BUEA, KAMERUN Niin paljon pelkoa, Samuel sanoo kerta toisensa jälkeen. Päässään hän pitää lippalakkia, kaulan ympäri on kiedottu huivi ja sylissään hänellä on Raamattu.
Samaa Raamattua hän puristi rintaansa vasten maatessaan selällään kotinsa lattialla parisataa kilometriä Buean kaupungista. Ympärillä armeija ampui.
Ammuskelu jatkui monta päivää, ja suurin osa hänen kotikylästään poltettiin, hän kertoo. Mutta Samuel ei pystynyt juoksemaan metsään pakoon kuten hänen vaimonsa ja muut kyläläiset. Hän jäi yksin lattialle makaamaan ja itki.
Joku kuitenkin tuli, poimi hänet autoonsa ja ajoi hänet Buean kaupunkiin tyttären ja vaimon luo.
– Hän oli laupias samarialainen, Samuel sanoo ja puristaa Raamattuaan.
Raamattu on ollut hänelle turva ja lohtu jo yli 30 vuotta. Tuolloin, yhtenä kohtalokkaana päivänä, maanviljelijä Samuel putosi puusta ja halvaantui. Käsiään hän voi liikuttaa, mutta ne ovat väkisin nyrkissä eikä hän saa sormiaan suoriksi.
Kun Samuel putosi puusta, Paul Biya istui vasta ensimmäistä kauttaan Kamerunin presidenttinä. Tämän vuoden lokakuussa hänet valittiin kiistellyissä vaaleissa vielä yhdelle seitsemänvuotiskaudelle. Biya on ollut vallassa jo 36 vuotta.
Englanninkielisillä alueilla äänestysprosentti oli monessa paikassa vain yhden prosentin tuntumassa. Tuomari, joka julisti Biyan voittajaksi, sai kiitokseksi puolen miljoonan euron palatsin.
Kaksikielinen maa repeytymässä kahtia
Noin 80 prosenttia kamerunilaisista on ranskankielisiä, presidentti Biyan ja suurimman osan hallituksen tapaan. Loput noin 20 prosenttia puhuvat englantia.
Englanninkielisillä alueilla asuvat ovat kokeneet, että ranskankielinen hallitus laiminlyö heitä. Tiet ovat huonossa kunnossa, kouluja ei ylläpidetä ja vesijohto- ja sähkönsiirtojärjestelmät ovat täysin eri luokkaa kuin ranskankielisillä alueilla.
Englanninkielisillä alueilla on paitsi toinen kieli, myös erilainen kulttuuri. Siellä juodaan brittiläiseen tapaan paljon teetä. Aamiaiseksi syödään tuhti ateria, kun ranskankielisillä alueilla lipitetään aamuisin kahvia patongin tai makean kakun kanssa.
Englanninkielisillä alueilla on perinteisesti ollut myös oma koulutusjärjestelmänsä ja brittiläisiin perinteisiin pohjautuva oikeusjärjestelmä.
Pari vuotta sitten opettajat ja juristit lähtivät kaduille osoittamaan mieltään.
Englanninkielisille alueille oli pikku hiljaa tullut yhä enemmän vain ranskaa puhuvia opettajia, ja tuomioistuimissa toimi vain ranskaa puhuvia tuomareita.
Englanninkielisiä kansalaisia syrjitään työmarkkinoilla, kuului protestien viesti.
Armeija keskeytti rauhalliset protestit väkivalloin. Se oli viimeinen pisara.
Jo vuosia kytenyt separatistien tyytymättömyys leimahti liekkeihin, ja liikkeen jäsenet tarttuivat aseisiin.
Armeija pakotti ryömimään jätevedessä
Aurinko paistaa kirkkaana taivaalta ja linnut laulavat huolettomasti. Pyykkinarulla kuivuu YK:n pakolaisjärjestön UNHCR:n huopa, ja papaijapuusta roikkuu painavia hedelmiä.
