Kuvataiteilija Ville Andersson seisoi puolitoista vuotta sitten aavikolla New Mexicon osavaltiossa. Tuulikaan ei löytänyt dyynien taakse. Ympärillä oli niin hiljaista, että hän kuuli vain oman sydämensä lyönnit.
– Minua veti aavikolle hiekan valkoinen väri, joka yhdistyi kirkkaaseen taivaaseen. Se loi toismaallisen tunnelman. Se, miten voimakasta valo on ja miten se heijastuu hiekkaan, on poikkeuksellista. Ainut, mitä pystyin erottamaan, oli oma varjoni.
Syntyi valokuva, jossa näkyvät jalanjäljet hiekalla. Sen ympärille kasvoi kokonainen näyttely.
Oikeastaan Anderssonin I can’t go on. I will go on. lähti liikkeelle huonosta vitsistä. Kun Anderssonin edellinen projekti päättyi, hän kysyi itseltään, mitä seuraavaksi ei kannattaisi tehdä – ja päätyi toteamaan, että ei ainakaan mitään kuivaa. Ja tässä sitä ollaan, näyttelyssä, jonka avainteos kuvaa autiomaan hiekkaa. Kun Andersson oli teini, tylsistä asioista oli tapana sanoa, että kiviäkin kiinnostaa.
– Minulla lause muuttui muotoon: kivetkin kiinnostaa, Andersson nauraa.
Perjantaina Helsingissä avautuvassa näyttelyssä on lähes kolmekymmentä teosta: maalauksia, piirroksia, valokuvia ja uudella tekniikalla, digitaalisesti veistämällä syntyneitä kuvia. Aiheina on muun muassa maisemia ja ihmishahmoja. Yhteistä kaikille on se, että niissä voi erottaa runsaasti valkoisen eri sävyjä.
– Olen pyrkinyt tiettyyn askeettisuuteen. Teoksissa on paljon valkoista ja tyhjää tilaa, mutta se tila on samalla tavalla osa teosta kuin hiljaisuus kahden nuotin välillä on osa kappaletta, taiteilija perustelee.
Linnan juhlien booli nosti someilmiöksi
Andersson valittiin Vuoden 2015 nuoreksi taiteilijaksi. Hän oli tuolloin kaikkien aikojen nuorin tittelillä palkittu. Andersson kokee olleensa onnekas. Asiat ovat edenneet kuin luonnostaan.
– En suunnittele elämääni hirveän paljon eteenpäin. Jos asettaisin itselleni liikaa tavoitteita, olisin väistämättä tuomittu pettymään. Jos keskityn vain tähän hetkeen, kaikki on yllätystä.
Andersson on nyt 31-vuotias, edelleen nuori ja edelleen uransa alussa, mutta selkeästi hyvässä vauhdissa. Viime vuosien näyttelyistä iso osa on ollut ulkomailla. Kun Anderssonilta kysyy, miten taidemarkkinoilla tehdään läpimurto, seuraa hetken hämmentynyt hiljaisuus.
– En osaa sanoa millään tavalla. Olen niin kaukana uraohjekirjoista, kuin ihminen voi olla. Olen kouluajoista lähtien ollut henkilökohtaisessa elämässä superrento, suurpiirteinen ja chilli, mutta työssäni olen tarkka ja suhtaudun siihen vakavasti.
Anderssonin rento puoli pääsi esiin vuonna 2015, kun hän keskusteli Linnan juhlilla boolin kanssa siitä, uskaltautuuko hän tanssilattialle. Anderssonista tuli kerralla linnan sympaattisin vieras ja someilmiö.
Utelias mies tämä Andersson
Andersson tunnetaan monipuolisuudestaan. Hän vie taidettaan myös gallerioiden ulkopuolelle. Hän on muun muassa lavastanut teatteriin, hänen taidettaan on nähty postimerkeissä ja hän on tehnyt yhdessä Arabian kanssa kokeiluja graafisten kuvioiden siirtämisestä keramiikalle.
– Se on se palo, osa minun persoonallisuuttani. Nautin siitä, että saan tehdä erilaisia juttuja. Ne eivät tunnu työltä, hän sanoo – ja korjaa heti itseään.
– Tuo nyt oli väärin sanottu. Kyllä ne tuntuvat työltä, koska ne ovat vaikeita ja haastavia. Helpommallakin voisi mennä. Toisaalta se ilo, kun on saanut jonkun pulman ratkaistua, on yksi tyydyttävimpiä asioita, joita tiedän.
Näyttelyt näyttelyiden vuoksi eivät kiinnosta Anderssonia.
– Tärkeintä on, että pääsen käyttämään luovuuttani uusilla tavoilla ja haastamaan itseni. Sanon mieluummin näyttelylle ei, jos samaan aikaan voin tehdä jotain sellaista, joka pakottaa ajattelemaan asioita uudella tavalla.
Andersson on monipuolinen myös kulttuurin kuluttajana. Matkassa on aina lukemista. Haastattelun aikana Andersson ehtii analysoida lempioopperaansa, John Adamsin Doctor Atomicia, lempisäveltäjäänsä, John Cagea, runoilija John Donnea, selittää, mitä tarkoittaa japanin kielen sana ma ja kertoa, että näyttely on lainannut nimensä Samuel Beckettiltä.
– On niin paljon taidetta, kulttuuria ja tiedettä, tekijöitä, jotka vaikuttavat minuun voimakkaasti. Haluan tietää ja ymmärtää maailmaa, hän perustelee.
Turha ennakoida
Anderssonilla on myös motto: Tulevaa ei voi ennakoida, koska kaikki menee kuitenkin eri tavalla kuin alun perin ajatteli.
– Tässä hetkessä on tehtävä kaikki niin hyvin kuin pystyy. Se johdattelee eteenpäin ja tuo yllätyksiä.
Ajatus on kantanut. Erään näyttelynsä palkkiolla Andersson ajatteli ostaa yhden grafiikanlehden ihailemaltaan amerikkalaiselta kuvataiteilija-teatterimies Robert Wilsonilta.
Kun Wilson kuuli Anderssonin aikeista, hän ehdotti vaihtokauppaa: suomalaistaiteilija antaa kaksi omaa piirrostaan ja saa vastineeksi kaksi piirrosta Wilsonilta. Amerikkalaistaiteilija oli noteerannut lahjakkaan pohjoismaalaisen.
Wilson ei ole kuka tahansa. Hän on perustanut New Yorkiin the Watermill Center -nimisen taiteilijatalon. Ja kuinka ollakaan: Andersson sai samalla kutsun New Yorkin residenssiin. Sinne hän matkustaa maaliskuussa.
– Elämässä sattuu hauskoja ja outoja yhteensattumia. Koskaan ei tiedä, mitä seuraavaksi tapahtuu.
Ville Andersson: I can’t go on. I will go on. -näyttely Helsinki Contemporary -galleriassa 12.1–4.2.2018.