Kun Yle julkisti ohjaaja Lauri Törhöstä vastaan esitetyt syytökset seksuaalisesta häirinnästä, ilmoitti Teema-kanava vetävänsä pois ohjelmistosta Insiders-elokuvan. Elokuva oli määrä esittää ensi keskiviikkona, mutta häirintäuutisen jälkeen kanavan ohjelmapäällikkö totesi, ettei sen näyttäminen tuntunut asialliselta.
Somekeskusteluissa irvailtiin sille, että kyseisen ohjaajan elokuvat ovat niin kökköjä ja aikansa lapsia, että eipä ole kummoinen menetys kyseessä. Samalla kuitenkin kierreltiin kuumempaa puuroa: miten seksuaaliseen häirintään syyllistyneisiin tai siitä epäiltyihin taiteilijoihin ja etenkin heidän teoksiinsa pitäisi suhtautua?
#metoo-kampanja ja siihen liittyvät paljastukset ovat pakottaneet esiin perinteisen kysymyksen siitä, voiko, tai pitääkö, tekijä ja teos erottaa toisistaan.
Jos rakastaa elokuvaa, jonka on ohjannut seksuaalinen saalistaja, hyväksyykö samalla tämän toiminnan?
Voiko House of Cardsin aiempia tuotantokausia fanittaa, ainakaan julkisesti, kun tiedetään, että pääosaa esittänyt Kevin Spacey on systemaattisesti ahdistellut ihmisiä vuosikausien ajan?
Onko Roman Polanskin Oscar-palkittu Pianisti enää relevantti kuvaus vainoista – ja vaikka olisi, voiko sitä enää koskaan katsoa tuntematta oloaan limaiseksi? Ja miten suhtautua siihen, että on tiennyt vuosikausia Polanskia vastaan esitetyistä syytöksistä, mutta vasta nyt moraalinen paine pakottaa ottamaan niihin kantaa?
Pitäisikö kaikki elokuvat, joissa Harvey Weinsteinilla on ollut näppinsä pelissä, pistää boikottiin, Sormusten herroista Tarantinoihin? Entä iki-ihana Johnny Depp, jota on epäilty perheväkivallasta, tai käsittämätön monilahjakkuus James Franco (linkki MTV3), jota syytetään useiden naisten seksuaalisesta häirinnästä, heistä ei kai enää saa pitää? Ja entä sitten Woody Allen? Se on erityisen kiperä kysymys.
Eettisen kuluttajan tilanne on hankala. Joka kerran lippuluukulla ja televisioelokuvaa valitessaan saattaa päätyä rikastuttamaan ihmistä, jonka toimintaa ei voi hyväksyä. Vaikka esimerkiksi Weinstein ei ikinä enää tekisi yhtään elokuvaa, hänen tilinsä karttuu täältä ikuisuuteen aina, kun joku ostaa hänen tuottamansa elokuvan esitysoikeudet.
**Yhdysvalloissa keskustelua **häirintään ja häirintää paljon vakavampiin tekoihin syyllistyneiden asemasta on käyty kiivaasti, mutta viisasten kiveä ei tahdo löytyä. Yhden Törhösen myötä sitä keskustelua ei ole meillä vielä käyty.
Vaikka tuotantoyhtiö antaa kenkää Kevin Spaceylle tai leikkaa hänet pois lähes valmiista elokuvasta, James Francon esiintymiset perutaan ja Casey Affleck joutuu vetäytymään Oscar-palkinnon jakamisesta, eivät rakenteelliset tai moraaliset ongelmat sillä poistu.
Toistaiseksi on näyttänyt siltä, että jos asema alalla on riittävän vahva, työt jatkuvat ja palkintoja – jopa Oscareita –ropisee. Lopullista tuomiotaan teini-ikäisen raiskauksesta Euroopassa välttelevä Roman Polanski ja adoptiotytärtään mahdollisesti hyväksikäyttänyt, nyt 81-vuotias Woody Allen ovat jatkaneet töitään riippumatta siitä, mitä heidän touhuistaan tiedetään ja arvellaan. Nyt vasta tilanne on muuttumassa.
26 vuotta. Niin kauan kului, että elokuvateollisuus oli valmis ottamaan oikeastaan mitään kantaa Woody Allenin toimintaan.
Allenin adoptiotytär Dylan Farrow kertoi jo vuonna 1992 Allenin käyttäneen häntä systemaattisesti seksuaalisesti hyväkseen Farrow'n lapsuudessa. Mitä siitä seurasi? Allenille ei juuri mitään.
Asiaa käsiteltiin lehdistössä, muun muassa Vanity Fairin laajassa artikkelissa, mutta Allenin työt Hollywoodin eturivin näyttelijöiden kanssa jatkuivat. Palkintoja ropisi, raha kilisi lippuluukuilla.
Vuonna 2014 Farrow julkaisi aiheesta avoimen kirjeen New York Timesissa. Ei ollut vain sana sanaa vastaan, Farrow'n kertomaa tukivat esimerkiksi hänen huoltajuudestaan käydyn oikeudenkäynnin pöytäkirjat.
