolme miestä pyövelin virkaan. Se voi Moilasen mukaan kertoa siitä, että työllä oli joidenkin silmissä myös jonkinlaista vetovoimaa.
Pyöveli saatettiin merkitä virkaansa hyvin konkreettisesti. Pohjanmaalla Heikki Hakalainen tapasi virkaan astuessaan turkulaisen kollegansa, joka suoritti Hakalaiselle pyövelivihkimyksen: leikkasi pois tämän toisen korvan.
Tämä viittaa Moilasen arvion mukaan siihen, että Hakalainen oli aiemmin syyllistynyt johonkin rikokseen, ja sai tuosta teostaan armahduksen pyöveliksi ryhtyessään. Korvastaan hän joutui silti luopumaan, ehkä siksikin, että olisi yksikorvaisena helpompi löytää, jos sattuisi katoamaan työstään. Pyöveli saatettiin myös merkitä polttamalla hänen otsaansa tai hartioihinsa merkki kuumalla raudalla.
Pyövelien joukossa oli siis vuosisatojen aikana rötöstelijöitä, joiden siviilielämän yksityiskohtia on voinut seurata oikeuden papereista. Muutama pyöveli päätyi jopa kollegansa mestaamaksi. Samasta joukosta löytyy kuitenkin myös “maan hiljaisia”. He eivät jättäneet jälkiä käräjäoikeuksien kirjoihin olemalla osallisina rettelöinneissä.
Ammattimiehiä ja oikeuden palvelijoita
Vaikka pyövelin virka oli halveksittu, ihmisenä moni pyöveli on jättänyt toisenlaisiakin muistoja. Esimerkiksi vaasalaissyntyistä, mutta Ruotsissa työuransa tehnyttä Jacob Gylliä kuvaillaan isoksi ja vahvaksi, mutta luonteeltaan kiltiksi, hyväntahtoiseksi ja lapsirakkaaksi.
Mies lie silti ollut sitoutunut ammattiinsa, killuihan toisessa hänen korvakoruistaankin pieni kultakirves. Gyllin käyttämän, yhä säilyneen mestauskirveen vartta taas koristavat nimikirjaimet JG – sydämen muotoisen kuvion sisällä.
Silloisen Vaasan läänin viimeinen pyöveli Juho Nyberg toimi virassaan peräti 47 vuotta. Hän oli pienten lasten suosikki, joka ei puhunut pahoja tai edes juoruillut, vaan harrasti päivittäin hengellistä kirjallisuutta. Pyövelin kirves oli hänelle oikeudenkäytön väline, jolla kitkettiin vääryyttä.
Kuva Nybergistä on piirtynyt ainutlaatuisen läheiseksi kurkistukseksi pyövelin sielunmaisemaan, koska pyöveli sattui asumaan pitkään erään Kustaa Killisen tiluksilla. Killisestä muotoutui aikanaan laaja-alainen yhteiskunnallinen vaikuttaja, joka toimi kirjailijana, opettajana ja valtiopäiväedustajana. Killinen myös painoi mieleensä tutun pyövelin tarinoita, kirjoitti ne aikanaan paperille ja julkaisi paikallislehdessä.
46 vuotta virassa jaksanut Heikki Hakalainen esiintyi käräjäpöytäkirjoissa myös siviilinä. Häntä tutkija Moilanen luonnehtii äkkipikaiseksi, itsepäiseksi ja kovakorvaiseksikin, mutta kuitenkin aiempaa mainettaan paremmaksi. Vaikka Hakalainen turvautui tarvittaessa herkästi voimankäyttöön, työnsä hän hoiti kunnialla.
– Hakalainen näyttäytyy asiakirjoissa ammattimiehensä, joka ei hommissaan tupeksinut eikä möhlinyt, tiivistää Moilanen.
Pyövelin työ oli muutakin kuin tappamista
Pyövelin työtaakka vaihteli eri aikoina. Siinä missä Pohjanmaalla toiminut Heikki Hakalainen 1660-luvulla mestasi ja poltti 12 naista kahden vuoden aikana ja sen lisäksi piiskasi 10 muuta, Vaasan läänin viimeisen pyövelin Juho Nybergin kirjoista löytyy vain kuusi mestausta viimeisiltä seitsemältä vuodelta – vaikka Nyberg itse vanhoilla päivillään muistelikin luvun olevan selvästi suurempi. Vuoden 1825 jälkeen Suomessa ei rauhanajan lakien mukaan ole teloitettu yhtään ihmistä. Pyövelin palkka juoksi kuitenkin vielä tuon keisarin käskyn jälkeenkin.
