Pajtim Statovcia jännittää. Hänen toinen romaaninsa Tiranan sydän (2016) ilmestyy ensi keväänä Yhdysvalloissa.
Viime vuonna esikoisromaani Kissani Jugoslavia (2014) sai New York Timesissa mairittelevan arvion, ja nyt kirjailijan pitäisi lunastaa paikkansa rapakon takana uudestaan.
Onko hän yhä se häikäisevä kirjailija, johon New York Timesin kriitikko hullaantui?
Miten monelle suomalaiskirjailijalle käy näin? Statovcille kävi. Hän oli 27-vuotias.
Kriitikot hurmanneen menestysromaanin päähenkilö on homoseksuaali, joka harrastaa kylmäksi jättäviä miessuhteita. Romaania lukiessa tuntee, miten ajamaton parta raapii toisen miehen ihoa.
Seksi on vain yksi elementti monimuotoisessa teoksessa, mutta Statovci kirjoittaa siitä suorasukaisesti.
Itsestään hän ei halua puhua sanaakaan. Se on ollut kirjailijan periaate alusta lähtien.
Statovci pitää kiinni ajatuksesta, että kirja on paljon kiinnostavampi asia kuin sen kirjoittanut kirjailija.
Ja mitä kerrottavaa hänellä olisi?
Statovci haluaa kirjoittaa kirjoja, lukea, syödä, juoda ja nukkua, ulkoilla ja pitää terveydestään huolta.
– Se kuulostaa tylsältä, Statovci toteaa.
Juhlintaa New Yorkissa
Palataan vielä kevääseen 2017.
Silloin Otavan kustannusjohtaja Minna Castrén, kaunokirjallisuuspäällikkö Antti Kasper ja Statovci istuivat italialaisessa ravintolassa New Yorkissa.
Tunnelma oli katossa Il Gattopardissa, ja suomalaiset ottivat toisistaan valokuvia.
He olivat koolla, koska Statovcin esikoiskirjan kritiikki oli putkahtanut ulos New York Timesissa.
Ja millainen kritiikki. Suomalaiskirjailijaa luonnehdittiin poikkeusyksilöksi, jonka ainutkertaisen esikoisteoksen hahmot pakenevat kaikenlaisia määrittelyjä.
Statovci ei ollut osannut odottaa mitään tällaista.
Hän oli muistuttanut itselleen, että Yhdysvalloissa julkaistaan kymmeniä tuhansia kirjoja joka vuosi.
Miten kukaan voisi kiinnostua suomalaisesta esikoiskirjailijasta, jota kukaan ei edes tunne Yhdysvalloissa? Ja jolla on juuret Kosovossa.
– Oletukseni olivat lähes olemattomat. Ajattelin etukäteen, että innostun joka ikisestä arviosta ja blogitekstistä. Mistä tahansa, mitä ikinä kirjasta seuraa, Statovci sanoo.
Ajatukset muuttuivat, kun suomalaiskirjailija sai kuulla, että New York Times julkaisee Kissani Jugoslavia -romaanista kritiikin.
Jännitys oli katossa. Statovcin piti odottaa elämänsä pisimmät kolme viikkoa ennen kuin arvostelu ilmestyi.
– En tiedä, mitä kirjoittajan itsetunnolleni olisi tapahtunut, jos sieltä olisi tullut tuomio.
Kissani Jugoslavia on ollut menestys myös Suomessa ja suosio jatkuu.
Romaanista tehty näytelmä saa piakkoin ensi-iltansa Kansallisteatterissa, ja liput revitään jo nyt käsistä.
“Sukupuoli ja seksuaalisuus ovat yksityisasioita”
Statovci kirjoittaa romaaninsa useimmiten kahviloissa. Se on hänen tapansa työskennellä.
Kirjoittamaan hän lähtee kotoaan usein aamiaisen jälkeen.
Hän tilaa kahvin ja alkaa lukea, jos kirjoittaminen ei kulje.
Statovcilla on aina kirjoja mukana. Hän rentoutuu lukemalla.
Kirjailija uskoo, että kirjoilla voi muuttaa maailmaa.
– Missä olisimme, jos emme olisi kehittäneet sellaisia käsitteitä kuin toiseus tai kulttuurinen omiminen? Statovci kysyy.
Tekeillä olevasta, järjestyksessä kolmannesta teoksestaan kirjailija ei vielä halua puhua mitään. Hän kiertelee aihetta, mutta toteaa, ettei hän pääse siinäkään eroon teemoista, joita on jo käsitellyt kahdessa ensimmäisessä teoksessaan.
Niitä ovat monikulttuurisuus, syrjintä, toiseus ja seksuaalisuus.
Kirjailijaa häiritsee suunnattomasti se, että yhteiskunta vaatii yksilöä määrittämään seksuaalisuutensa ja sukupuolensa.
Statovcin toisessa romaanissa Tiranan sydän päähenkilö on patologinen valehtelija, joka vaihtaa sukupuolta kuin vaatteita. Hän on milloin mies, milloin nainen.
– Kenelle se kuuluu, mitä itse ajattelet omasta sukupuolestasi tai seksuaalisuudestasi, Statovci sanoo.
Hän ei pidä siitä, että yhteiskunta tuottaa määreitä, joiden sisään ihmisiä sullotaan sukupuolen tai seksuaalisuuden perusteella.
Niillä saatetaan kirjailijan mukaan tehdä jopa väkivaltaa monille ihmisille.
Omasta identiteetistä seksuaalisena tai sukupuolisena olentona hän ei puhu sanaakaan.
