Kun Pirkko Saisio kirjoitti musiikkinäytelmän Homo, seksuaalivähemmistöjen oikeudet olivat tapetilla. Kun hän loi Slavan, Venäjä uhitteli Ukrainassa. Ensi viikolla Suomen kansallisteatterissa kantaesitetään trilogian viimeinen osa Musta Saara. Se kuvaa romanien vaellusta Euroopassa, jossa nationalismi ja oikeistopopulismi nostavat päätään.
Kirjailija on jälleen tarttunut aiheeseen, joka on yhtä aikaa kylmäävän ajankohtainen ja kuuma. Kylmäävä muun muassa siksi, että äärioikeisto on juuri muistuttanut olemassaolostaan Saksan Chemnitzissä.
Kuuma siksi, että näytelmässä käsitellään etnistä vähemmistöä, romaneita, aikana, jolloin teatterissakin on alettu yhä enemmän keskustella siitä, kuka saa esittää ketä ja millä tavalla: Voiko valkoihoinen näytellä tummaihoista tai valkolainen romania ilman, että syyllistyy kulttuuriseen omimiseen ja vähemmistöjen typistämiseen halveeraaviksi stereotyypeiksi.
Kissa pöydälle saman tien
Saisio nostaa kissan pöydälle jo näytelmän prologissa, jossa hän laittaa näyttelijät kommentoimaan esitystä ja pohtimaan asiaa ääneen. Teosta työstäessään kirjailija meni vielä pidemmälle. Saisio halusi kuulla romaniyhteisön jäsenen mielipiteen ja lähetti näytelmän ensimmäisen version tarkistettavaksi Janette Grönforsille. Grönfors toimii SPR:n antirasistisuuden ja yhdenvertaisuuden asiantuntijana. Hän kuuluu Suomen romanivähemmistöön ja on ajanut romanien asiaa jo 30 vuotta.
– Grönfors sanoi, että romaneista ei kirjoiteta nykyisin sanaakaan, joka ei kulkisi hänen kauttaan. Ihmiset haluavat romaniyhteisön leiman kaikkeen, mitä romaneista kirjoitetaan. Se koskee uusia tekstejä ja ihmisiä, jotka välittävät näistä kysymyksistä, Saisio sanoo.
Saisio selvästi välittää. Kokiko hän siis, että hän lähettää tekstinsä hyväksyttäväksi?
– Kyllä, että pääsemme eteenpäin ja voi sanoa, että tämä on romaneiden hyväksymä. Kysymys on juuri tästä. Luotan Grönforsin näkemykseen. Kenelle tahansa en olisi missään tapauksessa lähettänyt keskeneräistä näytelmää, Saisio sanoo.
Isot aiheet: romanit ja oikeistopopulismi
Uusi musiikkinäytelmä alkoi keriytyä auki juuri romaneista. Saisiota kiinnosti etninen ryhmä, joka ei ota integroituakseen, joka pitää kiinni liikkuvasta elämäntavastaan.
– Nykyisenä globalisaation ja talouspolitiikan aikana meille on asetettu ihanteeksi, että ihmisten pitäisi liikkua, jättää kotimaansa ja kotinsa ja olla valmiina käytettäväksi. Samaan aikaan romaneja asutetaan edelleen ja halutaan, että he pysyvät paikallaan. Se on koomista, Saisio sanoo.
Kuten usein käy, rinnalle alkoi kirjoittaessa nousta myös kaksi muuta yhteenkietoutunutta teemaa: Nationalismi ja oikeistopopulismi. Ne näyttäytyvät Saisiolla kansallispuolueen johdosta kilpailevien isän ja tyttären, Janne-Maria ja Maria Teräväkynän, hahmoissa. Saisio kertoo tutkineensa aihetta “roikkumalla” sivuilla, joilla käydään aiheeseen liittyvää keskustelua. Saisio on huomannut, että me näemme nationalismin ja oikeistopopulismin ilmiönä, jossa ihmiset marssivat kaduilla ilman taustafilosofiaa.
– Ylätasolla on kuitenkin ihan selvä aatemaasto, joka kääntyy taaksepäin. Asioiden pitäisi olla niin kuin ennen. Euroopan pitäisi pysyä valkoisena. Lähi-idän suuria uskontoja, juutalaisuutta, kristinuskoa ja islamia kutsutaan aavikkouskonnoiksi, jotka eivät kuulu tähän maisemaan ollenkaan. Täällä pitäisi olla omat germaaniset jumalat, Saisio kuvaa ajatusrakennelmaa.
Ei enää stereotypioita
Vähemmistöjen käsitteleminen on nykyisten somekohujen aikaan räjähdysherkkä aihe myös teatterissa, joka on perinteisesti ollut fiktiivinen leikki, yhteinen sopimus siitä, että näyttelijät esittävät jotakin muuta kuin itseään. Viime aikoina teatterissakin on kuitenkin alettu kiinnittää yhä enemmän huomiota leikin pelisääntöihin.
