Osa häävieraista oli kauhuissaan. Tai ainakin kylmissään.
Vihkikirkko kun oli paljastunut täysremontin tarpeessa olevaksi röttelöksi, joka oli täynnä graffiteja, haisi tupakalle ja joulukuinen viima kävi sen seinistä läpi. Silti Sanna ja Marko Perälä halusivat mennä naimisiin juuri siellä.
– Se oli ihan viimeisiä tapahtumia, mitä siellä järjestettiin. Meillä oli varasuunnitelma, että jos sieltä putket hajoavat, meidät vihitään juhlapaikalla, Sanna kertoo.
Lopulta Perälät kuitenkin sanoivat tahdon suunnitellussa paikassa: suljetussa rock-klubi Club25:ssa Vaasassa. Vihkiminen oli kirkollinen, sillä sama rakennus oli toiminut aiemmin Pelastusarmeijan kirkkona.
– Yksi pappi ilmoitti, että "totta kai se sopii, sehän on vanha kirkko", Marko kertoo.
Paikka ehdittiin tuntea Club25:n nimellä yli 20 vuotta. 12. huhtikuuta 2013 aamuyöllä kahden aikaan se syttyi tuleen.
"Se oli yksi paikka, jossa olen kasvanut"
Osalle kävijöistään Club25:sta tuli niin rakas, että sen lavalla vietettiin jopa häitä ja kastajaisia. Tulipalon jälkeen rakennuksesta on tehty kangaskasseja, keramiikkaveistoksia ja postikortteja. Paikkaa muistellaan jälkikäteen poikkeuksellisella lämmöllä.
Rock-klubiksi se olikin omalaatuinen. Salia kiertänyt parvi muistutti rakennuksen aiemmasta käyttötarkoituksesta, ja samalla tiskin takana häärineet vapaaehtoistyöntekijät loivat paikkaan keskimääräisestä kuppilasta erottuvan ilmapiirin. Club25:sta kun pyöritti Vaasan elävän musiikin yhdistys Welmu.
Osalle Sannan ja Markon häävieraista paikalle saapuminen tuntuikin kotiinpaluulta.
– Se oli yksi paikka, jossa olen kasvanut. Samoin siskoni, samoin veljeni. Osa ikäryhmästäni melkein asui ja eli siellä, Marko kertoo.
"Tosi moni sanoi sitä pikku-Tavastiaksi. Voisin helsinkiläistyneenä nyt itsekin sanoa, että sehän oli kuin pikku-Tavastia."
Eeka Mäkynen
– Aina kun se oli auki ja koulussa ei kiinnostanut olla, istuin klubilla nuorisokahvilassa. Kun kivenheiton päässä kahdesta lukiosta oli rokkiklubi, joka avasi ovet aamusta, se ei ehkä ollut ihan optimaalinen juttu. Kävimme siellä jopa liikuntatunneilla, Marko hymyilee.
Myöhemmin Sanna ja Marko viettivät klubilla yhdet ensimmäisistä treffeistään ja sen jälkeen keikkayleisönä vielä monia, monia iltoja. Paikan maineen muodostumisesta Sannalla on oma teoriansa.
– Se oli paikka, jossa kokoontuivat ne ihmiset, jotka olivat vähän sen oletetun normin ulkopuolella. Se oli monille ensimmäinen paikka, jossa he kokivat olleensa tervetulleita omana itsenään, Sanna sanoo.
– Nämä ihmiset ovat kaikista uskollisimpia. He luovat sen glorian, että "tämä on ikuisesti pyhä paikka".
Sannalle ja Markolle Club25:n valikoituminen hääpaikaksi oli itsestäänselvyys. Muita vaihtoehtoja ei edes vakavasti harkittu.
Zen Cafén jäsenet poikkesivat kahvilla
Club25 oli toimintavuosinaan Vaasan rock-väen kohtaamispaikka. Kapasiteetiltaan vain alle 150:n asiakkaan tila oli pieni, mutta keikkapaikkana pidetty. Elävän musiikin yhdistyksen periaatteiden mukaan myös moni aloitteleva yhtye sai soittaa siellä ensimmäisen keikkansa.
Yksi Club25:lta noussut keikkajärjestäjä on Tuska-festivaalia järjestävän Finnish Metal Eventsin nykyinen toimitusjohtaja Eeka Mäkynen, joka hääri Welmun toiminnanjohtajana vuosituhannen vaihteessa.
– Tila oli poikkeuksellisen makea. Tosi moni sanoi sitä pikku-Tavastiaksi. Voisin helsinkiläistyneenä nyt itsekin sanoa, että sehän oli kuin pikku-Tavastia, Mäkynen muistelee.
Mäkynen muistaa esimerkiksi Zen Cafén jäsenten poikenneen paikassa kahvilla vielä silloinkin, kun yhtye oli jo kasvanut liian suureksi soittaakseen siellä itse. Yhtye kun oli soittanut ensimmäisen Vaasan keikkansa juuri Club25:ssa vain muutamalle maksaneelle katsojalle.
– Sinne he silti aina tulivat fiilistelemään, että täältä Vaasan valloittaminen heillä alkoi.
