– Te diggaatte rock ’n’ rollii, eiks yeah? Say yeah!
Kitaristi Andy McCoy lietsoo lähes loppuunmyytyä Logomon salia, vaatii turkulaisyleisöä huutamaan kovempaa, ja yleisö tottelee.
– Te ootte nuorempia kuin me, kyllä teistä pitää lähteä enemmän ääntä!
Suuri osa Pelle Miljoona Oy:n juhlakiertueen yleisöä tosin näyttää olevan vähintään samaa ikäluokkaa kuin kuudenkympin kieppeillä olevat soittajat.
Järjestysmies palauttaa permannolle joraamaan pyrkineen nuoremman polven edustajan vikkelästi takaisin omalle istumapaikalleen. Täällä sopii hytkyä vain penkissä.
Lavalla sen sijaan meno on riehakasta; McCoy ja basisti Sami Yaffa putoavat välillä soittamaan polvillaan, orkesterin nokkamies pogoilee kuin viimeistä päivää. Bändi vetää kaksi settiä, joiden välissä on ”järjestäjien toiveesta” puolen tunnin huilaustauko.
McCoy kommentoi sitä rienaavilla spiikeillä, ei ole rokkimenoa hänen mielestään tällainen.
Pelle Miljoona ymmärtää, että konserttisalikiertue voi turhauttaa niitä, joiden tanssijalka vispaa. Nyt haluttiin kuitenkin nostaa hattua sille fanikunnan ydinjoukolle, jolle Moottoritie on kuuma -albumi oli nuoruuden soundtrack. Joillekin heistä parin tunnin seisoskelu voi olla vähän liikaa.
– Suurin osa yleisöstä on vähän varttuneempaa porukkaa. Ne haluaa mennä ajoissa goisaamaan ja istua penkissä. Ja kyllä rokkenrolli skulaa myös konserttisaleissa.
Konserttisalikiertuetta puoltaa sekin, että Pelle Miljoonan kappaleita on vuosien varrella riittämiin vedetty ties missä pubien nurkissa, huomauttaa lukuisissa eri kokoonpanoissa mukana ollut Tumppi Varonen.
– Välillä näin, ja se on nastaa. Ei tarvitse olla ihan framilla. Me ollaan ihan tarpeeksi soitettu esimerkiksi Pelle Miljoona Unitedin ja Problemsin kanssa pikkupaikoissa, pitserioissa ja baareissa.
Sitä paitsi aikanaan rokkia oli tämän tästä pakko kuunnella takapuoli penkissä.
– Kyllä sitä ensin mietti, ovatko tällaiset punkbiisit sopivia saleihin, mutta sitten muistin Kultsan keikat 1970-luvun loppupuolelta. Iggy Pop, Ramones ja MC5 eivät nekään olleet varsinaista konserttimusaa, mutta hyvin toimi, muistelee suurimman osan legendaarisesta albumista säveltänyt Ari Taskinen.
Ja konserttisalissa toimii myös Pelle Miljoona Oy. Nyt sen näkevät nekin, joilta hetki meni ohi vuonna 1980. Silloin kiertueen tielle tuli Hanoi Rocksin muotoinen mutka.
Rivien repeämisestä tuli hienoa rock-historiaa
Basisti Sami Yaffa oli vasta 16-vuotias, kun onni potkaisi. Pelle Miljoona Oy kutsui riveihinsä alkuvuodesta 1980. Keikkoja tehtiin useampia viikossa, yleisö oli villinä.
– Me rundattiin tammikuun lopusta kesäfestareille, ja kokeiltiin Moottoritien biisejä yleisön edessä ennen levyn julkaisua. Me väännettiin myös Pellen legendaaristen N.U.S. ja 1980 -kokoonpanojen biisejä. Mulle se oli yhtä juhlaa, kun mä olin kauhee fani. En ees tajunnut, että miten mä tähän päädyin.
Syksyllä levy julkaistiin, se nousi rivakasti myyntilistojen kärkeen ja taivas oli auki. Tumppi Varonen ja Pelle Miljoona lähtivät ennen isoa levynjulkaisukiertuetta reilireissulle.
Palatessa heitä vastassa oli hyviä ja huonoja uutisia: Moottoritie on kuuma on myynyt kultaa, mutta bändissä ei ole enää basistia, eikä kitaristia. Andy McCoy ja Sami Yaffa olivat lähteneet etsimään menestystä maailmalta Hanoi Rocksin riveissä.
Ennen läpimurtoa ja Lontooseen muuttoa nuoret miehet viettivät laihoja aikoja Tukholmassa. Sami Yaffaa ei kuitenkaan kaduta pätkääkään. Nuorena tekee uskaliaita liikkeitä.
– Andy pyysi pykälään, ja olin tuttu Makken ja Nassen kanssa, niin päätettiin vaan lähteä kattomaan, oisko muuallakin mahiksia. Ois varmaan ollut parempi jäädä hetkeksi tähän bändiin, kun tuli kultalevy ja keikoista perkeleesti rahaa. Sen sijaan mä päädyin vähäksi aikaa kadulle asumaan. Silloin alkuun mietti, että voi helvetti. Sitten Hanoi otti oman polkunsa.
Aikaa paikkaajien löytämiseen oli noin viikko. Pelle Miljoona vakuuttaa, että McCoyn ja Yaffan katoamistemppu ei silti erityisesti närästänyt. Päinvastoin se oli kunnioitettava liike.
– Suomalaiset olisivat jääneet paitsi todella hienoa tarinaa, jos Andy ja Sami eivät olisi lähteneet perustamaan Hanoi Rocksia. Jos siihen aikaan halusi tehdä kansainvälistä uraa, oli lähdettävä täältä. Se oli rohkeaa. Meinasin sanoa hullunrohkeaa, mutt kyllä kundit tiesi, mitä ne teki. Lontoossa oli monta muutakin bändiä, mutta ne kuitenkin breikkas. Se oli mahtava juttu.
Poukkoilu bändistä toiseen oli sitä paitsi perusmeininkiä sen ajan Helsingissä.
– Helsingissä bändit aina hajos jostain syystä. Lepakon keltsussa oli treenikämppiä, joista jokaisessa soitti pari, kolme bändiä. Monesti näki kun joku roudas kamojaan kämpästä toiseen, ett jaa, se on liittynyt uuteen bändiin. Meille tää ajoitus oli tietysti vähän ongelmallinen, kun massiivinen turnee oli alkamassa. Onneksi meidän kanssa ennenkin soittanut Stefan Piesnack oli just päässyt lusimasta, ja bassoon saatiin TB Widow, Pelle Miljoona muistelee.
Uudella kokoonpanolla selvittiin kiertueesta, mutta se ei kuulostanut samalta kuin alkuperäinen ryhmä, Pelle Miljoona summaa.
– Se on sama homma monissa bändeissä, joita arvostan. Esimerkiksi Rolling Stones: vaikka kuka vetäisi niiden biisejä, se ei kuulosta samalta kuin alkuperäinen Stones. Se on joku jäljittelemätön kemia, joka syntyy, kun väsätään biisejä yhdessä.
Pelle Miljoonalla on ollut vuosikymmenten varrella niin monta kokoonpanoa, ettei hän itsekään ole muistaa kaikkia. Hän on tehnyt Moottoritie on kuuman jälkeen läjäpäin muita levyjä ja ennen läpimurtoalbumiakin neljä pitkäsoittoa.
Silti juuri Moottoritien biisejä vaaditaan keikoilla uudelleen ja uudelleen.
Pellen kanssa lähes alusta asti soittanut Tumppi Varonen myöntää, että kyllä, todellakin välillä on tuntunut siltä, ettei samoja kappaleita jaksaisi veivata loputtomiin. Tällä kiertueella sitä tunnetta ei kuitenkaan ole.
– Unitedin kanssa kun näitä on vedetty triona, niin mä oon veivannut basea. Onhan tää ihan erilaista, kun mä vedän näitä biisejä rummuilla, ja siinä on alkuperäiset jätkät ympärillä. Kyllä se erilailla jytisee.
Menestyksen resepti: Streitti energia
Juokse villi lapsi. Moottoritie on kuuma. Vapaus on suuri vankila. Tänä yönä vien sut pois. Koska sydän sanoi niin.
Suomessa tuskin vietetään yhtään karaokeiltaa, jonka aikana ei hoilattaisi jotain Moottoritie on kuuman kappaletta. Nimibiisi on jopa voittanut Helsingin Sanomien järjestämän Rakkaimmat rockit –äänestyksen. Jokin erityinen taika tässä täytyy olla.