Työhön kuului muutakin kuin pelkkää tuomitun hengiltä saattamista. Pyövelin tehtäväksi jäi muun muassa itsemurhaajien ja vankilassa kuolleiden rikoksen tekijöiden hautaaminen, teilinpuusta pudonneiden ruumiinosien hautaaminen ja eläimeensekaantumistapauksissa toisena osapuolena olleiden eläinten tappaminen ja polttaminen.
Pyövelillä oli usein matkalla apunaan renki eli rakkari. Tätä tarvittiin mestauslavan tai rovion rakentamiseen, avustamaan itse mestauksessa ja myös jälkitöissä. Rakkarin palkan maksoi pyöveli itse.
Joskus pyöveli joutui hoitamaan myös piiskurin hommat. Joka käräjäkunnassa oli oma piiskuri, joka pani toimeen raippa- ja vitsatuomiot, joita langetettiin myös pikkurikoksista. Tällaisia olivat esimerkiksi näpistykset, tappelut ja humalassa heiluminen yleisellä paikalla. Niilo Rönblad hakeutui aikanaan Pohjanmaalla rengin töistä piiskuriksi, hoiti tuota tointa viisi vuotta ja haki sitten lääninpyövelin avautuneeseen virkaan. Siinä hän toimikin peräti 37 vuotta.
Heikki Hakalaiselta taas piiskurin tehtävät sujuivat arkaillen: ensimmäisessä komennuksessaan vuonna 1660 mies vitsoi tuomittua naista niin kokemattomasti, että oikeus huomautti häntä. Tämä lupasi jatkossa hoitaa piiskaamiset kunnolla.
Helläkätisyys ei kuitenkaan vaikuttanut pyövelin tehtäviin, joita Hakalainen hoiti alueella peräti 46 vuotta, tiettävästi pidempään kuin kukaan muu Suomessa. Hän on myös ensimmäinen pyöveli, jonka virkauran voi kartoittaa melko tarkasti: Hakalaisen tekemiset työaikana ja vapaalla on kirjattu hyvin oikeuden pöytäkirjoihin ja lääninhallinnon tositteisiin.
Tuhansia kilometrejä tien päällä
Pyövelin tehtävä oli varsinainen reissutyö.
Heikki Hakalaisen uralta löytyy tietoja yli 90 työmatkasta, mestasihan mies yli sata ihmistä. Hakalainen teki tarvittaessa keikkoja myös oman – tuolloin hyvin ison – lääninsä ulkopuolellekin. Toisaalta hänen ollessaan syystä tai toisesta estynyt omien töidensä hoidosta Pohjanmaalla keikkaili useampikin pyöveli muista lääneistä.
Hakalainen sinnitteli virassaan ikämiehenä, vaikka hänen toimintakykynsä arvellaan loppuvuosina heikentyneen. Tutkija Mikko Moilanen katsoo sata vuotta myöhemmin pyövelinä työskennelleen Niilo Rönbladin työmäärän vetäneen vertoja Hakalaisen urakalle.
Saarijärveltä lähtöisin oleva Pohjanmaan Rönblad teki viimeiset työmatkansa yli 70-vuotiaana, ja koko uransa aikana hänelle ehtikin kertyä työmatkoja lähes 100 000 kilometrin verran. Pelkästään vuonna 1761 Rönblad vietti tien päällä yhteensä lähes kolme kuukautta ja kilometrejä taittui tuona vuonna 4 000.
Kuoleman pelättiin tarttuvan
Harrastajahistorioitsija Mikko Moilanen
Pyövelillä oli oikeus yhteen kyytihevoseen matkaa kohti. Matkarahaa annettiin kuusi hopeaäyriä peninkulmalta, päivärahaa maksettiin kahdeksan hopeaäyriä vuorokaudelta. Mikko Moilanen muistuttaa, että sääty-yhteiskunta näkyy tässäkin: Oulun pormestari taittoi käräjämatkat kolmen hevosen vetämissä vaunuissa samaan aikaan kun alueen pyöveli katseli työmatkallaan yhtä hevosen takamusta.
Asiakirjamerkinnät kertovat, että Pohjanmaalta lainattiin ammattimiestä jo vuonna 1607 Ruotsin puolelle, sillä Västerbottenin läänissä ei tuolloin ollut omaa pyöveliä. Kuolemaantuomittu onnistui kuitenkin karkaamaan ennen kuin pyöveli ehti paikalle ja tämän piti palata kotiin. Rikoksentekijä saatiin kiinni, ja pohjalaismies lähti uudestaan matkaan, joka tällä kertaa täytti tilauksen tavoitteet. Kuka tämä virka-apua antanut pyöveli oli, siitä ei ole varmaa tietoa.
Palkkiot ylittivät vilkkaana aikana vuosipalkan
Pyöveli saattoi tienata varsin mukavasti, sen mukaan paljonko kuolemantuomioon johtaneita rikoksia alueella päätyi oikeuteen saakka.