Silti Allen jatkoi työskentelyään. Farrow ei kuitenkaan antanut periksi. Kun #metoo-kampanja leimahti ilmiöksi, Farrow haastoi kaksinaismoralismista näyttelijät, jotka pistävät nimensä vetoomuksiin, mutta silti työskentelevät Allenin kanssa. (Aiheesta lisää esimerkiksi Vulturen artikkelissa.)
Haaste tuotti tulosta. Esimerkiksi The Independent kertoo, että Allenin tänä keväänä ensi-iltaan tulossa ollut, Amazonin tuottama Rainy Day in New York saattaa jäädä julkaisematta. Elokuva on romanttinen komedia, jossa keski-ikäinen mies harrastaa seksiä teinitytön kanssa.
Woody Allen kiistää Dylan Farrow'n syytökset, mutta yhä useampi uskoo niihin.
Amazon ei ole vielä naulannut lukkoon kantaansa siitä, julkaistaanko elokuva vai ei, mutta sen on kuunneltava dollariparlamenttia tarkkaan. Yhtiön on laskettava kumpi tulee kalliimmaksi: valmiin elokuvan hyllyttäminen, vai yrityskuvan tahriutuminen. Esimerkiksi Netflix pelasti yhtiön maineen sanoutumalla Kevin Spaceysta irti heti, kun ahdistelusyytökset vyöryivät julkisuuteen.
Allenin uutuuselokuvan näyttelijät ovat ottaneet asiaan kantaa. Sekä Timothée Chalamet, Selena Gomez, että Rebecca Hall ovat ilmoittaneet lahjoittavansa palkkionsa elokuvasta hyväntekeväisyyteen. Osa rahoista menee Hollywoodin häirinnänvastaiselle Time’s Up -kampanjalle.
**On relevanttia kysyä miksi nyt. **Kyynikon vastaus olisi se, että raha puhuu. Ahdisteluun ja häirintään ei ole tarvinnut puuttua, koska yleisö ei ole tähän asti piitannut. Nyt piittaa.
Näille tyypeille ei enää haluta antaa töitä. Nyt riittää. Uusi normaali on jotain ihan muuta kuin uhrien vaientamista ja vähättelyä. Isotkin nimet kaatuvat, koska mitä tahansa ei enää siedetä.
Silti katsojien pitäisi vielä tietää, miten suhtautua jo olemassa olevaan taiteeseen, näiden saalistajien roolisuorituksiin, tuotantoihin ja ohjauksiin. Ja sitten pitäisi vielä ymmärtää se, että ei se tähän jää.
Olisi hirveän mukavaa, jos pienessä Suomessa voitaisiin ajatella, että nyt likapyykki on pesty, kun tämä yksi ohjaaja on nimetty. Olisi tosi mukavaa, jos voitaisiin ajatella, että se oli sitä aikaa se, mutta nyt on toisin. Ei ole enää Turkan rehtoriaikojen raiskausharjoitteita Teatterikorkeassa, ei ole enää Törhösellä valtaa päättää siitä, kuka pääsee opiskelemaan elokuvaohjaajaksi.
Törhösen tapaus ei kuitenkaan muuta valtasuhteita, eikä takuulla ole alalla ainoa. Kun miettii, miten kova kynnys näille rohkeille naisille on ollut kertoa vuosien takaisista tapahtumista, voi ymmärtää, miten iso kynnys on kertoa siitä, mitä tapahtuu nyt.
**Elokuvien ja televisiosarjojen tekeminen on kallista puuhaa. **Kuka on valmis olemaan se, joka viheltää tuotannon poikki kertomalla esimerkiksi ohjaajan törkeästä käytöksestä? Rahallisen menetyksen lisäksi tiskissä on koko muun ryhmän työpanos. Kuka suostuu olemaan se, joka sanoo, että kukaan ei ehkä näe tätä elokuvaa tai sarjaa? Niille, jotka kertovat, on kyse edelleen oman toimeentulon ja työmahdollisuuksien vaarantamisesta. Kuka haluaa ikävän ihmisen maineen?
Voisiko aika olla nyt kuitenkin kypsä sille, että pilliin puhaltava onkin sankari? Voisiko aika olla kypsä sille, että asiatonta kohtelua ei siedetä enää missään, ja että kuluttaja oikeasti pääsisi päättämään, kenelle euronsa antaa? Voisiko olla niin, että jos tuotannoissa joudutaan tekemään törkeilyn takia esimerkiksi henkilövaihdoksia, siitä kerrottaisiin avoimesti, osoitettaisiin, että asioihin puututaan?
Ja sitten kun on pöyhitty elokuva- ja kulttuuriala, niin mitä jos tartuttaisiin vaikka akateemiseen maailmaan? Tai kaiken muun työelämän kuonaan? Siihen, jossa ei vaan voi mennä kertomaan esimiehelle, että taas työnnettiin kättä hameen alle leikin varjolla.