Terävät tietokoneen näppäinäänet rikkovat studion hetkellisen hiljaisuuden. Musiikin intro alkaa soida ja voimistuu pehmeästi.
Jaakko Viitalähde istuu keskellä pientä huonetta masterointipöytänsä ääressä. Hänen studionsa kautta on kulkenut monien tunnettujen suomalaisten musiikintekijöiden levyt. Pitkässä listassa vilahtaa tuttuja nimiä, kuten Agents ja Esa Pulliainen, Kyösti Mäkimattila ja Varjokuva, Tuomari Nurmio, 22-Pistepirkko ja Erja Lyytinen.
– Tajusin aika varhaisessa vaiheessa, että tapani kuunnella musiikkia sopii nimenomaan masterointiin, Viitalähde valottaa uravalintaansa ja napsauttaa äänen sammuksiin.
Viitalähde on masteroinut työkseen laulajien ja yhtyeiden levyjä 13 vuotta. Ensin hän teki sitä Helsingissä, mutta muutti muutama vuosi sitten maalle, Kuhmoisiin, Keski-Suomen ja Pirkanmaan rajalle.
Kaikki ei ole sitä, miltä kuulostaa
Jo lapsena Viitalähde oli kiinnostunut äänistä. Ison vaikutuksen teki Poliisiopisto-elokuvien ääniä matkiva poliisi, koomikko Michael Winslow.
– Tajusin, että äänet eivät olekaan aivan yksinkertainen asia ja että niillä voi myös huijata, hän kertoo.
Nuorena Viitalähde opiskeli Tampereella ääni-ilmaisua. Hän harkitsi joskus ryhtyvänsä tekemään ns. foley-ääniä elokuviin, mutta löysi oman juttunsa masteroinnista. Miksaajan työ ei häntä niinkään sytyttänyt.
– Osaan kuunnella kokonaisuutta, enkä niinkään kiinnitä huomiota tietyntyyppisiin yksityiskohtiin. Olen aina tuntenut, miten asioita pystyy tasapainottamaan. Kaikki vaikuttaa kuitenkin kaikkeen. Se on se, miten mun korvani toimii, Viitalähde analysoi.
Tyypillisenä työpäivänään Viitalähde tulee hissukseen studiolle, lataa päivän materiaalit ja laittaan ne jonoon. Jos masteroitavana on albumi, Viitalähde alkaa kuunnella levyn perussoundia ja miettii, mihin suuntaan sitä kannattaa viedä.
Aina albumille ei edes tarvitse. tehdä mitään. Moni artisti hakee masteroijalta myös vahvistusta työnsä tuloksesta – onhan levy soundiltaan sellainen, että sen voi laittaa eteenpäin yleisön kuunneltavaksi.
Sisällä vanhassa navetassa on nykyaikainen äänistudio, mutta ulko-oven takaa avautuu näkymä metsäiselle rinnetontille, jossa ei juuri kuulu muuta kuin tuulen huminaa. Lähellä sijaitsee koski, jonka kuohunta tarjoaa masteroijan huipputarkoille korville "pink noisea", eli vaaleanpunaista kohinaa.
Kansanomaisemmin sanottuna siis luonnon ääniä.
Viitalähde on niin sanotusti mies parhaassa iässä, pienten kaksosten isä, jolla on ura hyvässä vauhdissa. Miten hän on onnistunut yhdistämään monen nykyihmisen unelman, eli tekemään mielenkiintoista työtä ja asumaan idyllisessä ympäristössä kaukana kasvukeskuksista?
Viitalähde naurahtaa.
– Teen työni hyvin.
Oma osansa lienee myös sillä, että Viitalähde ehti toimia masterointiyrittäjänä jo Helsingissä asuessaan. Kuhmoisiin muuttaessaan hänellä oli valmiit kontaktit musiikintekijöihin ja nimeä masteroijana.
Äänivelhon nenässä huonosti soiva ääni haisee pahalta
Pieneen ja vanhaan navettarakennukseen tehdyn studion katto on vino. Seinissä ja katossa on äänen kulkua ohjaavia elementtejä. Akustiikka on niin miellyttävä, että sen tuntee lähes iholla asti. Studiossa tuntuu siltä, kuin olisi tammen rungon sisällä.
Toisin on esimerkiksi tyhjässä kerrostalokämpässä. Jos siellä alkaa läpsytellä käsiään, voimakas tärykaiku sekoittaa äänen kokonaan.
– Minun pitää kuulla selkeästi kaiuttimista, mitä tapahtuu ja miltä asiat kuulostavat. Sen takia kaiun hallinta on studiossa tärkeää. Siksi täälläkin on hieman enemmän sopivaa kaikua, mikä auttaa hahmottamaan musiikkia paremmin, Viitalähde selittää.
Jaakko Viitalähteen puhuessa käy selväksi, että hän kokee itse äänet hyvin voimakkaasti. Viitalähde ei pelkästään kuule ääniä, vaan joskus hän jopa haistaa tai näkee ne.
– Olen synesteetikko, eli aisteissani esiintyy pientä päällekkäisyyttä. Haistan joitain ääniä ja aistin joitain geometrisiä muotoja.
