Pirkko Lehtiö (85) näyttää pieneltä jonkin suuren äärellä. Puolitoistametrisen, hauraan naisen niska taipuu vaivoin katselemaan katossa korkealla kaartuvia massiivisia tiilikaaria.
Lehtiö seisoo Helsingin tuomiokirkon kryptassa, holvikellarissa. Se on itsekin pieni pyhättö isomman kirkon alakerrassa omine urkuineen ja alttareineen. Hauraan ja jyhkeän vastakohta korostuu lisää, kun Lehtiö lähtee horjuen askeltamaan raskaiden tiilikaarien alla.
30 vuotta sitten nainen kulki samassa kryptassa täynnä onnea ja kihelmöivää odotusta. Seurana oli kymmenkunta kanssasisarta. Heitä oltiin vihkimässä ensi kertaa Suomessa evankelis-luterialisen kirkon papeiksi.
Ennen kuin tähän oli päästy, oli tarvittu toiset 30 vuotta kamppailua sen puolesta, että nainen sai luvan olla pappi.
Pieni vähemmistö torppasi naiset kerta toisensa jälkeen
Kun kuuntelee Lehtiön tarinaa, tulevat mieleen lapsuuden pohdinnat, kumpi voittaisi, jos Mustanaamio ja Batman taistelisivat keskenään. Samassa hengessä olisi hurjaa nähdä, miten kirkon päätöksenteko ja nykyaikainen työelämän konsultointi ottaisivat mittaa toisistaan.
Kun työelämässä hoetaan mantraa jatkuvasta muutoksesta, kirkkolaki on suunniteltu niin, että mikään ei vain vahingossa muuttuisi.
Jos enemmistö olisi saanut päättää, naisia olisi nähty Suomessa pappeina jo yli puoli vuosisataa sitten. Asiasta äänestettiin kirkolliskokouksessa ensimmäisen kerran vuonna 1963. Enemmistö oli naisten pappeuden kannalla, mutta kirkkolaki on kirjoitettu niin, että tarvittiin kolmen neljäsosan määräenemmistö, ennen kuin esitys saattoi voittaa.
Yhden neljänneksen ylittävä oppositio pystyi kerta toisensa jälkeen torppaamaan hankkeen. Ja niin se myös teki.
Naisten pappeudesta äänestettiin 1960–1980-luvuilla neljä kertaa. Kolmasti pieni määrävähemmistö riitti pysäyttämään hankkeen, vaikka vastustajien määrä joka äänestyksessä pienenikin.
Kirkon jäsenet saivat tarpeekseen
Vuonna 1984 esitys kaatui viimeisen kerran. Vastustajien joukko oli kaventunut kirkolliskokouksen äänestyksessä 32:een. 73 oli puolesta. Tulos riitti vielä kerran pysäyttämään uudistuksen.
Mutta myös seurakuntalaisille ympäri Suomea riitti.
Ihmiset alkoivat vastalauseena erota kirkosta. Samaan tapaan kun paljon myöhemmin kirkon empiminen kannastaan homoseksuaalisuuteen sai aikaan joukkopaon.
Eroamisaalto 30 vuotta sitten mursi lopullisesti vastarinnan naisten pappeutta vastaan.
– Minäkin tunnen sellaisia henkilöitä, jotka heti vuoden 1984 ratkaisun jälkeen erosivat kirkosta. Silloin tasa-arvoajattelu oli jo pitkällä. Ihmiset eivät enää hyväksyneet ajatusta, että nainen ei voi toimia jossakin tehtävässä, koska hän on nainen, Pirkko Lehtiö muistelee.
Silti Lehtiö sanoo, että eroamisten aikanakaan ei ollut kyse yksioikoisesti feminismistä tai tasa-arvovaatimuksista.
– Idea ei ollut, että nyt taistellaan ja saadaan jotain läpi. Kyse oli enemmänkin siitä, että me naiset halusimme tehdä sitä työtä, jossa parhaiten palvelemme seurakuntaa.
Vuonna 1986 asia oli viimeisen kerran kirkolliskokouksen pöydällä. Nyt kannattajien määräenemmistö riitti vihdoin voittamaan äänestyksen. Kului vielä kaksi vuotta hallintobyrokratiaa, kunnes ensimmäiset naiset vihittiin papeiksi sunnuntaina kuudes maaliskuuta 1988.