Stephanie istuu pienen katoksen alla ja poimii kiviä maissinjyvistä. Vieressä istuvat vanha mies ja nainen. He ovat Stephanielle ennestään tuntemattomia. Nyt he asuvat kymmenen muun henkilön kanssa samassa talossa Buean kaupungissa. He kaikki ovat paenneet maaseudun väkivaltaa.
Vaikka Buea sijaitsee vain tunnin matkan päässä ranskankielisestä kaupungista Doualasta, se on kuin eri todellisuudessa.
Ranskankielinen Douala on elämää sykkivä rannikkokaupunki, englanninkielinen Buea sotilaita täynnä.
Tunnelma kaupungissa on kiristynyt, ja sinne päästääkseen pitää ajaa usean armeijan tarkastuspisteen läpi.
Ennen konfliktia kaupungissa asui noin 300 000 ihmistä. Nyt asukaslukua voi vain arvailla. Moni on lähtenyt väkivaltaa pakoon sukulaisten tai ystävien luo ranskankielisille alueille, mutta toisaalta kymmenettuhannet ihmiset ovat paenneet maaseudulta Bueaan. Yksi heistä on Stephanie.
Kun hänen kotikylänsä Kembong poltettiin, asukkaat pakenivat metsään. Kylän asukkaat ovat eläneet siellä väkivallan pelossa jo pari vuotta.
– Siellä on käärmeitä ja hyttysiä. Monet kuolevat malariaan ja käärmeidenpuremiin, toiset korkeaan verenpaineeseen ja särkyneeseen sydämeen, hän sanoo.
Stephanie itse onnistui livahtamaan sotilaiden ohi ulos metsästä hakemaan lapsilleen ruokaa. Siitä on nyt kaksi kuukautta.
Buean kaupunki on seutukunnan turvallisimpia alueita, mutta sielläkin tunnelma on erittäin kiristynyt. Armeija kiertää katuja ympäri vuorokauden, ja laukauksia kuuluu joka päivä.
Kun sotilaat hyökkäsivät Stephanien kylään, he polttivat kaikki talot ja pakottivat asukkaita ryömimään jätevedessä ulosteiden seassa.
Sotilaat veivät myös kaikki arvotavarat. Uuden taulutelevision menettäminen oli Stephanielle erityisen kova paikka.
Stephanie hiljenee kesken lauseen, kun kadulta kuuluu ääniä. Silmät suurenevat. Ohi ajaa kolme rekkaa, jotka ovat täynnä sotilaita. Pian he kääntyvät toiseen suuntaan, juuri pakolaisten asuttaman talon ohi.
Tätä aluetta kutsutaan Ground Zeroksi, sillä täällä on tulitaisteluja lähes joka päivä. Stephanie ei edes tunne talon alkuperäisiä asukkaita - he ovat lähteneet muualle. Niin on suurin osa Ground Zeron asukkaistakin, nyt täällä asuu lähes pelkästään maan sisäisiä pakolaisia.
Heidän joukossaan on paljon kapinallisia, armeija arvioi. Siksi sotilaat ajavat täällä tiheään.
Stephanien silmistä paistaa pelko, mutta me istumme pusikon takana, eivätkä armeijan sotilaat näe meitä kadulta. Stephanie säpsähtää joka kerta, kun jostakin kuuluu kova ääni tai kun ohi ajaa yksikin auto.
Se rasittaa mieltä.
– Aina kun näemme armeijan, juoksemme pakoon. Jos he näkevät sinut, he vain ampuvat, eivätkä välitä kuka olet. Jälkeenpäin he väittävät kuolleita kapinallisiksi, hän sanoo.
Järkyttäviä videoita sosiaalisessa mediassa
Samanlaisia tarinoita kerrotaan paljon ympäri Kamerunin englanninkielisiä alueita. Konflikti on ajanut jo arvioilta puoli miljoonaa ihmistä maan sisäisiksi pakolaisiksi. Kymmeniätuhansia on paennut naapurimaahan Nigeriaan, ja ainakin satoja ihmisiä on kuollut. Luku on kuitenkin monien mukaan liian alhainen.
