"Punapilpero lilleroinen / mato musta maan alainen / toukka tuonen karvallinen /luulit sie puuta purreesi /pajun juurta panneesi".
Tällaisella loitsulla on muinoin parannettu käärmeenpuremaa, mikä ei ollut mitenkään poikkeuksellista. Suomalaisilla on nimittäin ollut loitsuja joka lähtöön: loitsuilla on suojauduttu pahalta silmältä, maaniteltu jumalia ja haltijoita, hoidettu lemmenasioita, torjuttu kummituksia, vahingoitettu vihollisia ja haettu onnea ja menestystä.
Loitsuja on useimmiten esitetty laulaen, ja ne ovat olleet joko salaisia tai puolisalaisia. Suomalaiset loitsut jaetaan synty-, rukous-, manaus- ja kertomusloitsuihin. Esimerkiksi syntyloitsujen teho perustuu siihen, että loitsittavan kohteen alkuperä on selvitetty, kun taas manausloitsut voivat olla käskyjä ja kieltoja.
Koska loitsut limittyvät tiiviisti arkielämään, ei liene yllätys, että esimerkiksi saunalle ja saunomiselle on omat loitsunsa: "luo siitä simainen löyly / mesilöyly löyhäytä / läpi kuumien kivien / palavien paateroiden".
Läntisen Suomen loitsut ovat lyhyempiä ja ytimekkäämpiä, itäisen taas rönsyileviä ja kalevalamittaisia. Loitsujen kirjan toimittaneen tietokirjailija Marjut Hjeltin mukaan tämä on valtava rikkaus.
– Kalevalamittainen runous on suomalaisille sellainen aarteisto, ettemme oikein itsekään ymmärrä sen arvoa. Se on upeaa niin kielellisesti kuin teemoiltaankin, Hjelt hehkuttaa.
En puhu omalla suullani
Loitsuja ovat esittäneet Suomessa sekä naiset että miehet. Loitsijoista jälkimmäisiä on ollut hieman enemmän. Miehiä on kutsuttu tietäjiksi ja myrrysmiehiksi ja heille ovat kuuluneet etenkin metsästämiseen ja kalastamiseen liittyvät loitsut. Naisten reviiriä taas ovat olleet esimerkiksi synnyttäminen sekä kotieläinten ja karjan hoito.
Marjut Hjeltin mukaan taitava loitsija uskoo loitsuun, eikä vain latele pelkkiä sanoja. Loitsijalla oli oltava väkeä eli voimaa, ja hän oli vainajahenkien ja luonnonvoimien välikappale, joka puhui jumalien suulla. Toimenpiteiden aluksi monet velhot ja parantajat ovat ikään kuin auktorisoineet toimintansa ja valtuuttaneet loitsimisen.
Tällaisissa aloitusloitsuissa puhutaan muun muassa ylijumala Ukon väellä liikkumisesta, ja siitä, että “en liiku omine lihoineni / en väiky omin väkineni / liikun Luojani lihoilla”.
– Pakanajumalia ja kristinuskon keskeisiä hahmoja on usein pyydetty avuksi ihan sulassa sovussa. Ajateltiin, että jos joku pappi sanoo, että jollakin Jeesuksella on voimaa, niin otetaan sekin tähän porukkaan mukaan, Marjut Hjelt toteaa.
Suomessa loitsut ovat olleet pitkälti kansankulttuuria ja -perinnettä, mikä on tehnyt niistä käytännönläheisempiä kuin esimerkiksi Etelä- ja Keski-Euroopassa.
Loitsuja Tapiolle ja Mielikille
Loitsut kertovat myös paljon pakana-ajan suomalaisten arvoista, arkielämästä ja maailmankuvasta. Oleellista oli, ettei ihminen kokenut olevansa luomakunnan herra, vaan osa sitä: "paistas Kuutar kultakakku / metsättären mesinen leipä / jolla metsän miessuttelen".
Erilaiset haltijat, vainajat ja jumalat olivat elävää, konkreettista todellisuutta. Loitsuja on laulettu muun muassa ylijumala Ukolle, metsän kuninkaalle Tapiolle ja hänen puolisolleen Mielikille sekä veden kuninkaalle Ahdille ja tämän puolisolle Vellamolle. Heidän puoleensa käännyttiin, kun haluttiin nauttia metsän ja vesistöjen antimista.
– Ihminen toimi tällaisessa kokonaisuudessa ja halusi tietenkin varmistaa oman toimeentulonsa ja paikkansa. Ennen ajateltiin, että onnea oli olemassa rajallinen määrä, ja jos joku toinen otti sitä, oli se vastaavasti joltakin toiselta pois. Myös pahat voimat saattoivat viedä onnen, ja sitä piti saada takaisin esimerkiksi loitsuilla. Tuolloin elettiin erilaisten voimien armoilla, Marjut Hjelt kertoo.
Uskomuksiin kuului myös, että kaikella oli luonnossa oma haltijansa. Tämä määritteli esimerkiksi talon tai asumuksen paikan.
– Metsään ei menty kuten Euroopan omistaja, vaan ihan ensimmäiseksi kysyttiin neuvoa haltijoilta ja tarkkailtiin enteitä. Jos enteet eivät olleet suotuisia, tämä tarkoitti sitä, ettei haltija uusia asukkaita hyväksynyt. Silloin piti etsiä uusi paikka. Kodinhaltijan taas haluttiin suojelelevan satoja ja kotia. Haltijat olivat ikään kuin yhteistyökumppaneita.
Metsän musta mummukoinen
Loitsuja on tehty myös karhulle, joka on “metsän musta mulleroinen / kauniskarva palleroinen / metsän musta mummukoinen / karvarössi röyhelöinen”.
Muinaisuskossa karhu oli suomalaisten klaanieläin ja esivanhempi, ja näin ollen suomalaiset olivat karhun jälkeläisiä.
Karhuun on myös liitetty suomensukuisten kansojen parissa uskomuksia, joiden mukaan se oli taivaasta maan pinnalle laskeutunut puoli-ihminen ja jumalolento. Loitsuissa karhua maanitellaan, lepytellään ja imarrellaan, muttei kutsuta koskaan oikealle nimellä.
– Juuri näiden uskomusten takia karhun kaatoonkin on liittynyt paljon rituaaleja ja tansseja. Esimerkiksi karhun kallo vietiin puuhun, jotta tilalle tulisi uusi karhu.
Hitaan kuoleman toive
Loitsujen kirjasta on jätetty pois vahingoittamiseen tarkoitetut kiroukset ja loitsut. Marjut Hjeltiltä ja kustantajalta tämä on ollut tietoinen valinta.
– Olen mieluummin keskittynyt hyvään. Kansanperinne ei aina ole kovin kaunista – tämänhän joutui jo Elias Lönnrot aikoinaan kokemaan. Pahoissa, mustaan magiaankin viittaavissa loitsuissa toivotaan epäonnea, rankkoja sairauksia ja hidasta kuolemaa. Koska kyse on ollut talonpoikaisyhteiskunnasta, löytyy myös loitsuja, joissa halutaan karjan kuolemaa, sadon pilaantumista ja yleensäkin sitä, että toisella menisi mahdollisimman huonosti.
Nykyaikana loitsut ja taikuus ovat muuttuneet lähinnä lasten omaisuudeksi. Hyvänä esimerkkinä tästä on karjalaiseen pääsiäisperinteeseen kuuluva virpominen ja siihen liittyvä virvon, varvon -loru.
Myös suositut Harry Potter -kirjat ovat viime vuosina herättäneet kiinnostusta loitsuja kohtaan. Potter-loitsuilla muun muassa hallitaan säätä, tehdään muodonmuutoksia, avataan ovia, suojellaan asioita ja vaihdetaan väriä. Potter-loitsujen kieli on usein latinaa, joka tosin ei ole täysin oikeaoppista.
Kansanomainen taikuus ja loitsiminen taas ovat Suomesta valitettavasti katoamassa tai kadonneet, mutta esimerkiksi Marjut Hjelt päätti äskettäin kaivaa esille yskäloitsun: "yskä paha hakkarainen / juokse toiseen taloon / tuonne mie sinut manaan / sian mustan sieramiin".
– Hirvittävä yskäni ei oikein tuntunut loppuvan, joten pihisin itselleni yskäloitsun. Nyt on yskä lähes parantunut.
Onko syynä sitten ollut loitsun mahti vai luonnollinen paranemisprosessi, se jäänee mysteeriksi.