Työssään Viitalähde on oppinut hyödyntämään ominaisuutta. Kerran Viitalähde oli masteroimassa jazz-levyä, kun saksofonisoolon aikana nenässä alkoi tuntua todella paha haju.
– Se haisi lähinnä sellaiselta vanhalta juustolta. Oli pakko pysäyttää musiikki ja tehdä pieni "hygieniatsekkaus", Viitalähde muistelee.
Viitalähde ei ollut itse hajun lähde. Haju palasi aina, kun mies painoi play-nappulaa. Saksofonisoolon löyhkäävä soundi ei voinut olla hyvä asia.
– Hyvä saksofoni tuoksuu magneettinauhalta. Työstin ääntä niin kauan, että se ei enää haissut vanhalta juustolta.
Vinyylin soundi vetää puoleensa – vinyylimasterit kysyttyjä
Suoratoistopalvelut, eli musiikin ja äänen taltioiminen pilvipalvelimille ovat tehneet CD-levyistä jo lähes tarpeettomia. Sen sijaan perinteisten vinyylilevyjen suosio on pysynyt viime vuodet vahvana varsinkin musiikkiharrastajien keskuudessa.
Hyvä saksofoni tuoksuu magneettinauhalta.
Viehtymys vinyylin soundiin näkyy Viitalähteen työssä. Moni artisti tai yhtye haluaa levystään vinyylimasterin. Viitalähteen studiosta niitä lähtee asiakkaille useita kuukaudessa.
– Kysyntä tuntuu olevan yllättävän kova. Aika monesta täällä tehdystä levystä lähtee vinyylimasteri jonkun muun kaiverrettavaksi, Viitalähde kertoo.
Kaikista Viitalähteen saamista työtilauksista vinyylimasteriden osuus jää kuitenkin varsin pieneksi. Vuositasolla niiden osuus on noin 5-8 prosenttia.
Viitalähteen suhtautuminen vinyylilevyihin on säilynyt vahvana nuoruudesta asti.
– Minulle vinyyli ei ole koskaan hävinnytkään. Konemusan puolella kun tuli 90-luvulla vaikutettua, niin silloin homma pyöri nimenomaan vinyylilevyjen varassa. Kiva, kun se (vinyyli) on tehnyt paluun, hän toteaa.
Vinyylilevyjen suosiolla on myös varjopuolensa. Tällä hetkellä esimerkiksi levytehtailla on vaikeuksia toimittaa vinyylilevyjä kovan kysynnän takia. Esimerkiksi vinyylipainokoneet ovat Viitalähteen mukaan vanhoja.
– Levyjen valmistaminen on iso mekaaninen prosessi, jossa voi moni asia mennä pieleen. Ihmiset varautuvat tällä hetkellä useiden kuukausien toimitusaikoihin, hän sanoo.
Scully-vinyylikaiverrin, masteroijan oma "jenkkiauto"
Viitalähteen työskentelyä seuratessa katse osuu studion peränurkkaan. Siellä seisoo painava, ison pakastearkun kokoinen laite, jonka muotokieli tuo tuulahduksen 60-luvun puolivälistä. Kyseessä on Scully-vinyylikaiverrin, jota Viitalähde on kunnostanut osa kerrallaan.
Viitalähde osti kaivertimen aikoinaan Hollannista. Se maksoi 13 000 euroa, mutta sittemmin sille on kertynyt lisää hintaa. Nostalgisen näköinen kapine on masteroijalle samanlainen kunnostusprojekti kuin mitä jenkkiauto on monelle autoharrastajalle . Vinyylilevyn kulta-aikoina "Scully" on suoltanut äänilevyjä Nashvillessä Yhdysvalloissa.
Aika monesta täällä tehdystä levystä lähtee vinyylimasteri jonkun muun kaiverrettavaksi.
Jaakko Viitalähde
Viitalähteen haaveena on, että jonain päivänä hän voisi kaivertaa nostalgisella laitteellaan vinyylilevyjä kuten ennen vanhaan. Toistaiseksi laitteella ei ole Viitalähteen omistuksessa kaiverrettu vinyylejä kuin vasta koemielessä.
– Mulla on sellainen dogma, että vasta kun pystyn täysin seisomaan se takana, mitä tällä laitteella tuotetaan, niin mä teen sillä vasta sitten (levyjä), mies perustelee.
Tarkkakorvaisen ääniammattilaisen korvissa vinyylin sointi ei ole teknologian kehittyessäkään sammunut, eikä sammu.
– Nykyään levyjen soundi voi olla paikoin jopa epäluonnollisen kirkasta. Vinyylissä on omanlaisensa, pehmeä soundi, mikä varmasti miellyttää monen korvia, hän analysoi.
Oma merkityksensä on myös sillä, että vinyylilevyä voi tunnustella käsissään. Lisäksi se pitää asettaa varta varten levylautaselle ja kuunnella A- ja B-puoli kerrallaan. Kokemus voi olla jopa meditatiivinen, sillä vinyylilevyn kuuntelemiseen pitää keskittyä.
– Se ei ole niin, että painat vaan nappia ja musiikkia tulee jostain, Viitalähde toteaa.