Vihapuhe leimahti liekkiin
On hyvä, että naispappeusratkaisusta on niin kauan, Pirkko Lehtiö pohtii. Sosiaalinen media ja verkon vihapuhe olivat vielä keksimättä. Silti naisten pappeus sai ihmiset tolaltaan.
Ennen pappisvihkimystään Lehtiö alkoi saada säännöllisesti uhkailusoittoja. Ne eivät olleet mitään kevyttä kenttämarmatusta.
– Kahden, kolmen viikon ajan tuli soittoja, joissa uhattiin tapaa, jos otan pappisvihkimyksen vastaan, Lehtiö kertoo.
Hän ei ollut ainoa uhkailtu papiksi vihittävien joukossa.
Puhelut otettiin tosissaan ja tuomiokirkon vihkitilaisuus suunniteltiin yhdessä poliisin kanssa. Juhlaan ujutettiin turvajärjestelyt. Yksi niistä oli, että pappiskandidaatit tulivat kulkueena tuomiokirkkoon kryptan kautta – ei ulkoa, niin kuin alun perin oli tarkoitus.
– Se oli tavallaan hyvä. Ulkona tuuli ja tuprusi lunta. Nyt murheena oli vain, ettei kompastunut kryptan kapeassa kierreportaikossa albaan, pitkään papinkaapuun, kun nousimme kirkkosaliin, Lehtiö muistelee hymyillen.
Lehtiö arvelee, että nykypäivän sosiaalisen median keskustelukulttuurissa naisten pappisvihkimys olisi räjäyttänyt internetin. Vuonna 1988 uhkauksia tuli vain puhelimella, mutta puheiden sävy oli sitäkin kovempi. Silti pappikandidaatteja ei pelottanut.
– Kaikki huoli unohtui, kun lähdimme nousemaan kryptan portaita kirkkosaliin. Se oli iloinen tapahtuma, oli merkillinen tunne, että kihelmöi koko ajan, Lehtiö muistelee.
Murros oli suuri – muutos arjessa pienempi
Juhlan jälkeen koitti arki. Se näytti, ettei murros kirkon sisällä ihan niin suuri ollutkaan. Kirkossa työskenteli yhä väkeä, miehiä ja naisia, joille nainen pappina on liikaa.
Pitkään oli myös seurakuntia, joissa naispappeutta jyrkästi vastustavat miespapit kieltäytyivät tekemästä töitä yhdessä naispappien kanssa.
Työrauha hoidettiin vuorosuunnittelulla niin, etteivät naispapit ja heidän vastustajansa kohdanneet. Tällainen ”vakaumukseen perustuva työvuorosuunnittelu” loppui vasta vuonna 2006.
Nyt naisia on pappeina liki yhtä paljon kuin miehiä – kohta vähän enemmänkin. Silti kirkko ei ole ihan kokonaan muuttunut vieläkään.
– Onhan kirkossa vieläkin väkeä, jolle nainen pappina on liikaa. Mutta ei kysymys meitä enää isosti jaa, Lehtiö sanoo.
Kirkko on taas uudessa ”liemessä”
Nainen pappina oli kirkolle vaikea ratkaisu, sillä siinä sekoittuivat monen tason perustelut: toisaalta oli kysymys tasa-arvosta ja ihmisoikeudesta, toisaalta teologian ja Raamatun tulkinnasta.
Uusi ja yhtälailla kimurantti iso kysymys möllöttää taas kansankirkon pihamaalla.
Jälleen väitellään siitä, mitä kirkon pitäisi ihmisoikeuksien nimissä tehdä ja mitä teologinen tulkinta siitä sanoo. Moni toivoo, että evankelis-luterilainen kirkko voisi vihkiä ja siunata samaa sukupuolta olevat ihmiset avioliittoon.
Lehtiön mukaan homoparien avioliittoasiassa on naisten pappeuden lailla kysymys siitä, nähdäänkö ihminen Jumalan luomana – oli hän sitten mies tai nainen.
– En minä pappina voi kieltää siunaamista keneltäkään. Ei minulla ole oikeutta sellaiseen, Lehtiö sanoo.
Haastattelu loppuu. Lehtiö on pitkään hiljaa. Sitten hän sanoo toimittajalle:
– Kysy nyt, onko jossain kohtaa kaduttanut? Ei ole. Työ seurakunnassa ja kirkossa on se, jota olen aina halunnut tehdä. Kun siihen tuli mahdollisuus myös pappina.. mitäs siinä sitten muuta… kuin iloitsee siitä.
Hymy kasvoilla levenee.