1970-luvun lopun Helsingissä oli vain muutamia paikkoja, joissa esiintyi rockbändejä. Samaan aikaan punk vyöryi Englannista Suomeen, ja bändejä perustettiin tiuhalla tahdilla.
Näistä lähtökohdista sai alkunsa kokoontuminen, joka järjestettiin keskiviikkona 17. toukokuuta 1978 ravintola Vanhan kellarin Karhukabinetissa. Paikalle kerääntyi kirjava joukko pääkaupunkiseudulla vaikuttavia muusikoita, ja tarkoituksena oli tehdä jotain kotimaisen musiikkielämän pelastamiseksi.
Tuona iltana perustettiin Elävän musiikin yhdistys Elmu ry, jonka ydintavoite oli saada Helsinkiin keikkapaikkoja ja esiintymismahdollisuuksia.
Ajatus yhdistyksen perustamisesta syntyi Christian Moustgaardin aloitteesta.
– Kun Vanhan konsertti- tai bailutoiminta oli loppunut vuonna -74, aika lailla kaikki muukin elävän musiikin toiminta oli ajettu kaupungista alas. Ei ollut kilpailutilannetta, Tavastiallakaan ei ollut kuin ehkä kerran viikossa elävää musiikkia. Kaikkialla oli vain diskoja. Samaan aikaan oli nousemassa erittäin vireä bändiskene. Tästä syntyi ajatus, että kun olemassa olevassa kentässä ei mitään synny, niin muusikot ja yleisö voisivat itse järjestäytyä, Moustgaard sanoo.
Yhdistyksen perustamisasiakirjan allekirjoitti 47 henkilöä. Ensimmäiseen hallitukseen nimettiin muun muassa Jussi Raittinen, Hannu Nurmio, Pekka Pöyry, Atte Blom ja Heikki Harma. Puheenjohtajaksi valittiin Otto Donner ja varapuheenjohtajaksi Hasse Walli. Albert Järvisestä tuli varatilintarkastaja.
Elmu ry:n painattama ensimmäinen lentolehtinen julisti yhdistyksen sanomaa ytimekkäästi: "Me ollaan nielty liikaa diskonauhaa, liikemiesten meininkiä. Me ollaan kauan haluttu elävää musaa. Nyt sitä saa, Elmu on syntynyt!
Alkoholistien yömaja vallattiin vaivihkaa
Elmun tavoitteena oli saada Helsinkiin oma musiikkitalo, jossa keikkoja voitaisiin järjestää. Sopiva paikka löytyi kaupungin kiinteistökarttaa tutkimalla.
Sunnuntaiaamuna 19. elokuuta 1979 Elmun toimistosta Eerikinkadulta lähti kaksi nuorta miestä kulkemaan pitkin ortodoksisen hautausmaan aidan viertä kohti Ruoholahdessa sijaitsevaa rakennusta. Toinen oli kansalaisaktivisti Teemu Lehto ja toinen oli lehtimies, Uusi laulu -lehden päätoimittaja Jukka Lindfors.
Helsingin kaupunki oli hieman aiemmin siirtänyt rakennuksessa toimineen alkoholistien yömajan uusiin tiloihin Kyläsaareen, ja tämän siirron seurauksena Lepakkoluolaksi kutsuttu rakennus oli tyhjillään.
Aamuyhdeksään mennessä Lepakkoluolan pihamaalle oli kokoontunut Lehdon ja Lindforsin lisäksi parisenkymmentä ihmistä. He olivat päättäneet vallata tyhjillään olevan rakennuksen tarkoituksenaan muuttaa se musiikkitaloksi.
Noin viikkoa aiemmin elmulaiset olivat laittaneet kaupungille myös virallisen anomuksen tilojen saamisesta kulttuurikäyttöön, mutta siivous- ja valtaustempaus päätettiin kaikesta huolimatta tehdä.
Sisäänpääseminen oli helppoa, koska talossa asui edelleen ilman lupia sotaveteraani Aaro August Syvänen. Elmulaiset tiesivät hänen pitävän useita ikkunoita auki, jotta hän pääsee poistumaan tiloista tarvittaessa nopeasti.