Kamerunilaisessa mediassa näkyy lähes päivittäin uutisia tapetuista kapinallisista. Hallitus laskee tarvittaessa kapinallisiksi myös taistelijoiden siskot, vaimot tai äiditkin.
Sosiaalisessa mediassa kiertää järkyttäviä videoita, joiden kerrotaan kuvaavan armeijan tekemiä raakuuksia. Videoilla näkyy, miten sotilaiden julmuudet kohdistuvat myös pieniin lapsiin.
Videoiden todenperäisyyttä on vaikea varmentaa, mutta murteesta kuulee, että ne ovat todennäköisesti Kamerunista.
Hallitus ei halua, että tällaiset tapahtumat tulevat muun maailman tietoon.
Siksi se sulki viime vuonna internetin kolmeksi kuukaudeksi englanninkielisiltä alueilta. Kännykkäverkkoa ja nettiä suljetaan aika ajoin edelleen, etenkin pahimmista taisteluista kärsivillä alueilla.
Myös kapinalliset ovat syyllistyneet raakaan väkivaltaan.
Sotilaita ja poliiseja vastaan hyökätään jatkuvasti. Pettureiksi leimattuja on tapettu ja silvottu, ja lapsia on siepattu kouluista.
YK:n ja muiden kansainvälisten järjestöjen läsnäolo on edelleen pientä Bueassa. Katukuvassa näkyy enemmän sotilasajoneuvoja kuin YK:n avustuskuljetuksia.
Yksi syy tähän on se, että hallitus ja humanitaariset järjestöt eivät pääse sopuun avun jakamisesta. Hallitus haluaisi valvoa toimintaa enemmän, kuin mihin järjestöt suostuvat.
Myös arvaamaton turvallisuustilanne vaikeuttaa avun perille toimittamista.
Sota särkee sydämiä
Stephanien vieressä istuva vanha Henry ei edes jaksa puhua kokemuksistaan. Hän on juuri ollut viikon sairaalassa laajentuneen sydämen takia. Hengittäminen on vaikeaa, kokemuksista kertominen vielä vaikeampaa.
Konflikti on murtanut vanhan miehen sydämen.
– En olisi koskaan uskonut, että maamme ajautuu tällaiseen tilanteeseen, hän sanoo ja pudistaa päätään.
Stephanien silmissä näkyy pelko mutta myös taistelunhalu. Henryn silmissä lepää vain syvä suru.
Halvaantunut Samuelkaan ei ikinä olisi uskonut, että Kamerun ajautuisi sisällissodan partaalle. Hän asuu pari kilometriä Ground Zerosta, mutta kuulee sieltä laukauksia tiheään.
– Tietenkin minua pelottaa, en ole koskaan ennen kokenut mitään tällaista, vanha mies sanoo.
Hänellä on myös suuri huoli kolmesta muusta lapsesta ja lapsenlapsista. He piileskelevät jossain kotikyliensä kupeessa metsässä eikä heistä ole kuulunut mitään pitkään aikaan.
– Tämä on hyvä maa, jossa me olemme eläneet rauhassa vuosikymmeniä. Kunpa vain päättäjät näkisivät miten kärsimme, ja alkaisivat neuvotella separatistien kanssa, hän sanoo.
Presidentti Paul Biya on kuitenkin vaalien jälkeen näyttänyt merkkejä siitä, että hän pyrkii sotilaalliseen ratkaisuun. Pelätyt, amerikkalaisten kouluttamat erikoisjoukot ovat koventaneet otteitaan, ja samalla separatistitkin tekevät iskuja yhä tiheämpään.
– Näenköhän enää koskaan rauhaa? 74-vuotias Samuel kysyy.
Haastateltavien nimet on muutettu.
Lue myös: