Helsingin Vartiokylänlahti välkkyy talojen välistä. Rinteessä, pienen matkan päässä tiestä, on kaksi opastaulua. Ne kertovat, että parhaat päivänsä nähneet puuportaat vievät muinaisen linnan sijaintipaikalle.
Oppaaksi saapuu Matti Lipponen, jolle Itä-Helsingissä sijaitseva Vartiokylän linnavuori on tuttu jo lapsuudesta. Hän on kiinnostunut eritoten siitä, mikä maisemastamme on kadonnut. Hävinnyt, kuten juuri Vartiokylän muinaislinna.
– Huipulla näemme oikeastaan ihan tavallisen mäen, hän hymähtää.
Lähdetään kuitenkin portaita ylös. Muutaman askelman jälkeen vastaan tulee betonitolppien rivistö ja vähän myöhemmin metallinen taulu. Ne on joskus aikoinaan laitettu maahan kertomaan, että kulkija saapuu muinaismuistoalueelle, jolla esimerkiksi luvaton metallinilmaisimen kanssa heiluminen on tiukasti kiellettyä.
Linnan jäänteitä maastossa
Paikalliset kyllä tietävät tarinoita linnavuoresta, mutta satunnainen kulkija todennäköisesti vierailisi todellakin vain tavallisella mäellä, autuaan tietämättömänä alueen merkittävästä historiasta.
– Jos täällä ei olisi mitään kylttejä tai opastetauluja, niin ei tätä hahmotettaisi minään erityisenä paikkana, uskoo Lipponen.
Pian edessä on vanha kivivalli. Se ei ole kovin korkea, mutta on kuitenkin selvästi nähtävissä.
– Tässä on kolme eri kivivallipohjaa. Tämä toinen näkyy aika selvästi, on ehkä puoli metriä maan pinnasta.
Juuri muuta keskiaikaan viittaavaa ei näkyvissä olekaan.
Topografiset tosiasiat linnoittamisessa on kuitenkin tunnustettu myös myöhemmin: ensimmäisen maailmansodan varalle samalle mäelle rakennettiin melkoinen tuliasemapesäkkeiden, juoksuhautojen ja suojahuoneiden verkosto. Sen betoniset jäänteet näkyvät tänäkin päivänä. Mäen alla on suuri, betoniseinäinen luola huokumassa hellepäivään virkistävää viileyttä.
Tuhat tarinaa
Kiintoisan Vartiokylän linnavuoresta tekevät sen alkuperästä kerrotut lukuisat tarinat. Paikallisten perimätietona on kerrottu, että linnavuorella sijaitsisi viikinkipäällikkö Helsingen hauta ja mäen päällä olisi ollut ehta viikinkilinna. On myös esitetty teoria, että varustus olisi rakennettu suojaamaan aluetta hämäläisiä vastaan.
Nykytutkimus uskoo linnan kuitenkin olevan ruotsalaista alkuperää, sillä kivivallien rakennustapa ja löytöjen ajoitukset viittaavat länsinaapuriin. Siihen tiedot oikeastaan jäävätkin, sillä esimerkiksi kirjallisia lähteitä linnoituksesta ei löydy juuri lainkaan.
Edes linnan alkuperäisestä nimestä ei ole varmuutta. 1300-luvun lopulta löytyy sentään maininta, joka viittaa Porvoon voutikuntaan.
– Täällä on joidenkin tulkintojen mukaan sijainnut Wartholmin hallintolinna, mutta siinä on kaksi muutakin mahdollista sijoituspaikkaa eli hyvin samantapaiset Porvoon Husholmenin ja Sipoon Sibbesborgin linnat. Tämähän ei ole ollut saari, joten itse pidän hyvin epätodennäköisenä, että juuri tämä olisi Wartholm, pohtii Lipponen.
Myös Porvoossa Isolla Linnamäellä on sijainnut linna keskiajalla. Kaupungin ruotsinkielinen nimi Borgå on mainittu ensimmäisen kerran jo vuonna 1351, joten jonkinlainen linna siellä on täytynyt olla jo tuolloin.
Milloin linna rakennettiin?
Vartiokylän muinaislinnan ajoituksen haarukka on tutkimuksen kannalta jopa harmillisen pitkä. Se ulottuu 1200-luvun puolivälistä aina 1300-luvun lopulle.
Helsingin kaupunginmuseon rahoittamista kaivauksista vuonna 2002 toivottiin apua linnan tarkempaan ajoitukseen. Kaivauksissa löytyi kilokaupalla tiiltä sekä luita, nokea, rautanauloja ja jopa jalkajousen nuolenkärki ja veitsi. Niiden perusteella tehdyt ajoitukset jäivät kuitenkin suurelle haarukalle. Pieni tarkennus sentään saatiin.
– Linnavuoren ikäongelma ja rakentajat eivät ratkenneet niin yksiselitteisesti kuin oltiin toivottu. Varmuudella selvisi, ettei Iinnavuori ole rautakautinen ja että se on keskiaikainen, kirjoittaa kaivausten kenttätöitä johtanut Eeva-Liisa Schulz raportissaan.
Kuinka hirsivarustus voi kadota niin totaalisesti, ettei sen alkuperä selviä edes kaivauksissa? Matti Lipponen veikkaa syyksi linnan lyhyeksi jäänyttä tarinaa.
– Lyhin aika, mikä on esitetty, olisi ihan 10-15 vuotta 1300-luvun lopulla. Silloin olisi annettu kuninkaallinen määräys kuningatar Margareetalta, että Uudenmaan puulinnat purettaisiin, sanoo Lipponen.
Myös Schulzin raportissa todetaan, että juuri näin olisi houkuttelevaa ajatella. Tällöin linnan lyhyt historia johtuisi Ruotsin sisäpolitiikasta.
Linna on todennäköisesti joko hylätty tai purettu melko nopeasti. Tuhotyön ovat varmistaneet lähialueen asukkaat, jotka ovat vieneet kaiken käyttökelpoisen omiin tarpeisiinsa. Vallien kiviä on vyörytelty alas. Niitä löytyy edelleen läheisten talojen pihoilta. Myös lähellä myöhemmin sijainnut tiilitehdas on varmasti ottanut omansa.
Mistä historiasta kiinnostunut sitten löytää tietoa?
– Kyllähän tästä tutkimusta on tehty paljonkin. Materiaalia löytyy kirjastoista ja jonkin verran jopa netistä. Ei se tulkintojen haarukointi ole enää juurikaan muuttunut vuosien saatossa, Lipponen kertoo.
Tutkimuksia ja kartoituksia alueella on tosiaankin tehty jo 1800-luvun lopulta saakka. Silti näyttää, että Vartiokylän muinaislinna pitää salaisuutensa.
Jutun lähteenä on käytetty Matti Lipposen haastattelun lisäksi Museoviraston kulttuuriympäristön palveluikkunaa sekä Eeva-Liisa Schulzin raporttia vuoden 2002 kaivauksista.