Mäkyselle itselleen paikka oli erinomainen keikkatuotannon perusopintojen omaksumiseen.
– Siinä kun illan aikana ensiksi myy asiakkaalle lipun, vie hänen takkinsa narikkaan, myy hänelle sitten oluen, tekee illan bändille valot ja vielä lopuksi tilittää kassan, niin kyllä siinä näkee jokaisen position, mitä rock-klubilla on, Mäkynen toteaa.
– Muistan, että minäkin olen siellä keittiössä Pelle Miljoonalle keittänyt pastaa ja tehnyt tonnikalakastiketta.
"Siellä hengaili aina"
Entinen Welmun toiminnanjohtaja ja puheenjohtaja Janne Laaksonen käärii hihaansa kahvilassa Vaasan torin laidalla. Kyynärvarresta paljastuu kuva Club25:sta.
Laaksonen muistelee liittyneensä toimintaan 1990-luvun alkupuolella menemällä itsekseen kokoukseen. Hän ei tuntenut yhdistyksestä ennestään ketään.
– Takana oli kaikenlaista henkilökohtaista sotkua: avioeroa ja sen sellaista. Sieltä löytyi sitten niin paljon samanhenkistä porukkaa, että siellä hengaili aina.
Laaksosen kaveripiiristä edelleen merkittävä osa on klubin vuosilta kertyneitä. Hän itse oli aktiivisesti mukana toiminnassa 1990-luvun puolivälissä, suureksi osaksi ovimiehenä. Tatuoinnin hän hankki pari vuotta sitten.
Laaksonen muistelee omia vuosiaan toiminnassa lämmöllä. Vuosikymmenen verran myöhemmin Club25:n laulu muuttui mollivoittoiseksi.
"Istuimme siinä kadulla viiteen-kuuteen asti aamuyöllä ja katsoimme, kun sammutusmiehet hoitivat työtään."
Susanna Kuparinen
Welmun toiminta alkoi hiipua ja rakennus rapistua. Lopullinen isku tuli tammikuussa 2008, kun Länsi-Suomen verovirasto haki yhdistyksen konkurssiin. Aiemmin toimintaa oltiin yritetty pelastaa muun muassa tukikonsertin avulla.
Seuraavina vuosina eri toimijat vuokrasivat tilaa kaupungilta yksittäisiä tapahtumia varten, kunnes senioriasumista järjestävä Folkhälsan osti rakennuksen kesällä 2011.
Finnish Metal Eventsin Eeka Mäkynen on Club25:n tarun päätöksestä harmissaan.
– Tuollaiset tilat ovat tärkeitä kaupungeille. Se oli paikka, jota toimijat saivat muovata itse. Club25 synnytti bändejä ja taiteilijoita, ja antoi ihmisille uskoa omiin tekemisiin, Mäkynen sanoo.
– Se jengi, joka siellä pyöri 2000-luvun taitteessa, on löytänyt myöhemmin tiensä oikeisiin alan töihin. Minä mukaan lukien.
Ainoa oikea tapa lähteä
Viimeinen luku rock-klubin historiaan kirjoitettiin lähes päivälleen viisi vuotta sitten.
Satoja keikkoja paikassa nähnyt Susanna Kuparinen kertoo kotonaan muistavansa rakennuksen viimeiset hetket hyvin. Olohuoneessaan hänellä on Katariina Latvalalta tilattu keramiikkaveistos, joka esittää Club25:sta. Hän kutsuu paikkaa kodikseen.
Kun Club25 syttyi tuleen, Kuparinen oli nukkumassa ja lähdössä aamulla naapurikaupunkiin tekemään tenttiä. Keskellä yötä puhelin soi.
– Vastasin, ja ensimmäiset kuulemani sanat olivat "klubi palaa".
Ystävä tuli noutamaan Kuparisen kotoaan ja kaksikko ajoi paikalle.
– Istuimme siinä kadulla viiteen-kuuteen asti aamuyöllä ja katsoimme, kun sammutusmiehet hoitivat työtään. Jotenkin se piti nähdä omin silmin, että siinä se nyt menee.
"Jos se olisi vain jätetty siihen ja sitten työnnetty jossain vaiheessa nurin, se olisi sattunut paljon enemmän."
Sanna Perälä
Marko ja Sanna Perälä kuulivat vihkipaikkansa tulipalosta vasta aamulla. Suojellun rakennuksen syttymissyy ei koskaan selvinnyt.
Tulipalon aikana osa rakennuksesta romahti, jonka vuoksi loputkin rakennuksesta purettiin heti samana päivänä sortumavaaran vuoksi. Tämä teki syttymissyyn selvittämisestä hankalaa.
Perälät olivat uutisesta suruissaan. Sanna kuitenkin oli jollain tapaa myös helpottunut.
– Se oli jotenkin ainoa oikea tapa, jolla niin tärkeä rakennus voi lopettaa olemassaolonsa, Sanna miettii.
– Jos se olisi vain jätetty siihen ja sitten työnnetty jossain vaiheessa nurin, se olisi sattunut paljon enemmän.
