Kari Vehosalo (s. 1982) on hämmästyttävän tyyni, vaikka hän on juuri saanut Suomen suurimman kuvataidepalkinnon. Kuvataiteilijalle 40 000 euron arvoinen palkinto on lottovoitto. Hän ei kuitenkaan lähde repostelemaan voitollaan, vaan nostaa esiin kilpakumppanien tasokkuuden.
– Olen onnellinen siitä, että sain olla mukana näin laadukkaassa Ars Fennica -näyttelyssä. Mielestäni tämä oli onnistuneimpia näyttelyitä palkinnon historiassa.
Kuuden ehdokkaan joukosta saksalaissyntyiseen, kansainvälisesti arvostettuun taideasiantuntijaan Beatrix Rufiin tekivät suurimman vaikutuksen Kari Vehosalon valokuvantarkat maalaukset. Hän perustelee valintaansa teosten petollisella kauneudella.
– Koin järkyttäväksi sen, miten tuttuakin tutumpi voi kaamealla tavalla muuttua täysin oudoksi.
Juuri tästä Vehosalon teoksissa on kyse. Maalaukset ovat realistisen tarkkoja, kuin valokuvia, mutta niissä on aina jotain vinksahtanutta, jotain outoa ja pelottavaa.
Ruf tutustui Kiasmassa esillä olevaan Ars Fennica -näyttelyyn ja keskusteli kaikkien ehdokkaiden kanssa. Vehosalo kertoi Rufille tunnin pituisen tapaamisen aikana taiteensa filosofiasta ja avasi esillä olevien teoksien taustoja.
– Vaikka teokseni ovat aika selkeitä, toivon, että kiinnostukseni filosofisiin kysymyksiin tekee niistä kirkkaampia.
Tarkka maalaustyyli ei ole syntynyt sattumalta, tai siitä syystä, että Vehosalo rakastaisi tehdä millintarkkaa työtä. Taustalla on keino saada katsoja viivähtämään teoksen luona pidempään.
– Pikkutarkkuudessa on viettelyvoimaa. Jos katsoja tutkii sen ansiosta teoksiani sekunnin pari pidempään, hän ehtii ehkä pohtia myös taustalla olevia ajatusprosesseja. En ole sinänsä kiinnostunut fotorealismista, vaan se on osa taiteellista strategiaa.
Pikkutarkka maalaaminen puuduttaa
Vehosalon teoksissa on usein mustavalkoinen värimaailma, joka tarkemmin katsoessa paljastuu sinisen ja harmaan eri sävyiksi.
– Sävyjen tarkoituksena on etäännyttää katsoja kuvien aiheuttamasta välittömästä tunnereaktiosta, jotta teosten taustalla olevat ajatukset pääsisivät selkeämmin esiin.
Vaikka Vehosalon maalaukset ovat dokumentaarisia, ne eivät suinkaan synny sattumalta.
Vehosalo ei juuri käytä olemassa olevia valokuvia teostensa pohjana. Kaikki lähtee liikkeelle filosofisesta ajatuksesta, jota Vehosalo ryhtyy pohdiskelemaan. Kun ajatus on kristallisoitunut, alkaa sen visualisointi. Yleensä Vehosalo ottaa itse tarvitsemansa valokuvat, ja hän muokkaa tietokoneella kuvan, jossa linjat ovat kohdallaan. Sen pohjalta alkaa maalausvaihe, joka kestää kauan. Yhden teoksen syntyyn kuluu puolisen vuotta. Taiteilija myöntää, että välillä puuduttaa.
– Työn ilo kyllä katoaa välillä. Onneksi minulla on niin korkea työmoraali, että pystyn puskemaan työt valmiiksi. Se ei ole siis ongelma. Toistaiseksi.
Aiemmin Vehosalo teki yli kymmentuntisia päiviä, mutta lapsen saamisen jälkeen tahti on järkevöitynyt.
– Täytyy sanoa, että onneksi on lapsi, joka hieman muutti työmoraaliani. Se oli aiemmin suorastaan järkyttävän orjallinen.
Idea syntyy arjesta
Vehosalon teokset ovat realistisuudessaan tyrmääviä, mutta niihin on lähes aina ujutettu häiriötekijä, joka hämää katsojaa. Mittasuhteet ovat vääriä ja linjat epätodellisia.
Vaikka filosofia merkitsee Vehosalolle paljon, hän ei etsi aiheitaan filosofisista opuksista. Ideat tulevat arjesta.
– Ylipäätään luulen, että eletystä elämästä löytyy eniten kysymyksen aiheita. Peläkästään siitä saa lukuisia ajatuksia, kun vie lasta päiväkotiin, ja yrittää päivittäin selviytyä siitä kauhun tasapainosta, mitä on kasvattaa nuorta ihmistä. Siitä löytyy kyllä merkityksiä.
Tällä kertaa Ars Fennica -voittoon ei kuulu yksityisnäyttelyä, mutta sattumoisin Vehosalon näyttely avautuu helmikuun alkupuolella Galerie Anhavassa Helsingissä.