Pyövelin vuosipalkka oli 36 hopeataalaria, mikä vastasi vanginvartijan tulotasoa. Palkkiot saattoivat kuitenkin olla moninkertaiset vuosipalkkaan verrattuna. Vuodet eivät olleet veljeksiä:
säilyneet tilitositteet kertovat, että 1700-luvulla Pohjanmaan pyövelinä ollut Niilo Rönblad ei saanut huonona vuonna palkkioilla tienattua läheskään perusvuosipalkkaansa, hyvänä vuonna palkkiot taas nousivat selvästi peruspalkan yläpuolelle.
Heikki Hakalainen taas kuittasi 1600-luvun loppupuolella pelkästään yhden huhtikuun aikana palkkioina 103 hopeataalaria eli kolmen vuoden peruspalkan. Toisaalta toisena vuonna hänen omaisuutensa inventoitiin velkojen perimiseksi, joten tulotaso heitteli melko lailla.
Matkustaminen toi pyövelille myös tuloja. Kyydin lisäksi ylläpito työmatkan aikana oli ilmaista ja kulukorvauksiakin tuli: esimerkiksi Rönblad sai peninkulmaa kohti kahdeksan hopeaäyriä. Lisäksi päivärahaa kertyi tuohon aikaan toiset kahdeksan äyriä päivää kohti. Sen katsottiin riittävän pitämään pyöveli ruuassa matkan aikana.
Pyövelille ei maksettu satunnaisia summia, vaan erilaisten toimitusten taksat oli tarkasti säädetty. Esimerkiksi Turun hovioikeuden vuonna 1706 laatiman listan mukaan kaulan katkaisu ja roviolla polttaminen oli 10 hopeataalarin arvoinen urakka. Pelkästä kaulan katkaisusta pyöveli sai 5 taalaria. Jos taas tuomittu oli syyllistynyt murhaan, häneltä piti ensin katkaista käsi ja vasta sitten kaula. Ruumiinosien teilinpuuhun ripustamisesta maksettiin taalari kustakin, mestattujen luiden peittelystä kaksi taalaria ja hirttämisestä viisi hopeataalaria.
"Myös pyövelin lapsi on kristitty ihminen"
Pyöveli ei ollut haluttu naapuri eikä hänen kanssaan kaveerattu kuten muiden kanssa. Usein pyövelin tuvassa kävivät lähinnä laitapuolen kulkijat ja vähempiosaiset, sillä moni pyöveli sai mainetta myös parantajana tai muuten ylimääräisten voimien haltijana. Tämä kumpusi ajatuksesta, että kuoleman kanssa tekemisissä oleminen tartuttaisi pyöveliin yliluonnollisia kykyjä.
Kaikki pyövelit tai heidän perheenjäsenensä eivät hevin hyväksyneet hyljittyä asemaansa. Historiankirjoihin on piirtynyt monia tapauksia, joissa näkemyseroja puitiin oikeudessa asti.
Pitkäaikaisen pyövelin Heikki Hakalaisen vaimo joutui kärsimään miehensä ammatista synnyttäessään lasta maaliskuussa 1662. Naapurilta lähdettiin pyytämään lainaksi purtiloa, jossa vastasyntynyt voitaisiin pestä. Naapuri kieltäytyi lainaamisesta, jolloin pyöveli suuttui niin, että vei asian raastupaan. Naapuri tuomittiin kolmen markan sakkoon säälimättömyyden ja armottomuuden osoittamisesta avuntarpeen edessä. Oikeus muistutti, että myös pyövelin lapsi on kristitty ihminen.
Turkulaislähtöinen Yrjö Reinikka oli pyöveli jo kolmannessa polvessa, mutta se ei taannut sen paremmin hänen nuhteettomuuttaan kuin tottumista ammatin varjopuoliin. Reinikan vaimo poikkesi kerran erään suutarin mökkiin ja kuuli, kuinka suutarin poika kieltäytyi juomasta olutta samasta astiasta, josta pyöveli oli aiemmin hörpännyt. Vaimon tarinan kuultuaan pyöveli lähti suutarin mökkiin ja sai aikaan sen verran rettelöintiä, että raastupa kutsui.
Pyövelit eivät yleisestikään olleet 1600-luvulla suosittua kaljaseuraa, ja väki piti tarkan huolen siitä, ettei päätynyt juomaan samasta tuopista mestaajan kanssa, olihan ammatti sen verran halveksittu.
1600-1700-lukujen taitteessa kuningas pyrki parantamaan pyövelin asemaa asetuksilla. Tämän häiritsemisestä virantoimituksessa tehtiin rangaistavaa eikä kruunun suojeluksessa olevaa virkamiestä saanut muutenkaan ylenkatsoa. Kuninkaallinen asetus muistutti, että pyöveli käytti esivallan antamaa miekkaa.
