Länsimainen kauneusihanne on jokseenkin karvaton. Vain tukkaa pitää olla tuuheasti. Naiset ajelevat kainaloitaan ja poistavat muutenkin ihokarvojaan, miehet ajavat partaansa. Karvoja on liikaa tai ainakin ne ovat väärässä paikassa.
Tieteen näkökulmasta ongelma on käänteinen. Mikä teki ihmisestä valtaosin karvattoman, kun lähimmillä sukulaisillamme on turkki?
Syyn täytyi olla hyvin pätevä, sillä turkki on monella tavoin erinomainen asia. Karvat suojelevat ja eristävät ihoa, ja useille lajeille turkki on myös turvallisuustekijä, joka auttaa värillään sulautumaan ympäristöön.
"Kukaan ei voi olettaa, että alaston iho on ihmiselle etu; siksi karvojen katoaminen ei voinut olla luonnonvalintaa", sanoi evoluutiotutkija Charles Darwin.
Esihistoriaa nykykylppärissä
Kun karvat kuitenkin katosivat, alastomuuden on täytynyt ihmisen esihistoriassa olla erityinen vetovoimatekijä.
Darwin ja sittemmin monet muutkin tutkijat ovat arvelleet, että paljaasta ihosta tuli parittelukumppaneita houkutellut signaali. Se oli osoitus terveydestä eli siitä, ettei yksilössä kuhissut loisia.
Niinkin pitkälle vedettyjä johtopäätöksiä tästä on tehty, että tuo muinainen syy panee naiset ajelemaan karvojaan vielä tänäkin päivänä. Miehille karvoitus on kulttuurisesti hyväksyttyä.
Vaikka seksuaalinen vetovoima olisi yleistänyt karvattomuutta, se ei selitä, miksi ihminen alkujaan ryhtyi karistamaan karvojaan.
Loiset saattoivat olla yksi syy. Paljaalla iholla niille ei ole piilopaikkoja. Tällaisiakin hypoteeseja varsinaisista syistä on esitetty:
- Hikoilu pitkillä, kuumilla metsästysretkillä helpottui ilman turkkia.
- Kommunikaatio sai sujuvuutta, kun kasvojen ilmeet eivät peittyneet karvojen alle.
- Työkalujen käyttö oli näppärämpää paljailla kuin karvaisilla sormilla.
Yhtä aikoinaan hyvin suosittua hypoteesia valtaosa tutkijoista ei pidä enää järkevänä.
Sen mukaan savanneilla eläneiden esivanhempiemme karvat katosivat ja ruumiiseen tuli rasvaa, koska he joutuivat sateettomina kausina siirtymään vesien ääreen ja kahlaamaan ruokansa perässä. Vedessä rasva on parempi lämpöeriste kuin karvat.
Hiukset jäivät hellehatuksi
Kun esivanhempamme laskeutuivat puista ja alkoivat vähitellen kulkea yhä enemmän kahdella jalalla ja pystyasennossa, siitä saattoi alkaa myös karvattomuutemme kehitys. Hikihypoteesille on löydetty pohjaa monissa tutkimuksissa.
Kahdella jalalla kävellyt ja sittemmin juossut ihmisen pystyi jallittamaan riistaa avoimella savannilla, mutta siellä hänen aivojaan uhkasi liiallinen kuumeneminen. Karvaisuus hankaloitti ravinnon hankkimista, koska keskipäivä oli pakko viettää puiden varjossa, kuten sukulaisemme bonobot ja simpanssit yhä tekevät.
Kuumuus helpottuu hikoilemalla. Ihmiselle kehittyi miljoonia hikirauhasia. Mikään sukulaislaji ei pärjää meille hikoilun määrässä.
Hikoileminen on helpompaa, kun karvat eivät ole pidättelemässä sitä. Päässä karvoilla kuitenkin on käyttöä hellehattuna. Pystyasennossa kulkevalle Auringon porotus kohdistuu ennen muuta päähän.
Geenit ja täit todistavat samaa
Utahin yliopiston geenitutkimuksen mukaan karvojen katoamisesta näyttää olevan ainakin 1,2 miljoonaa vuotta, sillä jo tuohon aikaan ihmisellä oli MC1R-geenin variantti, joka tummentaa ihoa.
Karvojen suojassa iho sai kaikessa rauhassa olla vaaleanpunainen, mutta paljaana se oli altis Auringon liialliselle paahteelle. Evoluutiolla oli hyvä syy edistää MC1R-variantin nopeaa yleistymistä.
Samoihin aikoihin tapahtui jotakin paljastavaa myös ihmisen täille, kertoi puolestaan Floridan luonnonhistoriallisen museon tutkimus. Utahin tutkimuksen tavoin se on viime vuosikymmeneltä.
Päätäi ja häpykarvoissa viihtyvä sukulainen lähtivät eri teille 1,18 miljoonaa vuotta sitten. Ilmeisesti niiden välistä olivat kadonneet karvat, joissa tallustelemalla täi oli aiemmin voinut vaihtaa paikkaa.
Proteiini estää karvatuppien synnyn
Jonkin verran karvoja ihmisessäkin sentään on. Päässä ne kasvavat pitkiksi hiuksiksi, ja partakin voi venyä, mutta muualla karvoitus jää lyhyiksi iho- tai häpykarvoiksi. Toisaalta kämmenissä ja jalkapohjissa ei ole karvan karvaa. Näidenkin erojen syyt ovat vaivanneet tutkijoita.
Kämmenten ja jalkapohjien paljauteen on löytynyt molekyyli- ja geneettisen tason vihje yhdysvaltalaisen Pennsylvanian yliopiston tuoreessa tutkimuksessa. Selittävä tekijä on DKK2-inhibiittoriproteiini.
Useimmilla nisäkkäillä on ihmisten tavoin karvattomat jalkapohjat. Muutamat lajit kuitenkin ovat poikkeuksia, muun muassa kaniinit. Tutkijat huomasivat, että niillä on jalkapohjissa DKK2:ta vain vähän, toisin kuin vertailulajilla, hiirillä.
Tutkijat päättelivät, että juuri tuo proteiini katkaisee karvankasvua säätelevän signaalipolun sikiövaiheessa ja estää karvatuppien muodostumisen. Karvatuppi ympäröi ihossa karvan juurta ja on ratkaisevan tärkeä karvankasvulle.
Lisänäyttöä saatiin hiiristä, joilla ei geenimutaation takia muodostu DKK2:ta. Niillä on karvoja myös jalkapohjissa.
Vielä riittää tutkittavaa
DKK2 ei riitä koko selitykseksi karvakasvun mekanismille, sillä mutaatiogeenisten hiirien jalkapohjissa ei kasva samanlaista turkkia kuin muussa ruumiissa. Karvat ovat lyhyempiä, ohuempia ja harvemmassa kuin muualla. Jokin vielä tuntematonkin tekijä kasvua siis pidättelee.
Vaikka mekanismin selvittäminen vaatiikin lisätyötä, jo näillä tuloksilla voi olla merkitystä tutkittaessa kaljuutta ja ihmisten muita karvankasvuun ja ihoon liittyviä ongelmia, sanoo tutkimusta johtanut dermatologian professori Sarah Millar.
Apua saattaa hänen mukaansa löytyä myös haavojen parantumisen vaikeuksiin.
Tutkimus on luettavissa pdf-muodossa Cell Reports -lehdestä.