Se on Suomen Kansallisteatterin pääjohtaja Mika Myllyahon mielestä pelkästään hyvä asia. Illuusioita ei pidä luoda stereotypioiden kautta, eikä varsinkaan sellaisten, joille nauretaan.
– Se on sivistystä. Minusta on hyvä, että tulee enemmän keskustelua siitä, miten me käsittelemme muita. Samalla me kuitenkin määrittelemme sitä, miten me olemme yhteydessä muihin ihmisiin ja miten me arvostamme muita ihmisiä.
Teatterinjohtajaa tuntuu edelleen kaivelevan Kansallisteatterin Mielensäpahoittaja, jonka hän itse ohjasi. Esityksessä nähtiin huonosti suomea puhuva thaimaalainen, jota näytteli suomalainen. Helsingin Sanomien kritiikissä ratkaisua moitittiin – Myllyahon mielestä oikeutetusti.
– Meidän virheemme oli, että me teimme stereotypian. Se ei ollut vakava, mutta se oli mauton ratkaisu. Tapaus oli opettavainen. En tee toista kertaa.
Vaarana sensuuri?
Myös Saisio pitää hyvänä sitä, että asioista puhutaan ja muistuttaa, että Suomessa on pitkään tehty suoranaista kulttuurista pilkkaa. Saision mielestä näin on ollut erityisesti sketsiviihteessä ja kesäteattereissa.
– Kellään ei ole kolahtanut, että me, jotka olemme ehdottomasti mustien ja afroperäisten ihmisten puolella, voimme rauhassa pilkata saamelaisia ja omia romaneja.
Saisio muistuttaa kuitenkin, että kolikolla on myös kääntöpuolensa. Jos keskustelu menee liian tiukaksi, se alkaa kirjailijan mielestä olla kuin mikä tahansa fundamentalismi, joka rajoittaa.
– Hyvä on, että keskustellaan, mutta se aiheuttaa myös varovaisuutta ja sensuuria ihmisissä, jotka kirjoittavat ja tekevät teatteria hyvässä tarkoituksessa.
Saisio ei myöskään katso hyvällä sitä, että vanhojen asenteiden pelossa ei enää esitettäisi esimerkiksi omaa sovinistista aikaansa kuvanneen August Strindbergin näytelmiä.
– Me olemme fasistisessa taidekäsityksessä, jos kaikki haluavat näytellä vain hyviä asioita. Meidän pitää voida näyttää maailma sellaisena, kuin se meidän mielestämme pitäisi unelmanomaisesti olla ja sellaisena kuin se voi karmeimmillaan olla. Tämän pitäisi olla itsestäänselvää.
Pääjohtaja Myllyaho ei näe, että pelko kohuista saisi tekijät olemaan käsittelemättä joitain asioita.
– Pitää vain ajatella tarkemmin. Ei saa olla lepsu. Itse olin Mielensäpahoittajassa liian epäanalyyttinen, vaikka tiesin koko ajan, että tässä on ongelma. Taiteilijoiden pitää pohtia näitä asioita ja sitä kautta perustella ratkaisut itselleen. Mustassa Saarassa on perusteltu, että voimme sen tehdä näin. Ja se on tärkeää.
Myllyaho pitää hyvänä asiana myös sitä, että Saisio luetutti tekstin Grönforsilla.
– Tunnollisena kirjailijana hän itse kantaa vastuun siitä.
Vieläkö kirjailija uskaltaa?
Saisio tunnetaan yhteiskunnallisena keskustelijana, joka ei pelkää kyseenalaistaa. Vuonna 2017 Saisio kritisoi punavihreää kuplaa. Vuotta myöhemmin hän nosti esiin metoo-liikkeen lieveilmiöt ja joutui myrskyn silmään. Vieläkö kirjailija kaikesta huolimatta uskaltaa ottaa kantaa?
– Olen ollut kaksi kertaa somekohun kohteena. Ensimmäinen kerta oli aika rankka. Että kyllä sitä miettii, joo, moneen kertaan. Mutta sitten pitää miettiä, suostuuko vaikenemaan pelon ja sensuurin edessä.
Saisio sanoo, että tiukille ottaa.
– Mutta yritän. Huomaan, että nykyisin jää sanomattakin asioita, mutta kyllä kai minä uskallan vastata, että kyllä.
Mustan Saaran kantaesitys Suomen kansallisteatterissa 12.9.2018.
Mustan Saaran musiikin on säveltänyt Jussi Tuurna. Esityksen on ohjannut Laura Jäntti. Sen on lavastanut Kati Lukka ja puvut on suunnitellut Tarja Simone.
Lue myös:
Saako laiha esittää lihavaa, homo heteroa, valkoinen tummaihoista – mikä on teatterissa sallittua?
Pirkko Saisio: Suomessa on liikaa kiellettyjä kysymyksiä
Sanna Ukkola: Nykyajan pyhät lehmät - eli miksi Pirkko Saisio pelottaa?