Kaikki ajatukset identiteetistä ja sen moninaisuudesta ovat hänen kirjoissaan.
– Sukupuoli tai seksuaalisuus ovat yksityisiä asioita, ja jotkut eivät halua määritellä niitä lainkaan. Ymmärrän sen hyvin, Statovci toteaa.
“En ole maahanmuuttajakirjailija”
Statovci on albaani, joka muutti perheensä mukana Suomeen, kun Pajtim oli kaksivuotias. Jugoslaviasta hän ei muista mitään. Kosovon Podujevon pikkukaupungissa asunut perhe pakeni Suomeen vuonna 1992, kun tilanne alkoi kiristyä ja muuttua väkivaltaiseksi albaanien ja serbien välillä.
Perhe asettui turvapaikan saatuaan Porvooseen, jossa Pajtim kasvoi ja kävi koulunsa.
Lukion jälkeen kirjoja ahminut nuori mies harkitsi oikeustieteitä, mutta päätyi opiskelemaan kirjallisuutta Helsingin yliopistoon.
Paljon muuta Statovcin menneisyydestä ei tiedetä.
Hän on ja pysyy julkisuudessa kirjailijana, joka pitää yksityiselämänsä ja menneisyytensä omana tietonaan.
Statovcille on soviteltu maahanmuuttajakirjailijan viittaa, mutta hän karsastaa ajatusta.
Kirjailija muistuttaa, että hän on kasvanut ja käynyt koulut Suomessa. Suomen kieli on hänen toinen äidinkielensä.
– Moni kanonisoitu kirjailija on kirjoittanut teoksensa muualla kuin synnyinmaassaan, ja harvoja heistä pidetään maahanmuuttajakirjailijoina. Miksi näin tapahtuu minun kohdallani? Statovci kysyy.
Amerikkalaiskirjailija Ernest Hemingway on tästä hyvä esimerkki.
Maahanmuuttajakirjailijan leiman Statovci kokee syrjiväksi. Hänestä tuntuu, että se sulkee hänet oman yhteisön, eli suomalaisten ulkopuolelle.
Statovcin kirjojen Suomi-kuvaa on usein tarkasteltu ulkopuolisen kokemuksena. Se harmittaa häntä.
– En pysty mitenkään selittämään yhdellä kaunokirjallisella teoksella niin laajaa ja valtavaa asiaa kuin Suomi-kuva. En minä tiedä, millainen se on, Statovci sanoo.
Balkan vetää puoleensa
Statovcista julkaistiin loppukesästä jälleen kiinnostava uutinen.
Hän oli päässyt merkittävän, angloamerikkalaisen kirjallisuusagentin talliin, jossa ovat jo esimerkiksi Bob Dylan, Karl Ove Knausgård sekä viime keväänä kuollut Philip Roth.
Statovci on noussut englanninkielisen kustannusalan tietoisuuteen kuin raketti, ja Suomessa häntä markkinoidaan jo yhtenä kansainvälisesti menestyneimpänä kirjailijanamme.
Aikamoinen saavutus tekijälle, jonka esikoisteos julkaistiin suomeksi vasta neljä vuotta sitten.
– Uskallan väittää, että tämän kirjallisuusagentin kiinnostus johtuu englanninkielisen maailman vastaanotosta, Statovci sanoo.
Hän muistuttaa, että New Yorkissa ja Lontoossa toimiva agentuuri on valtava. Sen tallissa on 700–800 kirjailijaa. Mutta mitä sitten, Wylie-kirjallisuusagentuurin asiantuntijoita kuunnellaan.
Kirjailijaa he auttavat muun muassa teosten myynnissä, eli tekijänoikeuksien luovuttamiseen liittyvissä monimutkaisissa sopimusneuvotteluissa.
– Monille kirjailijoille, kuten minulle, nämä sopimustekstit ovat kuin yrittäisi opiskella hepreaksi kiinaa, Statovci hymyilee.
Itse hän jatkaa kuvitteellisia matkojaan Balkanille ja Suomeen.
Entinen Jugoslavia edustaa Statovcille tuttua ja tuntematonta aluetta, jonka historia ja tapakulttuuri vetävät kirjailijaa puoleensa sekä tarinankertojana että fyysisenä olentona.
Balkanin rikas kulttuuriperinne ja albaanien kansantarinat näkyvät ja kuuluvat Statovcin romaaneissa.
Hän puhuu Balkanin vaietusta ja verisestä lähimenneisyydestä, johon mahtuu sekä tragediaa että komediaa.
Alueen elämänmeno on kirjailijalle loputon inspiraation lähde.
Ennen kuin Statovci ryhtyi kirjailijaksi, hän rahoitti opintojaan osa-aikaisena myyjänä helsinkiläisessä ruokakaupassa. Missä? Sitä hän ei kerro.
Tuleva kirjailija mietti pitkään, allekirjoittaisiko kustannussopimuksen vai ei, vaikka hän oli lähettänyt esikoisteoksensa sen toivossa kustantajille.
Puhelin soi jo seuraavan päivänä.
Statovcille käsikirjoitus oli ikioma salaisuus, jonne hän sai kadota todellisuudelta.
Statovcia kiehtoi ajatus tekstistä, josta vain hän yksin tiesi.
– Mutta kun Kissani Jugoslavia tuli ulos, menetin mahdollisuuteni kadota siihen. Tekstistäni tuli julkinen, Statovci sanoo.
Ja ehkä juuri nyt hän ostaa aamun ensimmäistä kahvia jossain Helsingin kahviloista ja ryhtyy kirjoittamaan.
