"Taide kuuluu kaikille" on lause, jota kuulee aika ajoin, kotikaupungissani Helsingissä varsinkin elokuisin, kun kaupunki täyttyy erilaisista taidetapahtumista. Silti usein tuntuu, että lause jää hyväntahtoiseksi iskulauseeksi tai mainokseksi.
Toivoisin, että suhtautuisimme taiteeseen ja sen merkitykseen vakavammin. Taide ei ole elämäämme sulostuttava koriste, eikä se ole edes väline hyvinvointiin tai mihinkään muuhunkaan kivaan. Se on jotain paljon enemmän.
Hyvä taide on epämukavaa, koska osoittaessaan oman kapean näkökulmamme se kyseenalaistaa viisautemme ja tärkeytemme.
Taide on tietoa maailmasta. Se on kommunikaatiota samalla tavalla kuin tieteellinen tutkimus tai journalismi tai puheenvuorot eduskunnassa, mutta sen lähestymistapa on toinen. Taide kuvaa inhimillistä kokemusta sanojen ja rationaalisen ajattelun tuolla puolen, kuvin, vertauskuvin, rinnastuksin ja paradoksein, rytmein ja sävelin, kehon ja aistien kautta.
Me tarvitsemme taiteen tuottamaa tietoa rationaalisen tiedon rinnalle muistuttamaan meitä ajattelumme urista. Hyvä taide on epämukavaa, koska osoittaessaan oman kapean näkökulmamme se kyseenalaistaa viisautemme ja tärkeytemme. Se paljastaa maailman kaoottisuuden ja juhlii sitä. Se pakottaa meidät riisumaan naamiomme ja katsomaan peiliin. Se tekee mestarista aloittelijan ja opettajasta oppilaan.
Ystäväni opettaa Taideyliopistossa kurssia, jonka nimi on Yleisökontakti. Kurssin aikana näyttelijä-, dramaturgi- ja muusikko-opiskelijat tutustuvat ihmisiin, jotka eivät tavallisessa arjessaan useinkaan vietä aikaa taiteen parissa. Näitä ihmisiä opiskelijat kohtaavat esimerkiksi vankiloissa, nuorten ryhmäkodeissa, muistisairaiden hoitokodeissa tai turvapaikanhakijoiden vastaanottokeskuksissa. Yhteistä noille paikoille on, että niissä asuu ihmisiä, jotka ovat tavalla tai toisella yhteiskuntamme marginaalissa. Ihmisiä, joita oikein kukaan ei toivo naapureikseen.
Opiskelijat tapaavat ihmisiä säännöllisesti lukuvuoden aikana pienryhmissä, joissa vähitellen tullaan tutuiksi puolin ja toisin, ja tekevät heidän kanssaan erilaisia taiteen kokemiseen ja tekemiseen liittyviä asioita. Nuorisoporukan kanssa ehkä leivotaan ensin, ja sitten mennään porukalla elokuviin. Toisella tapaamiskerralla tehdään yhdessä yksinkertaisia näyttelijäntyön harjoitteita. Osallistuminen on aina vapaaehtoista, ja sivusta katsominenkin on sallittua. Lopuksi keskustellaan elokuvan tai harjoitteiden synnyttämistä ajatuksista.
Ystäväni kertoo, että kurssi on ollut aina suosittu ja antoisa, mutta myös rankka. Kohtaamiset opiskelijoiden ja "kohteiden" välillä ovat herättäneet ristiriitaisiakin ajatuksia. Opiskelijat ovat joutuneet miettimään, keitä he oikein ovat ihmisinä ja taiteilijoina, kun he astuvat toisen olohuoneeseen tekemään taidetta.
Asetelmassa on lähtökohtaisesti jotain karua: toisen ryhmän etuoikeutettu asema toiseen nähden on käsinkosketeltavaa.
Yhteiskuntana meidän on syytä tehdä kaikkemme, jotta taiteemme olisi mahdollisimman moniäänistä ja laadukasta.
Taiteilijana oleminen nimittäin on etuoikeutettujen hommaa. Vuonna 2016 julkaistussa brittitutkimuksessa todetaan, että neljäsosa brittinäyttelijöistä kuuluu maan rikkaimpaan viidennekseen. Vaikka brittiläinen yhteiskunta on paljon jyrkemmin luokkayhteiskunta kuin Suomi, vain ympärilleni katsomalla voin helposti todeta, että suuri osa suomalaisista taiteilijoista tulee niin ikään turvatusta taustasta. Taiteilijan tulot ovat ehkä pienet ja arki köyhää, mutta rohkenen silti väittää, että monen päätökseen lähteä ylipäänsä opiskelemaan taidealaa on vaikuttanut perheen ja suvun taloudellinen ja kulttuurinen pääoma, ja sitä kautta vahva turvaverkko.
Taiteilijan ääni on edelleen Suomessa myös varsin miehinen. Tämä voidaan nähdä taidemaailman sukupuolijakaumaa tarkastelevista suomalaisista tutkimuksista. Vaikka taiteen tekijöissä on nykyään paljon myös naisia, erilaiset taiteen arvostukseen liittyvät rakenteet suosivat yhä miehiä.
Samaan aikaan, ehkä juuri siksi, että yleisökontaktikurssin kohtaamiset ovat niin paljaita ja rohkeita, minusta kuulostaa siltä, että siinä ollaan aivan taiteen ytimessä. Sekä opiskelijoiden että osallistujien kokemukset kurssista kertovat myös siitä, miten parhaimmillaan ihmiset ovat kohdanneet toisensa nimenomaan ihmisinä. Yhtäkkiä kaikkien mukanaolijoiden määrittelyt ja tittelit putoavat pois ja menettävät merkityksensä. Tärkeää on vain se, että teatterin tai runon tai musiikin kielellä jokainen tavoittaa mahdollisuuden antaa muodon jollekin, jolla ei ole aikaisemmin ollut ilmaisua. Jollekin, joka on ollut ihmisen sisällä, mutta vailla mahdollisuutta tulla jaetuksi.
Sellainen kokemus voi muuttaa ihmisen elämän.
Aikana, jolloin meidän on ihmiskuntana löydettävä elämämme merkityksellisyys uudelleen, kun kulutusjuhla ei ole enää vaihtoehto, tarvitsemme taidetta kipeämmin kuin koskaan. Me tarvitsemme sitä voidaksemme kuvitella uudenlaisen maailman.
Yhteiskuntana meidän on syytä tehdä kaikkemme, jotta taiteemme olisi mahdollisimman moniäänistä ja laadukasta, ja jotta se olisi ihan kaikkien saatavilla.
Lisäksi ehdotan eduskunnalle ja hallitukselle säännönmukaisia istuntoja Tšehovin näytelmiä tutkiskellen. Ehkä ystäväni seuraavat kurssilaiset suuntaavat Arkadianmäelle?
Selma Vilhunen
Kirjoittaja on elokuvaohjaaja ja käsikirjoittaja, joka kokee olevansa monin tavoin etuoikeutettu.