Punk ei ollut valtavirran juttu, mutta Pelle Miljoona Oy teki siitä lähestyttävää. Musiikki oli vimmaista, mutta romanttista; räimettä, mutta riittävän poppia. Kahta laulua lukuun ottamatta Moottoritien sävellykset ovat lähtöisin Ari Taskisen kynästä.
Oliko siirtyminen edellisten albumien suoremmasta punkista melodisempaan menoon taktinen veto?
– Ei näissä ole mitään laskelmoitua, ei ajateltu hittilistoja. Jo Pellen Pelko ja Viha -levyllä alkoi muutos, ja Moottoritietä edeltävällä Viimeisellä syksyllä nimibiisi oli ihan jatsia. Myöhemmin tehtiin vielä monimuotoisempaa musiikkia. Se kehittyi koko ajan, kun kundit oppivat soittamaan. Moottoritie on kuuman taika on varmaan se, että se oli tietyllä tapaa niin tuore ja aito. Siinä oli hyvä ja streitti energia.
Yksi keskeinen tekijä Moottoritien äänimaisemassa oli Taskisen New Yorkista mukanaan tuoma Prophet 5 -syntetisaattori, Pelle Miljoona huomauttaa.
– Se oli ihan ratkaiseva asia, keskeinen osa soundia. Me myös lähdettiin kohti vähän suurempaa kuvaa sekä teksteissä että sävellyksissä. Siinä musassa oli jotain syvällisempää ja isompaa asiaa kuin että perkele, olen työtön. Johonkin maaliin se osui.
Taskinen kulki Pellen matkassa 1980-kokoonpanosta lähtien, ja soitti samaan aikaan Tumppi Varosen kanssa Problemsissa. Sittemmin Taskinen vaelteli enemmän taidemusiikin ja äänitaiteen suuntaan. Viimeinen Pelle-albumi, jota hän oli tekemässä, oli Radio Kebab (1982).
– Olin aika burnout sen viiden vuoden jälkeen, mitä oli soitettu, ja halusin tehdä jotain ihan muuta. Tutustuin performanssiteatteri- ja runopiireihin ja tein yhteistyötä runoilija Teemu Hirvilammen kanssa yli 30 vuotta, hänen poismenoonsa asti. Oli monitaiteellinen kokoonpano Jack Helen Brut, ja Transistors-ryhmä, jonka kanssa kierrettiin pitkin Eurooppaa.
Kun on tehnyt paljon kaikenlaista, on mukava palata välillä juurille.
– Saan olla kiitollinen siitä, että skaala laajeni. Olisi ollut aika rankkaa Pellen suurimman sukseen jälkeen jäädä veivaamaan kymmeniksi vuosiksi näitä samoja biisejä. Nyt, kun niitä pääsee silloin tällöin soittamaan, ne toimivat hyvin. Nyt näitä on itse asiassa helvetin nasta soittaa.
Jatkoa ehkä seuraa, jos luovuutta riittää
Vanha kaarti ei ole nyt ensimmäistä kertaa uudelleen koolla. Samalla porukalla tehtiin, tosin vähäeleisemmin, jo 30-vuotisjuhlakiertue.
Se tosin oli tarkkaan ottaen 31-vuotisjuhlakiertue, Sami Yaffa laskeskelee..
– Me missattiin se vuodella, ja nyt tää meidän 40-vuotiskiertue on 39-vuotiskiertue. Meillä oli helvetin nastaa viimeksi, ja mulle tän levyn merkitys on tosi iso. Mun koko ura alkoi siitä silloin 16-vuotiaana jamppana. Kun nää kundit pyytää messiin, niin lähden aina kun pystyn.
Kukaan bändin jäsenistä ei tosin tunnu olevan ihan varma siitä, kenen idea reunion-kiertue oli. Levy-yhtiö välitti ajatuksen yhtyeelle, ja kun aikataulut sopivat kaikille, päätettiin tilaisuuteen tarttua.
– Vähän ynnäiltiin, missä kundit menee, ja nyt kun Samikin asuu Suomessa, ilmeni, että kaikki on tonteilla. Sitten kun päätettiin tehdä rundi päätettiin tehdä myös uutta musiikkia, Pelle Miljoona toteaa.
