Lokakuussa The New York Times paljasti elokuvamoguli Harvey Weinsteinin ahdistelleen ja käyttäneen hyväkseen naisnäyttelijöitä. #metoo-kohu levisi kaikkialle maailmaan, myös Suomeen.
Meilläkin kysyttiin, tapahtuuko samanlaista suomalaisessa yhteiskunnassa – tai elokuvamaailmassa. Pienissä porukoissa puhetta riitti, mutta kukaan ei kuukausiin astunut esiin kertomaan kokemuksistaan. Ja kun se vihdoin tapahtui, kiirehti moni muukin myöntämään, että onhan tästä puhuttu. Yleisradio julkaisi viime viikolla lukuisia elokuva-alan #metoo -aiheisia juttuja. Uutta oli se, että elokuvaohjaaja Lauri Törhönen nimettiin.
Miksi häirintä pysyy piilossa? Mistä empiminen ja varovaisuus johtuu? Kysyimme asiaa sananvapauskysymyksiin perehtyneeltä oikeustieteen tohtorilta Riku Neuvoselta. Hän on tutkinut niin sanottujen pilliinpuhaltajien eli englanniksi whistleblowereiden roolia.
Pilliinpuhaltajat ovat henkilöitä, jotka tuovat julkisuuteen tai viranomaisten tietoon lainvastaista ja epäeettistä toimintaa.
Neuvosen mukaan hiljaisuus tällaisissa tapauksissa johtuu yleensä siitä, että asioiden esiin nostamisella on seurauksia.
– Mikä on tämän ihmisen asema? Onko hän päättämässä asioista?
Pilliinpuhaltajan asema on vaikea. Jos rikkoo "vaikenemisen lain", voi perustellusti pelätä, että jää ilman töitä.
Tällaisen pelon ei Neuvosen mukaan tarvitse edes olla todellinen. Riittää, että ne, jotka tietävät asiasta kuvittelevat, että näin on. Näin se, jolla olisi sanottavaa kuvittelee, ettei voi puhua asiasta.
Mikä murtaa salaisuuden piirin?
Harvey Weinsteinin tapauksessakin huhuja oli kiertänyt jo vuosikausia. Neuvosen mukaa ratkaisevaa oli, että joku nosti asian julkisuuteen ja muut totesivat, etteivät hekään voi olla hiljaa.
Lauri Törhösen tapauksessa oli Neuvosen mukaan varmasti samaa. Joku nosti asian esiin ja muut kuulivat, että aiheesta puhutaan, eivätkä hekään halunneet olla hiljaa.
Oikeustieteiljä Neuvonen ei halua ottaa kantaa siihen, mikä on se piste, jossa murtuminen tapahtuu. Aiheesta on tehty sosiaalipsykologisia tutkimuksia, hän muistuttaa.
Tiedotusvälineetkin ovat tähän viikkoon asti vaienneet aiheesta. Eikö niillä ollut tietoa, vai mistä se johtui?
Neuvonen arvelee, että ihmiset, jotka ovat aiheesta tiedotusvälineiden edustajille puhuneet, ovat pyytäneet, ettei asiaa levitetä eteenpäin mahdollisten ikävien seurausten takia. Näytön hankkiminenkin voi olla työlästä.
– Nimettömänä syyttäminen voi kääntyä tiedotusvälinettä vastaan, hän sanoo.
Sekin on Neuvosen mukaan tällaisissa tilanteissa tyypillistä, että kuvitellaan, että vallitseva käytäntö, esimerkiksi näyttelijäopiskelijoiden häirintä, on ok. Sitten tulee tajunta, ettei asia näin olekaan.
– Reaktio voi olla, että oho, näinhän tämä onkin.
Neuvosen mukaan näin on käynyt myös muissa asioissa. Hän muistuttaa siitä, miten vielä 1980-luvulla koulukirjoissa kirjoitettiin naisten asemasta tai ihonväriltään erilaisista ihmisistä.
– N-sana ei tarkoittanutkaan nallea. Sana vaihtui pari vuotta myöhemmin, ja jälkikäteen tajuttiin, ettei aiempi käytäntö ollut hyvä.
Onko pilliinpuhaltaja ilmiantaja?
Historia on täynnä ilmiantajiksikin kutsuttuja pilliinpuhaltajia, myös Suomen historia. Erilaisten tietojen vuotajat voivat olla sellaisia.
Neuvosen viittaa Helsingin Sanomien joulukuiseen juttuun Tikkakoskella sijaitsevasta Puolustusvoimien Viestikoekeskuksesta. Näiden salaisten asiakirjojen antaja mahtuu pilliinpuhaltajien kategoriaan.
Rohkaiseeko vai vaikeuttaako lainsäädäntö pillinpuhaltajien toimintaa?
– Lainsäädäntö on neutraalia, Neuvonen sanoo.
Pilliinpuhaltajien puolella on esimerkiksi lähdesuoja. Sen kestävyyttä testattiin viime vuosikymmenellä Soneran rahoja ja johtamista koskevan kirjan lähdesuojaa koskevassa oikeuskäsittelyssä. Lähdesuoja osoittautui vahvaksi, kun oikeus päätti, että se koskee myös kustantajaa.
– Voisin uskoa, että lähdesuoja koskisi myös esimerkiksi bloginpitäjää, Neuvonen sanoo.