Ensimmäisenä rakennuksen ikkunasta sisään kiipesi kansalaisaktivisti Teemu Lehto. Lepakko vallattiin ilman rikottuja ovia tai ikkunoita tai muutakaan dramatiikkaa. Samana sunnuntaina Kaivopuistossa vietettiin Elmun järjestämää kansanjuhlaa, ja iltapäivällä Lehto julisti tilaisuuden päälavalla Lepakon virallisesti vallatuksi.
Muutaman viikon sisällä valtaajat pääsivät kaupungin kanssa sopimukseen, että rakennusta saadaan siivota kello 9–22 välillä. Tämän järjestelyn kautta toiminta talossa vakiintui, ja Lepakosta syntyi Elmun kaipaama konserttitalo, johon tulevina vuosina syntyi myös treenikämppiä, Radio Cityn toimitus, teatteri Viirus ja monenlaista muuta toimintaa.
Lepakko purettiin Nokian tieltä
Vuonna 1999 Lepakko tyhjennettiin ja purettiin pois, kun aiemmin lähes joutomaana ollutta Ruoholahtea oli alettu rakentaa, ja tontin arvo kohosi merkittävästi. Helsingin kaupunki osoitti tontin nousukautta eläneelle Nokialle ja purki Lepakon maan tasalle.
Lopulta Nokia ei koskaan muuttanut paikalle nousseeseen toimistorakennukseen, vaan myi talon suoraan eteenpäin. Nykyisin paikalla toimii työeläkeyhtiö Ilmarinen. Lepakon ajoista paikalla on muistona Jouni Kuusimäen lepakkotaideteos sekä pieni muistokyltti.
Lepakon tarina päättyi vuoteen 1999, mutta Elävän musiikin yhdistyksen toiminta oli jo niin kattavaa, että sitä ei voinut sitoa yksiin tiiliseiniin. Elmun toiminta sai jatkua Lepakon jälkeen reilun kilometrin päässä Lepakosta sijaitsevassa Nosturissa.
Nosturi puretaan, edessä muutto Suvilahteen
Helsingin Hietalahden rannassa seisovan keltaruskeatiilisen rakennuksen takaa kurkistaa kaivinkone. Elmu ry:n päämajana vuodesta 1999 toimineen Nosturin naapuriin rakennetaan parhaillaan kerrostaloja, ja lähivuosina myös Nosturi jyrätään maan tasalle kerrostalorakentamisen tieltä.
Nosturin johtaja Tapio Hopponen on pitkän linjan elmulainen: hän oli mukana Lepakon toiminnassa pitkään ja ehti jonkin aikaa asuakin rakennuksessa. Nyt Nosturi on saamassa saman kohtalon kuin Lepakko, mutta Hopponen on tulevaisuuden suhteen toiveikas.
– Varmaa on, että nykyinen vuokrasopimus loppuu vuoden 2019 lopussa. Jatkosta mitään ei ole lyöty lukkoon, mutta ajatus on, että Suvilahden tiiliseen kaasukelloon ollaan menossa. Myös se vieressä oleva metallinen kaasukello kiinnostaa, sinne mahtuisi 3 000 ihmisen sali, Hopponen sanoo.
Samaan kokonaisuuteen on muuttamassa konsertti- ja tapahtumatalo Gloria. Hopposen mukaan todennäköisesti Nosturi ja Gloria menevät aluksi väistötiloihin Suvilahden Kattilahalliin, joka ei ole kuitenkaan pysyvä ratkaisu lopulliseksi sijoituspaikaksi.
Päätöksiä Suvilahden rakennusjärjestelyistä ja Elmun tulevista tiloista on odotettavissa loppusyksystä 2018.
Jutun lähteinä on käytetty haastattelujen lisäksi kirjoja Nupit kaakkoon – Elmu kymmenen vuotta (Elmu ry, 1988) sekä Lepakkoluola – Lepakon ja Liekkihotellin tapahtumia ja ihmisiä 1940–1999 (Miska Rantanen, 2000).