Uusia biisejä syntyi viisi. Niissä näkyy Pelle Miljoona Oy:n jokaisen jäsenen kädenjälki. (Spotify-linkki)
– Ensin oli vähän ongelmia, kun en ole vuosikymmeniin tehnyt tekstejä toisen tekemään säveleen, mutta lopulta ne syntyivät aika nopeasti. Ne ovat hengeltään aika paljon saman oloisia kuin alkuperäiset yhtyeen kappaleet, Pelle Miljoona hämmästelee.
Kuluneet vuodet katosivat ilmaan saman tien, kun kitarat kiinnitettiin ennen kiertuetta treenikämpällä vahvistimiin, kuvailee Sami Yaffa.
– Me päätettiin vetää ekana Olen kaunis, ja se kuulosti tismalleen samalta kuin 40 vuotta sitten. Se on ihan ufo homma. On olemassa tapa, jolla nää biisit pitää soittaa, ja meidän viiden kemia saa tän bändin kuulostamaan siltä, miltä me kuulostetaan.
Pelle Miljoona on täysin samaa mieltä. Soundi on sama, ihmiset samoja.
– Tietenkin jokaisella on se 40 vuotta enemmän ikää, mutta mullon sellanen fiilis, ettei ihmiset hirveesti henkilöinä muutu elämänsä aikana.
Alkutaipaleella oleva juhlakiertue huipentuu tammikuussa Helsingin jäähalliin.
Virallisesti jatkosta ei vielä ole ollut puhetta, mutta ei se Sami Yaffan mielestä mahdoton ajatus ole.
– No, Joe Strummer sano, että future is unwritten, tulevaisuutta ei oo vielä kirjoitettu. Ei kukaan vielä tiedä. Jos hyvä viba jatkuu, ja luovuutta jatkuu, niin en näe miksi ei.
Ikää tulee, asenne pysyy
Pelle Miljoonan uran alkuaikoina etenkin tekniikka oli aivan lapsenkengissä: äänentoistokamat olivat usein mitä sattuu, ja valoshowsta oli turha edes haaveilla. Toisinaan meininki oli suorastaan vaarallista.
– Tälläkin porukalla kierrettiin jotain kesäfestareita, joilla oli jostain rakennustelineistä duunattu lava, jonka päällä oli lainapeite siltä varalta, että sattuu satamaan. Yleensä aina sattui. Sitten vesi kertyi lainapeitteelle, ja joku tökkäsi sitä niin, että kaikki se vesi putos lavalle. Ne lavat myös huojui ja heilui.
Seitsemänkymmentäluvun lopulla pitkin Suomea alkoi syntyä Elävän musiikin yhdistyksiä, joiden tilaisuuksissa käytiin ahkerasti soittamassa.
– Usein yövyttiin paikallisen järkkärin himassa. Aamulla, kun heräs lattialta, ja tsiigas ulos, huomas ikkunalaudalla yleensä Lenin-patsaan. Ne oli tavallisesti tällasia vasemmistoaktiiveja, jotka järkkäs meidän ekat keikat, Pelle muistelee.
Rokkari on kuitenkin onnellinen siitä, että on elänyt aikakauden, jolloin niin moni asia muuttui.
– Niissä ihmemestoissa oli oma fiiliksensä. Oon soittanut ties missä rekkojen lavoilla, ja nyt staget on viimesen päälle duunattuja; on valoja ja tekniikkaa ja kaikenlaista pöpinää.
Vaikka puitteet ovat nyt kohdallaan, yksi asia kiertämisessä hiertää.
Keikkabussissa kulutettavat loputtomat kilometrit ottavat fysiikalle. Tumppi Varonen murehtii etenkin siitä, miten selkä kestää.
– Mua huolestuttaa nää matkat. Istuminen on aina sellaista lusimista, enkä ole varma miten oma selkä ja takapuoli kestää. Ulkona on kylmä ja sisällä kuuma, ja flunssa herkässä. Toisaalta, jos kaikkea alkaa pelätä, niin pitää ehkä jäädä himaan.
Ette kuitenkaan jääneet.
– Näin on, onneksi ei jääty. Ikää on tullut lisää, se on suurin muutos. Mutta asenne on sama.