Pitkäuraisen Heikki Hakalaisen jälkeen toimeen astunut Elias Johaninpoika oli ilmeisesti tietoinen asemansa parantamisyrityksistä, samoin hänen vaimonsa. Brita-vaimo järjesti kesällä 1707 pienen näytöksen istuessaan kirkossa edemmäs kuin määräykset sallivat. Pyövelin perheen piti nimittäin istua kirkon peräpenkissä, mutta Brita halusi istua paremmalla paikalla lähempänä alttaria. Huomautukset eivät häneen tehonneet ja oikeudessa hän antoi kaupunginpalvelijoille täyslaidallisen kirosanoja. Oikeus näpäytti vaimoa kuitenkin paikkansa unohtamisesta 40 markan sakolla. Tarina päättyi lopulta onnellisesti, kun pyövelille osoitettiin kirkossa mieluisampi istumapaikka.
Musta huppu ei kuulunut pyövelin asuun
Vanhoina aikoina pyövelin piti erottua muusta kansasta jo asullaan, jotta häntä voitiin tarvittaessa väistää. Veren väri, punainen, yhdistää virka-asua eri puolilla maailmaa, vaikka kokonaisuudesta löytyykin vaihtelua. Myös Suomessa pyövelin vaatetuksessa punainen on ollut tärkeä väri.
Mikko Moilanen muistuttaa, että pyövelin symbolina pidetty musta huppu ei kuulunut pyövelin vaatetukseen. Kasvojen peittäminen oli itse asiassa kiellettyä, sillä sen pelättiin edistävän rikollisuutta, ja toisaalta huppupäinen mies yhdistettiin alhaiseen asemaan ja kavalaan luonteeseen.
1700–1800-luvuilla pukeutumisesta ei juuri löydy tietoja. Moilanen arvelee, että pyöveli käytti tavallisia vaatteita ja jonkinlaista esiliinaa. Toinen vaihtoehto on, että virka-asu oli kruunun omaisuutta ja tuotiin mestaustilaisuuksiin erikseen.
Vaikka pyövelin siviilielämä oli joskus värikästäkin, työssään hän oli varsin vähäeleinen hahmo. Itse mestaustapahtumassa hän pysyi näkymättömissä viimeiseen asti, jotta ei saisi läsnäolollaan tuomittua paniikkiin. Vasta kun mestattavan silmät oli peitetty siteellä, oli pyövelin aika astua esiin ja tehdä työnsä.
Kaulan piti katketa yhdellä iskulla ja hirtettäessä köyden kiristyä riittävän nopeasti: tuomitulle ei saanut aiheuttaa tarpeetonta kipua. Pyövelien työtä alettiin seurata 1700-luvulla aiempaa tarkemmin: heidän odotettiin olevan nuhteettomia ja hoitavan työnsä ammattimaisesti, hyvin kirvestaidoin ja selvin päin.
Mustia hetkiäkin työurilta löytyy
Aina kaikki ei sujunut moitteetta: esimerkiksi vuonna 1696 Turun pyöveli Yrjö Keikeli ei ilmeisesti humalan takia malttanut odottaa vuoroaan ollessaan mestaamassa erästä lapsenmurhaajaa Ahvenanmaalla. Tuomittu joutui katselemaan, kuinka pyöveli saapasteli hänen edessään kirveineen ja vieläpä viritteli tulta polttorovion alle, vaikka papit vielä valmistelivat tuomittua kuolemaan. Pyöveli sai käytöksestään myöhemmin moitteita ja mojovat sakot.
Historia kertoo myös tapauksista, joissa pyöveli hutki muutaman huti-iskun ennen kuin sai asian hoidettua. Nämä kerrat ovat kuitenkin harvinaisia. Moilasen tutkimuksen mukaan mestaukset sujuivat kauttaaltaan pääosin niin siististi ja asiallisesti kuin toisen hengiltäottaminen voi sujua.
Pyöveli oli kaikesta huolimatta olennainen osa tuon ajan oikeuden toteuttamista. Monesta kuvauksesta käy ilmi, että viranhaltijat näkivät itsensä juuri oikeudenpalvelijoina.
Mikko Moilanen löytää pyövelien joukosta oman suosikkinsa: Niilo Rönblad oli järjestyksen mies, joka piti kotielämänsä kunnossa. Mies jätti jälkeensä 10 lasta kahden vaimon kanssa, tarkat tilitykset ja asiantuntevan ammattimiehen maineen.
– Hänestä ei juuri pahaa sanaa ole sanottu, sanoo Moilanen.
Se on pyövelistä paljon sanottu.
Lue lisää: Pyövelin kirves vei hengen yli 2 000 suomalaiselta – katso, miltä mestauspaikoilla näyttää nyt