Nettikansaa tuntuu tällä hetkellä jakavan kaksi asiaa: saako Yhdysvaltojen presidenttiä verrata sikaan, ja onko Suomessa järjestettävä Donald Trumpin ja Vladimir Putinin tapaaminen hyvä asia vai imagokatastrofi.
Trump on itse kutsunut pakolaisia eläimiksi, joten se siitä. Hesarin sikavitsi oli toki luokaton, erityisesti siksi, että rinnastus on niin ilmeinen, mutta huonojakin vitsejä saa kertoa ja mauttomuus ei ole rikos. En jaksa loukkaantua, vaikka sika on jalo eläin.
Mutta itse huippukokoukseen. Miten maineellemme käy?
Käsi ylös kuka muistaa missä Trump tapasi Pohjois-Korean diktaattorin Kim Jong-unin? Singaporea veikanneille arvotaan vielä lisäkysymys: miten Singaporen maineelle kävi tapaamisen seurauksena? Tuntuuko Singapore sling hapokkaammalta? Näyttääkö made in Singapore -merkintä tunkkaisemmalta?
Huippukokouksen aikana Helsinki ei ole huomion keskipiste, vaan kulissi. Siitä kirjoitetaan jotain vain, jos itse näyttämöllä ei tapahdu mitään.
Suomi on imagokonsulttien luvattu maa, meitä on noin viisi miljoonaa, mutta imagotyön vaikutukset ovat puhtaasti sisäisiä. Itse imago on kuin keihäsmaine: ulkomailla siitä ovat saanet vihiä lajia huipputasolla harrastavat eksentrikot ja heidän lääkärinsä.
Huippukokouksen aikana Helsinki ei ole huomion keskipiste, vaan kulissi. Siitä kirjoitetaan jotain vain, jos itse näyttämöllä ei tapahdu mitään. Eihän kulttuurisivuillakaan arvioida Kansallisteatterin eteishallia tai Tampereen työväenteatterin vessaa. Sadat huippukokousta seuraavat toimittajat tulevat kyttäämään Trumpin sammakoita ja samalla yrittävät tulkita ilmeistä ja sanamuodoista, että onko Kremlillä ote Trumpista vai ei. Helsingistä he näkevät lentokentän, taksin, jos sattuvat sellaisen saamaan, hotellin ja konferenssikeskuksen. Imagohaitaksi jää se, että Sauli Niinistö pääsee poseeraamaan kahden oman maansa demokratian tuhonneen presidentin kanssa samoissa kuvissa.
Washington Postin kolumnisti viittasi suomettumiseen, kun arvioi Trumpin Eurooppa-politiikan vaikutuksia. Luonnehdinta on omalla tavallaan osuva. Suomettuneisuus ei alun perin kuvaa Suomea, vaan termi on keksitty Saksan sisäiseen käyttöön, kun Willy Brandt pyrki normalisoimaan suhteita Itä-Saksaan, ja kriitikot varoittelivat liiasta lähentymisestä karhun kanssa. Asialistalla vilahti amerikkalaisten joukkojen vetäminen Saksasta.
Nyt Trump on vilautellut samaa vaihtoehtoa, lähinnä piikitelläkseen Angela Merkeliä, ja se paha sana nousee esiin vanhasta muistista.
Kansainvälisissä arvioissa ymmärretään että sodassa hienosti toiseksi tullut pieni maa ei paljon muuta voinut, kun naapurissa oli aggressiivinen ja laajentumishaluinen supervalta.
Suomi-kuvaan syntyy särö, mutta onneksi vain omassa keskuudessamme. Muut sitä tuskin huomaavat.
Kyse on kansallisesta traumasta. Suomen suomettuminen oli sotien jälkeisellä kaudella ihan tapahtunut tosiasia. Kotimaisissa häpeän kyllästämissä keskusteluissa ulkopoliittinen ahdinko oli itse aiheutettua, mutta kansainvälisissä arvioissa ymmärretään että sodassa hienosti toiseksi tullut pieni maa ei paljon muuta voinut, kun naapurissa oli aggressiivinen ja laajentumishaluinen supervalta, jonka paranoidinen ulkopolitiikka perustui siihen, että reagoidaan jokaiseen risahdukseen, joka naapurista kuuluu.
Suomettuneisuuden kaudella ulkopolitiikkamme tärkein päämäärä oli saada Neuvostoliitto tunnustamaan, että Suomi on puolueeton. Parhaaksi tarjoukseksi taisi jäädä kommunikeaan kirjattu ”Suomen pyrkimys harjoittaa puolueettomuuspolitiikkaa”. Nyt monet taas tuntuvat pelkäävän, että huippukokouksen seurauksena Suomea erehdytään pitämään puolueettomana, ja että tämä käsitys kirjataan maailmanpolitiikan uuteen peruskirjaan.
Helsinki on isännöinyt maailmanpolitiikan muutoksia ennenkin. Presidentti Kekkosen puuhaama Etyk sinetöi kylmän sodan status quon vuonna 1975, ja Bill Clinton saneli Boris Jeltsinille Neuvostoliiton romahdusta seuranneen uuden maailmanjärjestyksen vuonna 1997. Nyt tarina saa jatkoa.
Itse en ole huolestunut siitä, mitä meistä ajatellaan tapaamisen aikana tai sen jälkeen, mutta olen huolissani siitä, miten presidenttien käymät keskustelut meihin vaikuttavat. Ja toivon todella etteivät suurvaltojen ulkoministerit järjestä kahdenkeskisiä tapaamisia kulisseissa. Niillä on Molotovin ja Ribbentropin jäljiltä vähän huono kaiku.
Jukka Relander
Kirjoittaja työskentelee viestintäkonsulttina Kaiku Helsingissä ja harrastaa historiaa vanhasta muistista. Vapaa-aikoinaan hän haaveilee perhokalastuksesta istuessaan kentän laidalla katsomassa kun lapset pelaavat.