Toistuvan epäonnistumisen varjo heittyy ylleni. Olen onnellinen, yritän puolustella.
Aiotko taas naimisiin? Entä jos aionkin!
Peili vaikenee ja korviini kantautuvat _The Road to Hellin _vetävät alkusoinnut.
Kuka asuu peilissäni ja määrittelee elämääni? Sinä ja sinä, te kaikki siellä. Pyhä yhteisö. Konventio. Perinne. Normi. Mutta minua te ette saa.
Päinvastoin. Otan vasaran ja lyön palasiksi kaikki tunne-elämää normittavat peilit ajalta joka edelsi vapaan yksilön syntymää.
** Yksilöityvässä vapauden yhteiskunnassa** auktoriteetti ei perustu muodolliseen asemaan vaan henkiseen arvovaltaan, sivistykseen, älyyn ja johdonmukaisuuteen.
Olkoon presidentti tai avioliittoneuvoja, minä en hänen puheistaan perusta, jos hän latelee yhteisön tolkullisia hyveitä, jos hän ei perustele ajattelunsa lähtökohtia omilla aivoillaan johdonmukaisesti ja kirkkaasti kaikkien konventioiden yläpuolella.
En tunne ketään joka olisi elänyt suunnitelmiensa mukaan.
Tällaista avioliittoneuvojaa en ole kohdannut vastaanotoilla enkä julkisuudessa. Oikeastaan he ovat pelkkiä kliseitä kaikki. Ohjekirjoja ohjekirjojen perään. Vaikka enemmän kuin puolet solmituista avioliitoista hajoaa, pariterapeutit eivät osaa oikein tulkita rakkauselämän tulevaisuutta.
Tarvitaan peili joka puhuu vahvistuvan vapauden kieltä.
Ihminen tekee suunnitelmia ja seuraa sitten innoitustaan. Itse elämän punainen kiihko voittaa oppimestareiden harmaat teoriat.
En tunne ketään joka olisi elänyt suunnitelmiensa mukaan. On tullut rakkaus tai on tullut kuolema ja oman elämänsä toimitusjohtaja on tehnyt konkurssin.
Uskollisuus ei ole kadonnut. Se vain eletään useamman kerran.
Yksilöityminen ja työelämän muutos vaikuttavat samaan suuntaan. Yhä useampi meistä tekee työtään hyvin itsenäisesti, elää jatkuvan muutoksen ja uudistumisen paineessa, kehittyy ja ylittää itseään, koska vain siten suorituskykymme paranee. Nimitän tätä intohimon kaavaksi (itsensä toteuttaminen = itsensä ylittämistä). Sen vaikutus myllertää arvomme myös rakkauselämässä.
Kun intohimon vapauttava ja sähköistävän vaarallinen kaava vaikuttaa meissä, yhä useampi vapaa yksilö solmii leimuavan rakkausliiton toisensa perään. Elisabeth Taylorin sarjatykityksestä tulee aviosuhteiden uusi normaali.
Rakkauselämän tulevaisuus ei ole niinkään promiskuiteetissa kuin sarjamonogamiassa, koska intohimoinen ihminen on uskollinen innoitukselleen. Sehän on ainoa tapa elää täysillä, elää elämisen arvoisesti. Miksi kuivua kuolleen suhteen haudassa, kun kevät orastaa ja elämä kuhisee ympärillä?
On siis lakattava murehtimasta erojen sarjaa. Uskollisuus ei ole kadonnut. Se vain eletään useamman kerran.
Mutta neljän avioeroni jälkeen tiedän jo liiankin hyvin sen, mitä Oscar Wilde sanoi,_ joka monta elämää elää, saa monta kuolemaakin kuolla_.
Intohimorakkauden kuihtuessa tulee kuoleman kipu, tuska ja ahdistus. Eikö sentään niiltä säästyäkseen olisi hyvä pysyä perinteessä?
Olen kärsinyt suunnattomasti kaikissa eroissani. Se hinta on kuitenkin maksettava intohimoisesta elämästä.
**Luonto ja kulttuuri **eivät valmista ihmistä sarjamonogamian kestämiseen. Tässä on yksi keskeinen vapaan ihmisyyden kehityshaaste. Tosiasioiden valossa kuva hallitusta ja hillitystä elämästä on mieletön ja väärä, mutta se käy hyvin kaupaksi, koska kivun välttäminen on osa itsesuojeluvaistoa.
Buddhistinen tai farmakologinen tyyntyminen on vastoin elämän lakia.
Yhteisön pyhät peilit rahisevat jo säpäleinä jalkojeni alla. Puolustuspuheeni päälause on valmis: Jatkuva muutos ja uudet rakkaudet eivät todista epäonnistumisesta vaan kyvystä kehittyä ja ylittää itsensä.
Luovat kaudet ja rakkaudet ovat seuranneet toisiaan enkä koskaan arvaa, mikä innoitus minut lopulta ottaa valtoihinsa. Koska olen uskollinen intohimolleni, kipua ei voi välttää. Buddhistinen tai farmakologinen tyyntyminen on vastoin elämän lakia.
Yhteiskunnassa on turha intoilla yksilöitymisestä ja vapaudesta, jos emme hyväksy intohimoon kuuluvaa kärsimystä. Ylihuomisen vapaat kulkevat jo standardien ulkopuolella ja toteuttavat itseään syntyvien ja häviävien elämänkuvioiden sykkivässä kudoksessa. Mutta eivät kylmästi, eivät ilman kiihkeää rakkautta, joka on elämän väkevin luova voima.
Kun vapautta tavoittelevat ihmiset rakastuvat, se on juhlaa, jossa uudistumisen ylitsevuotavat maljat juodaan pohjaan saakka. No pain, no gain, sanovat urheilijat, ja intohimoinen rakkaus noudattaa samaa kovaa lakia.
Siksi tulevaisuuden vapaat yksilöt eivät ainoastaan siedä sarjamonogamian kärsimyksiä. He haluavat niitä kuten parhaat urheilijat syöksyvät tuskan puhdistavaan hurmokseen. Me kunnioitamme mestareita, jotka elävät todeksi tämän mysteerin.
Onko jossain parisuhdeneuvoja, joka valmentaa hyväksymään ja jopa janoamaan intohimorakkauden jalostavaa tuskaa? Hänet minä palkitsen toisinajattelija Nietzschen vasaralla. Intohimoterapeutin vastaanotolle jonottavat pian kaikki, joita päättymättömän avioliiton pölyttynyt peili kiusaa.
Jari Ehrnrooth
Kirjoittaja kirjailija ja filosofi, kulttuurihistorian dosentti Turun yliopistossa ja sosiologian dosentti Helsingin yliopistossa. Syntyi Koitereella, kirjoittaa Munkkiniemessä, juoksee Keskuspuistossa.
Palautetta kolumnista voi lähettää suoraan kirjoittajalle osoitteeseen palaute.ehrnrooth@gmail.com